keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Lähestyvä todellisuus



Ikäihmisten yksinäisyys on meidänkin kaupungissamme kasvava ilmiö.
Tosiasia on että väestö ikääntyy.
Ihmiset elävät keskimäärin yhä vanhemmiksi
ja tulevat keskimäärin yhä enemmän unohdetuiksi.
Yksinäisyydestä on tehty tutkimuksia,
joiden mukaan jopa kolmannes yli 75 vuotiaista
kärsii yksinäisyydestä.

On paradoksaalista, että kaupungin ihmisvilinässä
ei oikeasti tapaa ketään henkilökohtaisesti.
Yksinäiselle tämä ei ole oma valinta.
Siihen on jossain elämänvaiheessa ajauduttu tai jouduttu,
esimerkiksi terveydentilan heikkenemisestä johtuen.
Se voi estää kodin ulkopuolella käymisen.
Yksinäisellä ei ole ketään, jolle uskoutua,
kertoa unelmistaan tai päivän tapahtumista.
Ei juttukaveria, jolle puhua kahden kesken.

Tunnustan itsekin silloin tällöin jättäneeni lähimmäiset huomiotta.
Syynä olen vedonnut useimmiten kiireeseen.
Huono selitys. 
Kiire on yleensä itse tehty, hyvän elämän lamauttava liikuntamuoto.

Seuraavaksi muutamia kuvia aiheesta yksinäisyys:
Jos kuvat ei näy voit lukea ne tästä:

-----------------------------------------------------------------
Kuva 1:

Haavoittunut unelma putoaa
kyyneleenä maahan.
Se nilkuttaa
rampa, nälissään,
hylätty, yksin.
Ajattelee
hiljaisena.

Onko toivoa?
Onko tehtävä?
Onko suunnitelma?
Onko vielä joskus
onnellinen.

” Voi kun sinä tulisit ja
kuuntelisit,
ihmisenä ihmistä
Kun vielä olen tässä”
---------------------------------------------------------------

Kuva 2:

Tämä nähtiin kaupungilla viime keskiviikkona.
Mummo työnsi rollaattoria hitaasti eteenpäin,
keskittyneesti ettei osu kuoppiin tai kaivonkansien painaumiin.

Vastakkaisesta suunnasta
lähestyi toinen rollaattori.
Miehen kulkupeli,
hyvin huollettu kuin papan vanha Wartburg aikoinaan.
Vahvoin mutta vapisevin käsin, kuski piti kahvoista kiinni.
Naama peruslukemilla, lippalakki päässä.

Kohdatessaan toisensa nämä kaksi, pysähtyivät hetkeksi,
tervehtivät kohteliaasti hymyillen.
Puhuivat vanhaa kieltä, jota nuoremmat eivät enää ymmärrä,
vaihtaen kuulumiset, vaivat, uusimmat lääkkeet ja uutiset.
Olivat tientukkoina, aiheuttaen närästystä ohikulkeville, tuleville vanhuksille.

Sitten lähtivät verkkaisesti tahoilleen.
”Näkemiin”
---------------------------------------------------------------

Kuva 3:

Tulevaisuus on matkalla luoksesi,
mene ihmeessä vastaan.

Aivan,
että pienellä hymyllä
tervehdyksellä
tai muutamalla lauseella,
otetaan toinen ihminen huomioon.

Vaikeaa?
Osaamisesta se on harvemmin kiinni.

Aloita muutos.
Huomioi sinnikkäästi lähimmäisiä.
Jaa hyvää huomista.
Uskalla vaikuttaa ystävällisesti.

Miten siinä käy?
Tiedäthän sinä sen
sitten hymyillessäsi.


Jyrki Puttonen

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Maakin huutaa armoa

Nea on diakoniatyöntekijä ja kielitieteilijä, joka pitää sanaleikeistä sekä muista oivalluksista.

Viime vuonna vietettiin uskonpuhdistuksen merkkivuotta ja sen kunniaksi Keravan kirkon edustalle tehtiin vuoden teeman mukaisesti Armoa!-kukkaistutus. Istutus oli hyvin kaunis ja se muistutti joka aamu seurakuntakeskukselle kävellessäni ja kotia kohti lähtiessäni Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Toivottavasti sinäkin ehdit käydä ihastelemassa asetelmaa!

Tänä keväänä istutuksen kehikko poistettiin ja tilalla ovat ruohosta paljaat kirjaimet. Armoa-teksti näkyy vielä melko selkeänä ja eräänä päivänä auringon kovasti paistaessa teksti ei olisi voinut olla osuvampi. Keravan kirkonmäellä oli selkeä viesti yläilmoihin: ARMOA! - nyt voisi jo saada virvoitusta. Viimeisten viikkojen lämmön ansiosta luonto on toisaalta puhjennut nopeasti kukkaan, toisaalta taas paikoin jo kuivunut.

Elämän paahteessakin tekee mieli välillä huutaa, että nyt riittää - armoa! Silloin lämpö ei ole enää ihanaa lämpöä vaan korventavaa, tukalaa ja voimat vievää. Jumalan armoa ja rakkautta kyllä riittää, mutta siitä huolimatta elämä ei aina tunnu helpolta.

Vaikka olisin oikein tyytyväinen lämpöön ja aurinkoisiin ilmoihin, välillä tarvitaan myös vilvoitusta ja virvoitusta. Ihmisen elämässä aurinko voisi tarkoittaa iloisia mukavia asioita, kun taas sade surun hetkiä tai suvantovaiheita. Toisaalta voi ajatella, että aurinkoa olisivatkin ne tukahduttavat asiat, kun taas sadetta rauhan ja ilon hetket. Oli miten oli, aurinkoa ja sadetta olkoon sopivassa suhteessa niin Suomen kesässä kuin jokaisen elämässä.


Ihanaa kesää toivottelee
Nea

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Suvivirren aika



Kesä on kauneimmillaan, on suvivirren aika. 

Kun omat lapseni olivat alakoululaisia, odotin kevätjuhlaa varmaan yhtä innokkaasti kuin lapsetkin. 
Aina se sitten meni niin, että samalla hetkellä, kun kirkkaat lapsenäänet aloittivat suvivirren, alkoivat kyyneleet valua poskille. Koskaan en kuunnellut lasten suvivirttä kuivin silmin ja henki salpautui niin, etten kyennyt laulamaan mukana. 
Kaikki muistot lapsuuden kevätjuhlista, pakahduttava ilo siitä, että sai olla todistamassa omien lasten kevätjuhlaa, kaikki tulvahti mieleen. Kouluvuosi olisi ohi ja vapaampi aika alkamassa… Kesä ja lasten äänet.


Virsikirjassa on kaksi suvivirttä. Kevätjuhlasta tuttu virsi 571 ja suomalainen, Elias Lönnrotin kirjoittama virsi 572. Niitä yhdistää riemu siitä, että kesä on tullut – kesä, joka on tullut ajallaan, ankaran talven jälkeen. 

Virren 571 juuret ovat Ruotsissa, sen tekijäksi on merkitty Israel Kolmodin, teksti on vuodelta 1694. Suomeksi se on julkaistu vuoden 1701 virsikirjassa. 

Pohjoismaissa koettiin poikkeuksellisen kylmä jakso, niin sanottu pikku jääkausi vuosina 1550 -1720. Talvet olivat kylmiä, kesät lyhyitä, katovuosia oli usein. Kesän tulo viritti toivon paremmasta sadosta. Jospa elämän ankaruus helpottaisi. 

Ruotsin käymät suurvaltasodat lisäsivät väestön koettelemuksia. Kolmodinin laatiessa suvivirtensä tekstiä vuonna 1694 oli eletty muutama vuosi rauhan aikaa – vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota, joka ulottui Suomeenkin, vuodet 1713 -1721 tunnetaan Ison Vihan aikana. 


Elias Lönnrot kirjoitti oman suvivirtensä vuonna 1871 ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuoden 1886 virsikirjassa. Elias Lönnrotin alkutekstin rakenne perustuu psalmin 65 tekstiin. 

Historiallisena kehyksenä ovat vuosina 1867-1868 koetut suuret nälkävuodet. Kielitieteilijä ja lääkäri yritti auttaa lähimmäisiään, mutta tunsi voimattomuutensa suurten vaikeuksien edessä.

Molemmat virret kuvaavat iloa, jonka kesän tuleminen ja maan kasvun elpyminen toivat. Katovuoden vaara ja pelko väistyivät,  kesä antoi toivoa ja lupauksen paremmasta. 

Katovuosia ei kukaan toivo, mutta enää ne eivät ole samalla tavalla uhkaavia kuin ennen. Ilo luonnon elpymisestä ja kesän kauneudesta on sama kaikkina aikoina.  


Kun lapseni siirtyivät yläasteelle, en enää voinut osallistua kevätjuhlaan. Kerroin heille, kuinka minun tulisi ikävä noita hetkiä, liikuttumista suvivirren sävelistä. 
-      Kyllä sinä äiti voit sinne koulun juhlaan vieläkin mennä, ei ne siellä tarkasta, onko sulla lapsia siinä koulussa, vastasi poikani, ääni täynnä empatiaa.

En mennyt. Eihän se olisi ollut luvallista tai ainakaan hyvien tapojen mukaista. Eikä se enää olisi samalta olisi tuntunut, kun omien lapsien opintie jatkui muualla. 

Mutta suvivirsi on minusta edelleenkin aivan erityinen virsi. 


Virsiä tutkaili Liisa 
  
Tässä vanha versio suvivirren tekstistä. Se on julkaistu Vanhan kirjasuomen korpus -tekstikokonaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla. 

Suwi Wirsi . [WK1701-424]

JO joutu armas aica / Ja Suwi suloinen / Joll caunist caiken paican / Caunista cuckainen . Nyt armas Auring meitä / Taas lähte lähemmäx / Hän cuolleet hauto / heitä Jäll teke eläwäx .
[WK1701-318:1-424]

Ne nijtyn cuckat corjat / Ja Laiho laxosa / Nijn ylpiät Yrtti tarhat / Puut wehriät werasa / Ne meillen muistuttawat / Suurt hywytt' Jumalan / Jong caick ain nähdä saawat / Juur ymbär Wuoden ain . 
[WK1701-318:2-424]

Nyt lindu äänell corjall / Taas laula taitawast / Eng me sijs mahdais Luojall / Tääll weisat iloisest ? Mun sielun HERra kijtä / Nyt riemulaululla / Cuin iloitta ja täyttä / Meit laupioill lahjoilla .
[WK1701-318:3-424]

O JEsu Christe jalo / Sä kircas paistehem / Ain kylmä luondom haudo / Ja asu tykönäm ! Sun rackaudes tuli / Ann pala sydämmes ! Tuo meihin uusi mieli / Pois murhet poista myös .
[WK1701-318:4-424]

Sä Saronin caunis cucka / Cucoistus laxosa / Mun Sielun awuill Cruuna / Tee taitawax tawoisa / Sun castes händ Sionist / Ain caunist castacoon / Sitt cuin Ruusu Libanonist / Hajuns hywän andawa . 
[WK1701-318:5-425]

Ann maa tääll caswons canda / Wacons myös liota ; Meill tarpet tahdoisit anda / Maan / meren siunata / Ann Askeles tiucku raswast / Meit ruoki sanallas / Suo maistam sit' ain makiast / Nijn Sielu on autuas . 
[WK1701-318:6-425]

Elias Lönnrotin suvivirren teksti on vuoden 1886 virsikirjasta. Vuoden 1938 virsikirjassa tekstiä on muokattu ja säkeistöjen järjestys vaihdettu.  


473. Sua, Herra, hiljaisuudessa Sioni ylistääpi, Sun kunniastas suuresta Israel riemuit-
seepi; Sä anteeks annat syntimme, Rikokset, pahat tekomme, Kuin meitä raskauttaa.

2.  Ah autuas se, joka saa Sun olla kartanoissas, Ja nimes suurta kunniaa Ylistää asunnoissas! Sä siellä sielun ravitset, Armostas sille taritset Sun huonees rikkautta.

3.  Sä autuutemme Jumala, Ain armos meille näytät, Sun hyvyydelläs runsaalla Meit' ihmeisesti täytät; Sä, Herra, olet kaikkien Maan, meren äärten kaukaisten Vakava turva aina.

4.  Sun voimas vuoret vahvistaa, Ne kätes hoitaa ratki, Se meren aallot asettaa Ja kansain kapinatki. Sä ilohon, sä riemuun saat Auringon nousun, laskun maat Iloksi ihmisille.

5.  Täynn' ovat vettä virtasi, Joill' janoovia juotat Ja runsaan siunauksesi Kasveille maan sä tuotat; Viel' tuoreutat kaiken maan Ja annat kasteen aikanaan Sit' aina virvoitella.

6.  Sä vainiomme valmistat, Suot jyvän niistä kasvaa, Kaikk' kedot, laaksot kaunistat Ja askeleisi rasvaa Sä panet maalle tiukkumaan, Sateella pehmität sä maan, Sen vaot lioittelet.

7.  Sä kukkasilla kukkulat Myös ihanasti vyötät, Ja laumat lukemattomat Sä laitumilla syötät. Siis kaikki maa nyt iloissaan Sinulle veisaa kiitostaan, Ylistää nimeäsi.
Elias Lönnrot, (suom.) s. 1802 † 1884. 



keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Tein hyvän päätöksen

Poistin puhelimestani iltapäivälehtien kuvakkeet.
Kerroin asian tuttaville ja ystäville. Sain muutamia hymähdyksiä, pari epäuskoista katsetta ja joitain Kommentteja tyyliin ” et voi olla montaa päivää ilman uutisia ”

Niin, mitä uutisia?
Uutisia vai klikkausten kerääjiä, joiden lukumäärästä toimittajat näkevät sanan säilänsä tehon.
Klikkaus-uutisissa otsikko kertoo asian houkuttelevasti, dramaattisin mahtipontisin termein.
Itse uutinen on sitten yhtä tyhjän kanssa.
Keinotekoista pöhinää, joka ei oikeasti vaikuta ihmisen elämään mitenkään, luki sen tai ei.
Faktojen kanssa, pöhinällä ei välttämättä ole mitään tekemistä.

Turhien uutisten tulva, ei itsessään saanut minua vähentämään uutisten määrää, vaan se, että uutisten aiheet porskuttelevat lähes aina negatiivisuuden pyörteissä luoden synkän mielikuvan.
Viisitoista otsikkoa kahdestakymmenestä lähestyy lukijaa väkivallalla, peloilla tai uhkakuvilla höystettyinä.
Niitä päivittäin lukiessa, tai kuten monet meistä tekevät, useita kertoja päivässä, alkaa ihminen pikkuhiljaa menettää toivoaan tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa hyvään elämään.
 Miten tämä negatiivinen massa vaikuttaakaan nuoriin ja lapsiin?

Media yrittää muokata ja ohjata lukijoiden käyttäytymistä ja ajattelua siihen, että nähtyämme kohu-otsikon haluamme klikata sitä. Pakko tietää mitä hirveää on taas tapahtunut tai on melkein tapahtunut.
Muuten ei osaa varautua kauheuksiin.

Mietintämyssyssäni onkin usein pyörinyt kysymys, miksi uutisten suurin anti on negatiivisten asioiden esille nostaminen?
Johtuuko se uutisten tekijöistä?
Miten epätoivoisia täytyykin noiden huonojen uutisten toimittajien olla, kun tragedioita pitää päivä toisensa jälkeen, etsiä kivien ja kantojen alta, hampaat irvessä.
Mitäs ellei niitä löydykään? Siinä menevät maailmankirjat sekaisin, iltapäivälehdistä puhumattakaan.

Ehkä todellinen syy huonojen uutisten hyökyyn on enimmäkseen raha. Kun saadaan huomiota, saadaan myytyä mainostilaa.
Voisiko vielä paremman tuoton saavuttaa sijoittamalla aiheiltaan läheiset huonot uutiset ja mainokset vierekkäin?
Esimerkiksi auto- ja olutmainokset olisivat samalla sivulla rattijuopumus ja autovarkaus juttujen kanssa. Tämä ilmaisena vinkkinä alkaville journalisteille.
Kaksi klikkausta yhdellä iskulla.

No vakavasti ajatellen
Paha näyttää myyvän paremmin kuin hyvä.
Hyvällä ei ole klikkaus-uutisten maailmassa suurta arvoa.
Kristillisiä arvoja ei noteerata mediapörssissä.
En kuitenkaan aio taipua huonojen uutisten manipulaatio-tulvan alle.
Voin lukea valitsemiani positiivisia ja rohkaisevia sanoja.
Pitää ajatukseni hyväntuulisina.
Luottaa uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Ne mainitaan mediassa, johon jokainen voi luottaa.


Jyrki Puttonen

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Hyvä lisä - kahvilakierros päättyy

Kahvilakierroksen viimeisessä osassa ajattelin käydä hyvä lisä -paikoissa. On niin monta kahvilaa, jotka ovat hyvä lisä jollekin toiminnalle. Kirjastossa voi pysähtyä silmäilemään lainaamiaan kirjoja kahvikupin ääreen. Sinkan kahvilassa museokierroskaveria voi odotella etukäteen tai kaikkea kokemaansa puida jälkikäteen. Citymarketin kahvilassa voi istahtaa keräämään lisäenergiaa ostosmatkaan. Mutta nämä ja monta muuta hyvä lisä -paikkaa jäivät nyt käymättä. Yhteen kuitenkin kerkesin nimittäin asemarakennuksen kahvilaan.

Asemalla kahvila on hyvä lisä, jos odottelee junaa tai haluaa pitää matkan varrella pikaisen palaverin tai jos haluaa vain juoda kahvia, kuten minä. Aivan aluksi pöytään istahdettuani kirjasin mustiin kysymyksen: “Vaivaako taikinan vaivaus?” Muuten hiljaisessa paikassa kuului monitoimikoneen hankaus. Kahvilanpitäjällä oli uusi taikina tulossa. Alkuun korvia kiusaava ääni muuttuikin hyväksi lisäksi: tuoreeksi pullaksi, piiraaksi tai suklaakakuksi. Tuota ääntä lukuunottamatta käynti oli positiivinen kokemus. Liian kuumana päivänä sopivan viileä, hinnoiltaan edullinen, tarjonnaltaan riittävän monipuolinen, palvelultaan ystävällinen. Mukavan näköisille ja hyvin istuttaville tuoleille olisi mahtunut monta muutakin kahvitteliljaa.


Tämä kahvilakäynti sai minut pohtimaan kokemuksen merkitystä ja sen sivuuttamisen vaikeutta. Oltuani lähes koko elämäni Helsingin päärautatieaseman vaikutuspiirissä, minulla on siitä selkeä kuva, joka ohjaa sekä ajatuksiani että käytöstäni. Sehän on hyvä asia. Säästää aikaa ja energiaa, kun tietää, missä on, mihin suunnata, millaista on odotettavissa jne. Mutta onko se vain hyvä asia? Rajoittaako vahva kokemus näkemästä uusia mahdollisuuksia? Estääkö se toimimasta toisin? Ohjaako se yleistämään silloinkin, kun siihen ei ole tarvetta? Ja ennen muuta estävätkö aiemmat kokemukset hankkimasta uusia kokemuksia? Siis oppimasta? Jäin miettimään näitä kysymyksiä ehkä siksi, että Keravan asemakahvilassa oli erilaista kuin kokemusteni rautatieasemalla. Ihmispaljous puuttui, läpikulkureitillä sai istua rauhassa, ilma oli raikasta,  ikkunoissa oli verhot. Ennen kokematonta! Ja virkistävää.

Loppuarvio
Koska päätin kirjoittaa kahvilakierroksesta, jouduin pohtimaan muutakin kuin kahvin tuoreutta tai kakkuvalikoiman gluteenittomuutta. Kuten kierroksen osat yksi ja kaksi jo osoittavat, kaikenlaista tuli mieleen.

Ystäväni sanoi eläkkeelle jäädessään kävelevänsä takki auki tulevaisuuteen. Takki auki kulkiessa voi kahmia uusia kokemuksia kaikesta, mitä vastaan tulee. Jos uskaltautuu uusille poluille, voi löytää virkistäviä lähteitä, jotka muuten jäisivät kokematta, ja ajattelemaan uusia ajatuksia, jotka muuten jäisivät ajattelematta.

Johonkin tällaiseen kahvilakierrokseni minua houkuttaa

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Pitääkö kirkon miellyttää?


Kirkko ei ole yhdistys tai kansalaisjärjestö muiden joukossa. Se on Jeesuksen perustama yhteisö päällikkönään Hän itse. Johdossa on valistunut itsevaltias – maailmanhistorian ainoa sellainen – mistä syystä yhdistysdemokratia sellaisenaan ei ole kirkon juttu. Sosiaalinen media ei siten ole se paikka, jossa kirkon opista ja linjauksista päätetään.

Silti kirkkoon ja seurakuntiin pätevät samat lainalaisuudet kuin muihinkin yhteisöihin. Ystävällisyys, jokaisen ihmisen kohtaaminen samanarvoisena ja lämmin ilmapiiri kutsuvat vieraantuneitakin mukaan. Sen sijaan tökerö käytös ja moraalittomat toimintatavat karkottavat ihmisiä kirkosta samalla lailla kuin muistakin porukoista. Uutisiin pääsee vähäisenkin törttöilyn perusteella. Kun kiireiset ihmiset lukevat vain räväkät otsikot, toimintaa lähemmin tuntemattoman mielikuva kirkosta muotoutuu helposti niistä.

Nykyihminen on tottunut valitsemaan runsaasta tarjonnasta itseään miellyttäviä tuotteita ja palveluita. Myös uskontoihin saatetaan suhtautua kuin kaupan hyllyihin: poimitaan koriin miellyttävimmät palat eri uskonnoista ja monenlaisesta hömpästä. Näistä rakentuu ikioma  á la carte –uskonto: ”uskon, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa.”

Näin toimien toiveiden ja todellisuuden raja hämärtyy kohtalokkaasti. Kristinuskon Jumala on todellinen. Meidän mielipiteillämme siitä, minkälainen hänen pitäisi olla, ei ole merkitystä. Onneton on se, joka rakentaa oman jumalansa, ja onnellinen se, joka yrittää opiskella Raamatusta jotakin Jumalasta.

Oppinsa ydinasioissa kirkko ei voi miellyttää kaikkia. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan” on uskontunnustuksemme keskeinen väite, jota on paha ohittaa mutta jonka sovittamista tieteelliseen maailmankuvaan kuuluvan evoluutioteorian kanssa kannattaa yrittää. ”Jeesus on totisesti ylösnoussut” sotii kaikkia luonnonlakeja vastaan, mutta on uskomme kulmakivi. Ihminen pelastuu yksin armosta, Jeesuksen tähden. Hyvillä töillä ja reilun kaupan ostoksilla tähän ei tuoda mitään lisää. Helvetti on epämiellyttävä juttu, josta mielellään vaikenee. Raamattu ei sitä paljon kuvaa, mutta kertoo sen olevan todellisuutta.

Peistä voidaan taittaa ja rakentavaa keskustelua käydä monista kehällisemmistä uskonelämän ja opin asioista. Kirkon avioliittokantakaan ei ole pelastuskysymys. Liian varmoilla mielipiteillä kiistelyyn sopii vanha kevennys: ”niin pysyvät siis usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on puhdas oppi.”

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.