keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kahvi on menneisyyttä



Vuoden ensimmäinen aamu oli ihan tavallinen Uudenvuodenpäivä
paitsi että, olin tehnyt Uudenvuoden päätöksen, 
en siis lupausta.

Olin jo aiemmin syksyllä pohdiskellut, 
onko kahvinjuonti minulle tarpeellista. 
Olisiko 45 vuotta kahvinjuontia, 
muutamia kahvilakkoja lukuunottamatta riittävästi?
Voisiko nyt lopettaa ja vaihtaa maltilliseen teenjuontiin.
Sitäpaitsi teehen vaihtamalla liittyisi suureen 
teenjuojien enemmistöön joka maailmassa on. 


No, ehkä suurin syy kahvinjuonnin lopetukseen 
oli kahvin liika juominen.
Päivän annos saattoi olla 8-10 kupillista, 
joka aiheutti välillä närästystä, välillä huonosti nukkumista 
ja jopa ajatusten poukkoilua.

Niinpä päätin vuodenvaihteessa lopettaa ja katsoa kuinka äijän käy.
Onko helppo rasti vai tuleeko jotain yllättäviä käänteitä?
Voiko pieni kahvikupillinen pomputtaa isoa ihmistä, miten tahtoo?
Pystynkö hallitsemaan itseäni 
ja muuttamaan elintapojani ja tottumuksiani.

No, mitäs luulet?

Tammikuun ensimmäisenä aamuna nousin levänneenä ylös
ja lampsin keittiöön keittämään vaimolle kahvit ja itselleni teetä.
Olo oli ihan tavallinen, ei mitään erikoista.
Se johtui varmaankin siitä että, 
elimistöni odotti pahaa aavistamattomana ja täysin tietämättömänä, 
aamuista kahvimukillista.
Teetä kuitenkin tuli tilalle.
Earl Greytä, jossa on hyvä ja voimakas maku.
Join vielä päivän mittaan muutaman mukillisen teetä 
ja ihmettelin kun kaikki olikin suhteellisen helppoa.

Seuraavana päivänä sama juttu.
Paitsi että korvikkeeksi, teen lisäksi,
huomasin syöväni suklaata.
Siitä tulee niin paljon mielihyvää 
ettei kahvi putkahda ensimmäisenä mieleen.

Seuraavina päivinä piti ottaa muutaman kerran päänsärkylääkettä 
kun otsaa alkoi jomottelemaan.
Se oli tuttua jo kahvilakko ajoilta.
Ihan kuin kahvi olisi ilmoittanut että,
omapa on päänsärkysi kun et nautiskele päivittäistä kahviannostasi.

Ympäristölle tuntui kahviton ihminen olevan paljon suurempi ongelma 
kuin esimerkiksi: laktoositon gluteiiniton, hiilihydraatiton jne.
Kaverit kyselivät uteliaana, 
että olenko lopettanut mahdollisen sairauden takia.
Kun selvisi että, olen vain lopettanut koska olen lopettanut, 
alkoi vedonlyönti siitä kuinka nopeasti kahvittomuus loppuu.
Muutamat epäilivät että mukissani oli kahvia 
ja että teepussin lanka ja pidike olisivat hämäyksenä mukin kyljessä.
Ajattelin itsekseni että kekseliäisyyden puutteesta 
ei kahvinjuojia ainakaan voi syyttää.

Positiivisia vaikutuksia on tullut jonkin verran. 
Unen laatu on parempi ja nukun hieman enemmän kuin ennen.
Olen pirteä ja jaksan keskittyä asioihin. Kärsimättömyys on vähentynyt. 
Sen huomasin kun jonottelin erääseen konserttiin ilmaislippua 
vajaan tunnin eikä tuntunut missään.

Sokerina teekupin pohjalla, 
jotenkin tuntuu siltä että maku- ja hajuaisti toimii paremmin.
Se voi olla tietenkin pelkkää kuvittelua mutta 
se on mukavaa kuvittelua, ilman kahvia.





Jyrki Puttonen


sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Videoita ja suodatinkahvia

Luin erään amerikkalaisen työntekijän kuvausta hänen työurastaan videovuokraamossa. 25 työvuoden jälkeen vuokraamo sulki ovensa lopullisesti. Kirjoittaja kertoi oppineensa kuolevasta liiketoiminta-alasta monta asiaa. Yksi niistä oli se, että asiakkaille käynti videovuokraamossa oli monitahoinen investointi.

Käynti videovuokraamossa vaatii aikaa, matkan taittamista, oman mielialan pohdintaa ja lopullisen päätöksen tekemistä. Elokuvavalintaa ei voinut kotoa käsin enää peruuttaa. Pikkuhiljaa television online-tarjonta oli kuitenkin tekemässä selvää videovuokraamoista. Mukavuus, helppous ja valmiit suositukset ovat tehneet elokuvan lainaamisesta tai Netflixin katsomisesta ylivertaisen tuotteen.

En itsekään käynyt enää moneen vuoteen videovuokraamossa. Muistan näitä käyntejä kuitenkin useasta kotikaupungistani ja eri ikävaiheista aina lapsuudesta keski-ikään asti. Kesällä matka taittui usein pyöräillen, talvisin sohjon läpi. Jos mukana oli muita, saatettiin hyllyn edessä käydä syvällistä pohdintaa: "Mä en nyt haluu mitään synkkää...", "Mä inhoon tuota...", "Tää on kuulemma ihan sikahyvä...".

En mitenkään erityisesti kaipaa "vanhoja hyviä aikoja" takaisin, mutta en myöskään oikein löydä erityistä lisäarvoa liian helpossa, lähes rajoittamattomassa tarjonnassa. Rajattomankin vapauden taustalta kuuluu joskus hiljainen tyhjyyden tynnyrin kumina.

On helppoa kitistä vapauden merkityksettömyydestä, kunhan ensin omaa näitä vapauksia. Terveydelliset, liikunnalliset tai taloudelliset rajoitteet saavat kenet tahansa arvostamaan aitoja mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja nauttia elämästä hyvinvoivana ja terveenä.

Vapaus toteuttaa itseään ei kuitenkaan itsessään tuo elämään sisältöä. Merkityksellinen elämä ei ehkä loppujen lopuksi löydykään tuhannen elokuvan valikoimasta. Pienet tai suuret rajoitteet arjessa voivat puolestaan saada arvostamaan niitä asioita, joita näiden rajojen sisällä on mahdollista saavuttaa.

Kahvilassa, kirjastossa tai seurakunnan tilaisuudessa käynti voi virkistää mieltä ja avata silmiä näkemään meitä ympäröiviä pieniä rikkauksia. Merkityksen etsiminen mikrokosmoksesta saa maailman avautumaan uudella tavalla. Koen liikkumisen riemua kävelyillä Kerava-joen tutuissa maisemissa. Ystävien ja sukulaisten tapaaminen arjessa voi olla yhtä tärkeää kuin kesäinen luksuslomamatka.















Joskus saan nauttia Caffè Lattesta, toiste taas termoskahvia tutun Keravan aseman edessä. Näiden hetkien merkityksellisyys ei kuitenkaan synny vain kahvipavuista, vaan kiitollisuudesta elämää kohtaan. Ihmettelen, mistä tätä armoa riittää.
Seppo Sainio

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Some thoughts on being an immigrant


Some influential people in the EU over the years have theorised over the possibility that national identities could eventually disappear, to be replaced by a European identity. According to the theory a strong national identity leads too easily to nationalism, which is harmful and leads to wars. Better a newer, looser, all-inclusive European identity. Who knows, in the long term they may be right. National identity is after all a relatively new thing in European history – Europeans have been identifying themselves strongly via their nationhood for only about two hundred years. In the short term, however, they are surely wrong: national identity means at least as much now as it did in the EU’s infancy in the 1950s.  

About seven percent of the Finnish population are defined as having a foreign background. It is a somewhat difficult definition to make, since there are different ways of measuring it: for example, according to citizenship or mother tongue. Still, the figure gives us a rough idea of how many, or rather how few people of foreign origin there are in Finland: only about one person in fourteen, considerably less than that in the provinces although somewhat more in the capital area.

Some people who move abroad integrate more or less completely into the local community, some rather less so. Some stay in some kind of expatriate ”bubble”, surrounded by other expats. All sorts of factors can make it easier or harder for an immigrant to integrate, such as the attitude of the local people, the immigrant’s own attitude, whether the immigrant is married to a local or not, whether they are of the same religion or not as the locals, whether they learn the local language or not, whether the immigrant is of a different skin colour or not, and so on. What unites immigrants is a sense of being different, of being ”other” in some way. Having lived in Finland for twenty-one years now, I’m beginning to wonder whether the sense of being ”other” ever goes away.

I suspect it does not. You can live most of your adult life in another country, but you cannot escape the fact that you were brought up elsewhere, that you spent your formative years in a different country with a different culture. You cannot shake those years off, nor should you: they are an essential part of what makes you. It may be different for younger immigrants who spend at least some of their youth in their new country. Still, their skin colour, foreign name or religion might mean that they stand out despite appearing to be fully integrated.

In numerous situations I have felt I stood out as the only foreigner. Sometimes I know I was, such as in the Kerava over-40s football team or in theology lectures at university. One’s attitude to this is key: is it a challenge or an opportunity? I have chosen the latter: the experience of living abroad is an endless source of matters of cultural and linguistic interest. Only the other day I was discussing with my colleagues why Finns tend to answer, eg. ”I was born in 1968” when asked how old they are. Is this because the Finn assumes that the Finn they are speaking to enjoys doing basic arithmetic? A Brit answers simply, ”I’m 51.” Is this because the Brit assumes the other Brit cannot do basic arithmetic? Such questions can be a source of endless speculation.

I suspect that every single person feels slightly different from the crowd: slightly older or younger, of a higher or lower social class, better or worse educated, richer or poorer, more or less popular or attractive or confident than the people around them. Being of foreign origin is simply one more category we use to define ourselves and others. We all feel a need to be accepted by the people around us. At the same time we should accept what we are and be proud of it.
Chris Montgomery, pastor


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Lumoavia hetkiä


Toissa vuonna marraskuussa vanhin veljeni soitti ja kysäisi olisiko minulla jotain meneillään tulevan vuoden tammikuun 13. päivä. Katsoin allakkaa ja totesin päivän vielä tyhjäksi. Ajattelin aikanaan selviävän, mitä tuolloin tapahtuu. Parin viikon päästä soitosta veljeni tulivat tutustumaan uuteen kotiimme Keravalla. Sain heiltä tuliaiseksi kirjekuoren. Sisältö paljasti syyn taannoiseen salaperäiseen kysymykseen. Kuoressa oli pääsylippu oopperaan 13.01.2018. Kestityksen keskellä vilkaisin lippua ja laitoin sen talteen.

Vuosi vaihtui. Pian koitti tammikuun 13. päivän aamu kirkkaan aurikoisena, eikä pakkastakaan ollut liikaa. Helsinki-reissu oopperassa vierailuineen odotti. Oli koko päivä aikaa orientoitua matkaan, näytös alkaisi klo 18. Iltapäivällä katsoin vaatteet valmiiksi ja tarkistin reittioppaasta, mihin junaan menisin. Päiväkahvia juodessa otin lipun esiin, avasin koneen ja googlailin näytölle oopperan paikkakartan. Lippuun merkitty paikka oli mielestäni aika hyvä. Melko takana, ei ihan reunassa, muttei aivan rivin keskelläkään. Tuonne oikealle permannolle siis suunnistaisin muutaman tunnin päästä.

Sitten silmäilin lippua muutenkin tarkemmin. Se oli jäänyt vähälle huomiolle silloin, kun sen sain. Tuossa on  paikkamerkintä, tuossa päivämäärä ja aika: Lauantai 13.01.2018 klo 14:00.

En ymmärtänyt. Katsoin aikaa uudestaan. Lauantai 13.01.2018 klo 14:00. Katsoin kelloa.  Se oli jo 14:30. Sydän muljahtaen törmäsin tosiasiaan, että näytös oli alkanut oopperassa ja minä pitelin pääsylippua Keravalla. Jostain syystä olin keksinyt alkamisajaksi klo 18,  ehkä vuosiluvun viimeisistä numeroista. Vaan eihän sillä enää ollut väliä. Kuten monesti muulloinkin, minun oli todettava: Häpeämällä tästä selviää.

Aikaa ei voi kääntää taaksepäin. Sanottu sana, ammuttu nuoli, pieleen mennyt ajoitus, niin paljon sellaista, mikä kerran tehtynä tai aikanaan tekemättömänä... ei niitä saa takaisin. 

Tämän vuoden 2019 alkajaisiksi tarkoitukseni oli tehdä aika montakin asiaa heti ensimmäisen viikon aikana. Vaan toisin kävi. Uudenvuodenyönä vedin suunnitelmani sananmukaisesti vessanpöntöstä alas. Tapaamisten ja tekemisten sijaan makoilin sängyssä vatsatautisena. Tuntui kovin houkuttelevalta, jättää koko viikko väliin. Mutta vaikka suunnitelmia voi perua ja siirtää,  aikaa ei voi kääntää eteenpäin. Unelmia, toiveita ja tavoitteita saa mieluusti olla. Elämä itse opettaa niiden toteutumisesta nauttimaan. Aikanaan.


Jonain muuna ajankohtana, ajatukseni eivät olisi ehkä tällä tavoin kulkeneet menneeseen ja tulevaan. Mutta vuoden vaihtuminen, synttärit, merkkipäivät, juhlapyhät, uuden ihmisen syntymä ja vanhan kuolema pysäyttävät. Katse kääntyy taaksepäin tähän asti kuljettuun matkaan kokemuksineen. Katse kääntyy eteenpäin, tuntemattomaan, uuteen. Menneestä voi ottaa opikseen, tulevassa valita toisia teitä ja tapoja kulkea. Moniin asioihin on voinut ja voi vaikuttaa. Kaikkeen ei koskaan.

Aikaa ei voi pysäyttää. Aika tulee – ja menee – hetki kerrallaan.

Näin kirjoitettuani luin Emmin bloggauksen.

Lumoavia hetkiä vuodelle 2019 
toivottaa

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Aika ei koskaan pysähdy

Ilotulitusten välke, rakettien pauke
Korviahuumaava juhlinta
lähellä, kaukana,
onko sillä merkitystä?
Hetken olen vain minä,
ellei se vie minua mukanaan
Ikuisuus tässä,
se minun luonani vai minä sen?
Mennyt ja tuleva, oleva ja olematon
kohtaavat tässä hetkessä,
mutta aika ei koskaan pysähdy
 
- Emmi Gong
 

lauantai 29. joulukuuta 2018

Piispan vuosi päättyi


Kiinalaiset nimeävät vuosia eläinten mukaan. Nyt on vielä menossa koiran vuosi, mutta helmikuun alkupäivinä 2019 siirrytään sian vuoteen. Me seurakuntalaisetkin voisimme nimetä Suomessa vuodet merkittävien kirkollisten tapahtumien mukaan.

Mikä sinun mielestäsi päättyvä vuosi 2018 voisi olla nimeltään? Ehkä Nenosen vuosi, kun meidän ex-Heikki valittiin Haagan kirkkoherraksi? No, ei ehkä sitten. 
Kelpaisiko ”piispain vuosi”? Kyllä kelpaa. Piispat ovat hallinneet tiedotusvälineiden otsikoita ja aiheita – hyvässä ja pahassa. Kirkko sai uuden arkkipiispan, kun Kari Mäkinen jäi eläkkeelle ja tilalle tuli ”meidän” Tapio Luoma Espoon hiippakunnasta. Ketju jatkui Espoon piispanvaalikampanjalla ja lopulta Luoman tilalle valittiin monen helpotukseksi naistohtori Genevestä eli Kaisamari Hintikka.
Mutta ei ”piispain vuosi” tässä vielä ollut. Jo ennen Espoon piispanvaalia Oulun hiippakunta sai uuden piispansa, kun kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo valittiin kotiseutunsa piispaksi. Keskitalo on kotoisin nykyisin Tornioon kuuluvasta Karungin Aapajoen kylästä.
”Piispain vuotta” ei tietenkään voi ohittaa mainitsematta Helsingin piispan ahdistavaa ja monen epäoikeudenmukaiseksikin kokemaa kujanjuoksua. Piispa Teemu Laajasalo joutui ”omien sisäpiirin” masinoimaan pyörremyrskyyn. Sekin johtui ainakin monien arveluiden perusteella ”piispuudesta”. Eli siitä, että jotkut henkilöt olisivat halunneet saada eläkkeelle siirtyneen piispa Irja Askolan tilalle naispiispan ja kun se ei onnistunut, tappiota purettiin mustamaalaamalla tehtävään valittua.
”Piispain vuonna” kirkko oli paljon julkisuudessa. Eläkkeelle siirtyneitä, virkaan pyrkineitä ja virkaan valittuja haastateltiin kymmenissä ja taas kymmenissä tiedotusvälineissä ja tilaisuuksissa. Sen perusteella, mitä itse satuin lukemaan tai kuulemaan, kaikki haastateltavat välittivät viestiä opillisesti vakaasta, mutta ajassa elävästä, suvaitsevasta kirkosta.
Markkinointiviestinnän ammattilaiset voivat reilusti olla kateellisia kirkon saamasta julkisuusajasta. Silti en malta olla kysymättä, tavoitettiinko tuolla runsaalla julkisuudella uusia ihmisiä, tai muutettiinko sillä uskontoon ja kirkkoon liitettäviä asenteita? Oliko ”piispain vuosi” sittenkin sisäpiirin juttu?
Kovin paljon ei mikään tuntunut muuttuvan. Edelleen kirkossa ja julkisuudessa väännetään kättä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, naispappeudesta, Enkeli taivaasta ja jouluevankeliumista. Korkeasti oppineet piispat puhuivat syvällisestikin uskon ja opin sisällöstä ja perusteista, mutta oliko puhe tavalliselle seurakuntalaiselle sittenkin liian korkealentoista?
Olen usein miettinyt sitä erikoista asiaa – voisi kai sanoa ristiriitaakin – että me kaikki olemme ”lukinneet” oman käsityksemme uskosta hyvin tiukkaan, tietämättä kuitenkaan mitä olemme lukinneet ja mihin olemme lukkiutuneet. Tarkoitan sitä, että voin sanoa uskovani Jumalaan, mutta onko minun Jumalani samanlainen kuin sinun? Tuskin, sillä sinä olet luonut itsellesi oman mielikuvan Jumalasta, johon uskot.
Me pidämme tiukasti kiinni luterilaisesta opista – varsinkin silloin, jos keskustellaan kirkon tai seurakunnan tulevaisuudesta ja muutostarpeista. Luterilaista oppia itse asiassa valvovat piispat, tuomiokapitulit, kirkkoherrat ja muut. Mutta mitä he vartioivat?
Pyhän Marian kirkko, Lyypekki, Günter Ueckerin taideteos 14 särkynyttä ristiä.

Tiedätkö, mihin luterilainen usko perustuu ja mihin nuo uskon perustelut on kirjattu? Nyt viisastelen vähän, koska se kuvastaa hyvin tämän kysymyksen monimutkaisuutta.
Luterilaisen kirkon tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen eli Apostoliseen uskontunnustukseen, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustukseen ja Athanasiuksen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Nuo luterilaiset tunnustuskirjat ovat Yksimielisyyden kirja, Yksimielisyyden kirjan esipuhe, Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Schmalkaldenin opinkohdat, Melanchtonin vuonna 1537 kirjoittama Paavin valta ja johtoasema, Vähä katekismus ja Iso katekismus sekä Yksimielisyyden ohje ja lisäksi mainitaan Upsalan kokouksen päätös.

Oletko lukenut nuo kaikki teokset tai kirjoitukset? Minä en ole. Raamattua kyllä ja Vähä katekismusta ja uskontunnustuksista kaksi on hyvin tuttua, mutta muut ovat sitten sitä hebreaa.

Sen verran vielä sinua hämmennän, että mainitsen, että kolme luterilaisuuden ”kattojärjestöä – Luterilainen maailmanliitto, Kansainvälinen luterilainen neuvosto ja Tunnustuksellinen evankelisluterilainen konferenssi – suhtautuvat kaikki noihin opin peruskirjoihin vähän eri tavoin.

Miksi sitten otan näin vuoden vaihtuessa esille luterilaisen opin ja sen perusteiden monimutkaisuuden? Siksi, että uuden ja ”tuntemattoman” kynnyksellä meillä pitäisi olla valmiutta myös uudistua – varsinkin jos vanhoilla eväillä systeemi ei enää kunnolla ”pelitä”. Kirkkoon kuuluvien määrä vähenee joka vuosi, Helsingissä ei enää kasteta edes puoliakaan pienistä lapsista, rippikoululaisten määrä on kääntynyt laskuun.

Me täällä Keravalla olemme onnellisessa asemassa. Kirkko on täyttynyt joulunaikaan lukuisia kertoja. Kaupunkilaiset siis löytävät kirkon, vaikka heillä ei olisikaan mitään hajua luterilaisista tunnustuskirjoista! Silti heillä on kaipaus lähemmäs jotakin hengellistä, turvallista, pysyvää. Olisiko etsinnän kohteena kuitenkin se tavallisen ihmisen Jumala, jota on vaikea sanoittaa? 

Hannu-Pekka Laiho


keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Uuden vuoden kynnyksellä



Vuosi 2018 lähenee loppuaan. Viiden päivän päästä saamme aloittaa uuden vuoden. Näin vuoden lopussa usein muistelen kulunutta vuotta. Muistelen kaikkea tapahtunutta ja arvioin sen vaikutuksia itseeni ja ympäristööni, niin hyvässä kuin huonossakin. Pyrin kuitenkin keskittymään niihin positiivisiin asioihin, sillä menneet ovat menneitä. Menneet ovat menneitä, virheistä ja vastoinkäymisistä voimme oppia, mutta niiden kantaminen mukana tekee vain taakastamme raskaamman. Mietin, mitä kaikkea haluan tästä vuodesta viedä mukanani seuraavaan ja minkä olen valmis jättämään taakseni.

Olen ottanut tavaksi miettiä erityisesti sitä, mitä kaikkea uutta olen oppinut. Olen huomannut, että tällaisten asioiden löytäminen lisää omaa hyvinvointia ja kokemusta pärjäämisestä. Asioiden ei tarvitse olla isoja, vaan yhtä lailla pienet uudet kokemukset ja taidot ovat tärkeitä. Itselleni tämä vuosi on ollut monella tavalla merkittävä ja olen saanut oppia paljon uusia ja isojakin asioita. Mutta olen saanut myös pieniä onnistumisen ja innostumisen elämyksiä. Olen esimerkiksi oppinut tekemään kukkaseppeleen ja aloitellut kitaran soittoa. Mitä uutta sinä olet tänä vuonna oppinut?

Sen lisäksi että mietin, mitä uutta olen oppinut, mietin myös, mitä uutta olen tänä vuonna tehnyt. Uusissa asioissa olen pyrkinyt keskittymään erityisesti pieniin ja arkisiinkin asioihin, sillä ne ovat niitä tärkeimpiä. Tänä vuonna yövyin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen teltassa ja öljysin saunaa. Minulla oli myös ensimmäistä kertaa omassa kodissani joulukuusi. Mitä uutta sinä olet tehnyt? Mistä uusista asioista elämässäsi olet iloinnut?

Toivon, että jokainen teistä löytää kuluneesta vuodesta sellaisia asioita, joiden muisteleminen ilahduttaa ja lämmittää mieltä. Toivon myös, että jokainen huomaa oppineensa jotain uutta ja kenties rohkaistuu vielä kokeilemaan tai tekemään jotain yllättävää, ennen kuin vuosi loppuu. Kiitos vuosi 2018 ja tervetuloa vuosi 2019!

- Emmi Gong