keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Miksi teit niin?

Otsikon kysymys putkahti esiin menneisyydestäni, jossa aika ajoin selvittelin lasten tekemisiä. Mitä teit? -kysymystä toimivammaksi osoittautui useinkin otsikon kysymys: Miksi teit niin?

Kun kesän lopulla postiluukusta alkoi pudota lehtisiä ja Facebookissa vilistä mainoksia kaiken maailman mahdollisuuksista osallistua ja harrastaa tänä syksynä, yritin valita, minkä asian antaisin nyt askarruttaa itseäni? Mitä tekisin? Paperisen ja sähköisen tarjonnan selailu ei tuottanut tulosta, ennen kuin tajusin kysyä itseltäni: Miksi tekisin niin? Miksi ilmoittautuisin jollekin kurssille, miksi menisin mukaan johonkin ryhmään? Lopputulos yllätti. Tuotti pienen pettymyksenkin.


Päädyin sekä Keravan opiston että seurakunnan käsityöryhmään. Toisessa teemme lapasia, huiveja, ruokailukauluksia lahjoitettavaksi niitä tarvitseville Keravalla ja toisessa käsitöitä ja askarteluja myyjäisiin lukutaitotyön tukemiseksi Afrikassa.

Miksi tein niin? Ehkä siksi, että näihin ryhmiin mukaan menemisen kynnys oli riittävän matala. Osaan kutoa ja tehdä käsitöitä. Näissä ryhmissä saan aikaan jotain näkyvää, sellaistakin, mistä on hyötyä ja iloakin jollekin. Sitoutuminen on löyhää, sillä poissaolo jostain kokoontumisesta ei haittaa, tarvittaessa kudon väliaikana kotonakin. Silti voin olla yhtenä osallistujana ryhmässä, joka ilman minua olisi toisenlainen, kuten minäkin ilman ryhmän jäsenyyttä.

Miksi yllätys ja pettymys? Ajattelin ryhtyä johonkin uuteen, mutta en pystynyt ylittämään itseäni. Valitsin helppoja vaihtoehtoja. En saanut lähdetyksi mihinkään liikuntaryhmään. En saanut lähdetyksi mukavuusalueeni ulkopuolelle oppimaan ja kokemaan ennen kokematonta. Tästä voin jatkaa kysymään: Miksi niin?


Kolmas valintani ei yllättänyt. Ilmoittauduin hiljaisuuden retriittiin. 
Tästä valinnasta en ole yllättynyt enkä pettynyt. Kirjoitin arkiretriiteistä alkuvuodesta, ja mitä siitä kirjoitinkaan pätee moninkertaisesti Nuottakodossa koko viikonlopun kestävässä hiljaisuudessa. 

Toisen maailman etäisyys, lumo ja sopusointu odottavat minua lokakuun lopussa. 
Ja minä odotan sitä.

Loppujen lopuksi kyse ei taida ollakaan vain tämän syksyn valinnoista. Kyse on ajan kulumisesta, ajan kuluttamisesta, elämästä. Monesti tekemiset ja tekemättä jättämiset jäävät vaille sen kummempaa pohdiskelua ja pähkäilyä. Eikä mikään aika ja energia riittäisikään vastausten etsimiseeen loputtomien miksi -kysymysten sarjaan. Mutta JOSKUS voi tehdä hyvää, kun pysähtyy kysymään itseltään: “Miksi tein niin?” tai futuurissa “Miksi teen niin?” Nämä ovat ehdottomia kysymyksiä. Konditionaali “Miksi tekisin niin?” on armollisempi.

 Tällaisia mietti



keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Pienet mummot


Jos me keskenkasvuiset tytöt ja elämän ruuhkahuipun polkuja rohkeasti porskuttavat naiset ja kovaääniset kaikkitietävät tädit osaamme elää niin kuin tulee ja on kelvollista ja jos Taivaan Isä on meille oikein suopea, meistäkin tulee lopuksi pieniä mummoja. 

Pienissä mummoissa tiivistyy kaikki se, mikä elämän kannalta lopultakin on oleellista ja tärkeää. Nöyrä ote elämään, kiitollisuus ja viisaus. 

Pienten mummojen viisaus on lempeää viisautta, jonka taustalla kuultavat elämän kaikki askeleet. Se on harmaan villasukan viisautta ja pehmeäksi kuluneen pellavaliinan suloisen siloista kosketusta. Pienten mummojen teot ovat arjen tärkeitä tekoja, joista meidän on hyvä ottaa oppia. 

Pienet mummot levittävä ympärilleen rauhaa ja levollisuutta, sillä pienet mummot puhuvat hiljaa ja siksi meidän täytyy kuunnella tarkasti jokaista sanaa. Pienten mummojen sanat ovat kultaa ja kultaa jaetaan kaikissa maailmoissa kaikille ihmisille vain harkiten ja verkkaan. 

Pienet mummot ovat tehneet elämäntyönsä ja enemmänkin ja nyt he saavat siitä huokaista ja levähtää, asettua lehtevän puun varjoon kuuntelemaan nuorempien melskettä ja hoivaamaan niitä, joille pienen mummon käden kosketus on tärkeä. 

Pienet mummot kantavat lempeää ja rakastavaa huolta meidän nuorempien askeleista, mutta osaammeko me kantaa oikeaa huolta pienen mummon polusta tämän maan kamaralla? 

Pienet mummot vievät monta muistoa mukanaan, ellemme me huomaa tarttua niihin ja kysellä ja keskustella niistä, ennen kuin pienet mummot kadottavat elämän langat. Meille siirtyy vastuu muistojen säilymisestä. 

Muistot voivat olla kipeitä ja karheita, mutta pienillä mummoilla on ainutlaatuinen kyky löytää niistä kauneimmat ja tärkeimmät. Silti, ilman kontrasteja mikään kuva ei ole todellinen tai täydellinen. 


Kun pienet mummot lähtevät Taivaaseen, maailmaan jää iso tyhjä paikka. Se täyttyy vähitellen muistoista ja ajatuksista ja tunteista, jotka pienen mummon elämä ja elämäntyö meille antoivat. 

lauantai 1. syyskuuta 2018

Elämän moniarvoisuus



Olen viime viikkoina katsellut tavallisten ihmisten arkea eri puolilla Eurooppaa autoillessamme Keravalta tänne Adrianmeren rannalle. Matka on kulkenut aika kiireettömästi kahdeksan maan halki, välillä isoja, vilkkaita moottoriteitä, välillä pieniä, hiljaisia kyläteitä. On näkynyt vaurautta, mutta on näkynyt paljon myös vaatimattomuutta. Molemmat kuuluvat ihmisten arkeen.

Ehkä juuri tuo – varsinkin Baltiassa, mutta miksei myös Puolassakin – näkyvä arjen maisena on pannut miettimään, miksi ihmeessä me suomalaiset olemme niin tyytymättömiä omaan maahamme ja elämäämme. Kun iltaisin on internetin kautta lueskellut kotimaan uutisia ja seurannut päivittäistä keskustelua, on hakematta tullut vähän surullinen olo. Vaikka elämme muiden tekemien arvioiden mukaan yhdessä maailman parhaista maista, emme itse oikein osaa sitä arvostaa.

Lähestyvien vaalien jännitteet näkyvät jo hyvin varsinkin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Maan talous näyttää elpyneen ja menevän oikeaan suuntaan, mutta kiitosta ei siitä jaeta – moitteita kylläkin runsaasti.

Miksi on niin vaikea kiittää, vai onko? 


Tuota kiittämistä ja ihmisen arkea mietin pitkään, kun pysähdyimme Liettuassa Siauliain kaupungin pohjoispuolella, Jurgaiciain kylässä, sijaitsevalla hyvin erikoiselle pyhälle paikalle. Tuolle Ristinkukkulaksi (Liettuaksi Kryziu kalnas) nimetylle paikalle ovat ihmiset vuosikymmenien saatossa tuoneet satojatuhansia, ehkä jopa miljoonia ristejä.

Eri kokoisia puisia tai metallisia ristejä on kukkuloiden rinteessä vieri vieressä ja isoissa pinoissa polkujen ulkopuolella. Ristinkukkula on yksi Liettuan suosituimmista turistikohteista, mutta se on myös eurooppalainen pyhiinvaelluskohde. Mekin näimme ristiä tuovia ihmisiä aina Espanjasta ja Italiasta saakka, mutta oli joukossa turistiryhmiä jopa Aasiasta.

Aluksi Ristinkukkula hämmentää. Keravalaisena luterilaisena ei oikein tiedä, mitä asiasta ajattelisi. Mutta paikka on kummallinen myös siitä syystä, että parin tunnin oleskelu siellä saa ajatukset kulkemaan hyvin monenlaisia polkuja.

Aluksi on tyrmistys ja hämmennys. Onko tämä taikauskon kukkula? 


Aika pian ajatukset kuitenkin muuttuvat, kun katselee erilaisia, osin jo auringon polttamiakin puisia, tai ruosteenpeittämiä metalisiä ristejä. Jokainen risti on asetettu kukkulalle rukouksen kera. En usko, että kukaan on tuonut ristiä tänne pilanpäiten, vitsinä.

Juuri tuo valtava hiljaisten rukousten määrä luo paikalle oman tunnelmansa. Ehkä kukkulalta nousee koko ajan taivaalle rukousten virta? Sitäkin ehdin miettiä, että pystyvätköhän nuo yläpuolella pörräävät ja kuvia ottavat turistien pienoiskopterit tuon virran tallentamaan!

Niin, ristit on laskettu paikalle rukousten kera, mutta ovatko rukoukset olleet kiitosta vai pyyntöjä? Varmasti molempia. On pyydetty siunausta itselle ja läheisille. On kiitetty lapsista, perheestä, sukulaisista, avioliitosta, työpaikasta, elämästä. On muistettu kuolleita. Pelkkiä ristejäkin silmäilemällä huomaa, että rukousten kirjo kattaa koko ihmisen elämän.

Mutta laskisiko suomalainen tälle kummulle ristin kiitoksen vai pyynnön kera?

Mietin tätä elokuun lopun sunnuntaina, kun ajoimme halki Puolan maaseudun. Joka kylässä on iso kirkko, se ei ole syvästi katoliseksi tiedetyssä maassa kummallista. Mutta kun kirkonmäki oli messun aikaan täynnä autoja ja kun pyhäpukeiset perheet kulkivat kylänraittia sunnuntaimessuun tai sieltä pois yhdessä – lapset, vanhemmat, isovanhemmat – huomasi, että täällä ihmiset suhtautuvat uskontoon ja kirkkoon eri tavalla kuin Suomessa. Usko on osa pyhää, mutta myös arkea. Pieniä ristejä ja alttareita on talojen vierustoilla, katujen ja teiden varsilla.


Arjen kristillisyys ei näy vain Puolassa vaan sama jatkuu Saksassa ja Itävallassakin. Esimerkiksi raharikkaidenkin suosimassa Bad Gasteinin kuuluisassa hiihtokeskuksessa Itävallan Salzburgin lähellä Alppien rinteillä näkee talojen seinissä isoja krusifiksejä ja yksittäisiä alttareita.

Usko elää monin paikoin Euroopassa arjen keskellä hyvin vahvana. Voisiko se elää samalla tavalla myös meidän keravalaisten arjessa?


Luin muutama päivä sitten heinäkuun alun Sana-lehteä. Siinä oli haastateltu emeritusarkkipiispa John Vikströmiä. Hän pohti haastattelussa mm. sitä, miten Jumala on kaikkialla. Vikström lainasi Paavalin sanoja ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” ja myös Psalmia 139:  ”Minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat.”

John Vikströmin johtopäätös on, että ” Hän (Jumala) ei ole mikään ukko pilven päällä, vaan samalla kertaa persoona ja minua ympäröivä todellisuus.”

Hannu-Pekka Laiho

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Jumala, ystäväni?

Milloin olet viimeksi pysähtynyt miettimään suhdettasi Jumalaan? Meillä voi eri ihmisillä olla hyvin erilaisia suhteita Jumalaan, niin hyvässä kuin huonossakin. Kuitenkin on turhaa ruveta arvottamaan sitä, kenellä ja millainen on paras suhde Jumalaan. Pikemminkin toivon, että ajattelisimme niin, että olemme matkalla Jumalan tuntemiseen. Toiset meistä ovat vasta alkutaipaleella, toiset vähän pidemmällä, mutta kaikki kuitenkin keskeneräisiä. Voi myös käydä niin, että on ollut jo hyvin pitkään uskossa, kun kyseenalaistaakin, että tunnenko edes Jumalaa?
 
Suhdettamme Jumalaan voisi verrata suhteisiimme toisiin ihmisiin. Toki vertaus on ontuva eikä kuvaa täysin todellisuutta, mutta se voi antaa meille näkökulmia ja vilahduksia Jumalasta. Toisille meistä Jumala on kuin rakas ja läheinen äiti, jonka kanssa soittelemme päivittäin, jolta pyydämme neuvoa ja jonka lohdutukseen turvaamme. Toisille hän taas voi olla kuin aviopuoliso, jonka rakkauteen ja tukeen luottaa kaikissa elämän myrskyissä. Mutta Jumala voi myös olla se läheinen ystävä, johon välit ovat syystä tai toisesta viilenneet tai se uusi tuttavuus, johon olisi mukava tutustua paremmin. Hän voi olla se tuttu kaupan kassa, jonka kanssa vaihdetaan aina muutama sana, mutta jota ei ajatella enää kotona tai sitten se kummallinen työkaveri, josta emme oikein ota selvää ja siksi pidämme etäisyyttä.

Suhteemme Jumalaan kertoo myös paljon suhteestamme itseemme ja toisiimme, jos vain osaamme ja uskallamme katsoa ja nähdä sisimpäämme. Ne ihmissuhteet, jotka ovat muokanneet meitä ja meidän maailmankuvaamme heijastuvat myös siihen, miten näemme ja koemme Jumalan. Tältä kannalta suhdettamme Jumalaan voi ajan kuluessa muokata myös se, mitä uudet ihmissuhteet meille opettavat muun muassa välittämisestä ja rakkaudesta.

Tärkeää olisikin miettiä, miten koemme suhteemme Jumalaan. Olemmeko tyytyväisiä? Jos en ole tyytyväinen, miten parantaisin suhdettani Jumalaan? Jos olen tyytyväinen, miten ylläpitäisin suhdettani Jumalaan? Aivan kuten voimme lähteä korjaamaan rikkoutunutta suhdetta läheiseemme tai ylläpitää tärkeää ihmissuhdetta tietoisesti, voimme myös etsiä Jumalaa ja Hänen läheisyyttään.

Edellä olen pohtinut paljon omaa osuuttamme suhteessamme Jumalaan ja sitä, mitä me voimme tehdä. Sekin on tärkeää, sillä suhde on kahdenvälinen. Se ei voi toimia, jos toinen osapuoli ei halua tai on välinpitämätön. Kuitenkin suhde Jumalaan eroaa merkittävästi ihmissuhteesta siinä, että ihmissuhteissa meidät voidaan hylätä, meitä voidaan kohdella väärin ja meidät voidaan rikkoa sisältä. Jumala taas ei hylkää eikä Jumala kohtele väärin. Jumala ei ikinä riko omalta puoleltaan suhdettamme Häneen. Päinvastoin, Hän etsii meitä ja pyrkii läheisyyteen etenkin silloin, kun emme itse osaa Häntä etsiä.
 
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
  Herra tukee horjuvia,
  maahan painetut hän nostaa jaloilleen.
Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
  Sinä avaat kätesi
  ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.
Herra on kaikessa oikeamielinen,
hän on uskollinen kaikissa teoissaan.
  Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,
  sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.
Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,
hän kuulee heidän huutonsa ja auttaa heitä.
  Herra suojelee niitä, jotka häntä rakastavat,
  mutta jumalattomista hän tekee lopun.
Ylistäköön minun suuni Herraa,
hänen pyhää nimeään kiittäkööt kaikki luodut aina ja ikuisesti!

- Ps. 145:13a-21
- Emmi Gong

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Älä unohda pitää huolta itsestäsi


Lähimmäisistä on hyvä huolehtia.
Auttaminen kuuluu hyviin tapoihin.
Jokainen on elämänsä jossain vaiheessa, saanut apua.

Mitä tehdä kun auttaminen ei auta?
Kun päihderiippuvuus vie lähimmäisen oman tahdon.

Alkoholisteja on Suomessa useita satoja tuhansia.
Heidän omaisiaan ja läheisiään paljon enemmän.
Yksi heistä lähetti alla olevan kesäkuvan.

___________________________________

Viimeiset hellepäivät

Onnellisuus ja ilo toisella puolella,
ajatukset toisella.
Niiden välissä huolen verho,
suodattaa onnellisuuden, ilon pois.
Katson aurinkoiselle mäelle, puistoon.
Siellä näkyvät eilisen ja huomisen huolen aiheet.

Tämän päivän, tämän hetken,
onnellisuuden ja ilon varjo,
makaa nurmikolla tajuttomassa tilassa,
läheisen lailla liikaa juoneena.
Viestittäen kaikella olemuksellaan
"ei mitään väliä"

Miksi kuitenkin välitän?
En hylkää.
En unohda.
Omatunto soimaa
"et osannut tarpeeksi, sinun vikasi"

Välittäminen sattuu, en ymmärrä sitä.

Osaisinpa huolehtia ja välittää kuten Jeesus.
Niin etten uppoaisi murheen mereen
vaan näkisin asiat niin kuin ne ovat,
mahdollisuuksina muuttaa kaikki paremmaksi.

Rakas Jeesus.
Rukoilen sinulta ihmettä.
Vain sinä voit auttaa.






Kuvan välitti Jyrki

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Kunnes kuolema meidät yhdistää


Oli tavallinen tiistai viime vuoden elokuun loppupuolella. Olimme viikkojen aherruksen jälkeen saaneet uuden kodin vanhat katot ja seinät maalatuksi, ikkunat pestyiksi, päivittäiseen elämään tarvittavat tavarat roudatuksi ja viimeinkin toteutetuksi päätöksen: “Tänään jäämme Keravalle yöksi.”  

Unen saanti vielä vieraassa paikassa saattoi olla vaikeaa, en muista. Enkä muista sitäkään, millaisissa tunnelmissa söimme ensimmäistä aamupalaa uuden keittiöpöydän ääressä. Sen muistan, että aamutoimien jälkeen aloimme valmistautua appeni syntymäpäiväjuhliin. Oli sovittu, että ne vietetään hänen kotinsa lähellä olevassa kuppilassa. Iltapäivällä odottelimme päivänsankaria sinne saapuvaksi. Hän ei tullut. Aamuyön tunteina hänen syntymäpäivästään oli tullut hänen kuolinpäivänsä.

Tämä koskettava tapahtuma leimasi Keravalla asumisen alkukuukausia ja antaa oman lisämakunsa elämään yhä. Ei vain niin, että aiempaa herkemmin ajattelen kuolemaa, vaan myös niin, että aiempaa herkemmin ajatellen elämää, yleensä ja omaani. Elämän ollessa muutenkin murroksessa läheisen kuolema alleviivasi elämänmuutoksen suuruutta.

“Kunnes kuolema meidät yhdistää”. Appeni toivoi pääsevänsä haudan lepoon rakkaan vaimonsa viereen. Elämä oli heidät yli 60 vuodeksi yhdistänyt ja kuolema muutamaksi vuodeksi erottanut. Nuo eron vuodet appeni odotti aikaa, jolloin kuolema heidät taas yhdistää. Hänelle paras syntymäpäivälahja oli, että niin lopulta tapahtui.

Vaikka kuolemaa aiempaa useammin olen ajatellutkin, ei ensimmäinen vuoteni Keravalla ole ollut sen odottamista, että kuolema minut ja minua ennen eläneet läheiset ja rakkaat yhdistää. Tämä on ollut aikaa elää ja aikaa antaa elämän ylläpitää vanhoja ja luoda uusia yhteyksiä. Niin jatkukoon. Kuolema tulee aikanaan, odottamattakin, asuinpa sitten vielä Keravalla tai jossain toisaalla.




Raamatun Saarnaajan sanoja mukaillen:
Aika on syntyä ja aika syleillä.
Aika on rakastaa ja aika kaivata.
Aika on luopua ja aika alkaa uutta.
Aika on elää ja aika on kuolla.


“Memento mori – ajattele kuolemaasi.” (Antiikin viisaus)

Elämää ja kuolemaa ajatteli

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mistä tulen, missä olen ja minne menossa?


 
Aloitin kesän alussa työt Keravan seurakunnassa ja tämä on myös ensimmäinen papin paikkani sekä ensimmäinen kirjoitukseni tänne blogiin. Olenkin tänä kesänä saanut kokea paljon ensimmäisiä aivan uudenlaisessa elämänvaiheessa. Uuden elämänvaiheen myötä olen myös pohtinut niitä asioita, tapahtumia ja omia valintojani, jotka ovat johtaneet minut tähän hetkeen. Miksi olen täällä enkä jossain muualla? Miksi olen pappi enkä jotain muuta?

Olen huomannut, että ainakin itselleni tulee uudessa elämänvaiheessa halu katsella taaksepäin ja pohtia jo elettyä elämää. Miettiä niitä ratkaisuja, joita on tehnyt ja sitä, miten ja miksi on juuri tässä ja juuri nyt. En myöskään usko, että olen ainoa. Varmaankin moni meistä pohtii elämässään tekemiään ratkaisuja ja niiden vaikutuksia elämäänsä. Menneisyys on tärkeä osa meitä ja sen elämänhistoriamme päälle on rakentunut myös meidän nykyisyytemme.

Toisinaan olen tavannut ihmisiä, jotka haluavat unohtaa isoja osia ja jopa kokonaisia ajanjaksoja elämästään, koska ne ovat olleet niin kipeitä tai niihin on vaikea palata. Toisaalta voi olla helpompi jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kieltää kipeiden tapahtumien arvo. Joskus voikin – ainakin hetkellisesti – olla hyödyllistä antaa itselleen aikaa toipua, vihata ja surra menetyksiä. Omassa elämässäni olen kuitenkin huomannut, etten halua pitkällä tähtäimellä unohtaa mitään, en tapahtumia, en ihmisiä, en kipeitä asioita. Ne ovat minun menneisyyttäni ja ne ovat olleet totta. Parhaimmillaan voin oppia niistä jotain tärkeää ja hyödyntää oppimaani tulevaisuudessa. Jos jätän ne piiloon ja kiellän niiden olemassaolon, niin ne saattavat tulla menneisyyden verhon takaa vainoamaan nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani.

Vaikka näen menneisyyden arvokkaana ja tärkeänä, mielestäni siihen ei myöskään pitäisi jäädä kiinni. Helposti käy niin, että kulkee elämänsä läpi kävellen selkä menosuuntaan päin, nähden aina ensin taaksensa ja vasta liian myöhään eteensä. Tällöin ei missään vaiheessa ehdi nauttia siitä, mitä kaikkea nyt on ja tapahtuu, koska on liian kiireinen murehtimaan menneitä tai kaipaamaan takaisin kadotettuihin hetkiin.

Toisaalta sekään ei ole hyvä, jos katse on pelkästään tulevaisuudessa, jolle on kaiken lisäksi ladattu todella korkeat odotukset. Jos ajattelemme vain, että "sitten kun ja sitten kun", niin kadotamme jotain todella olennaista tästä hetkestä. Paljon myöhemmin saatamme havahtua siihen, ettemme ole oikein eläneetkään, kun olemme vain odottaneet oikeaa hetkeä tulevaisuudessa, jota ei koskaan tullut.

Meidän haasteemme tässä ajassa onkin se, kuinka osata olla läsnä tässä hetkessä. Arvostaa niitä kokemuksia, joita elämä on tuonut tullessaan, olla kuitenkin rohkeasti tässä ja nyt ja asennoitua luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Haluankin rohkaista meitä kaikkia tarttumaan tähän hetkeen, tekemään niitä asioita, joita olemme lykänneet jo kauan ja päästämään irti niistä asioista, joita olemme raahanneet mukanamme aivan liian pitkään. Uskon, että Jumala kutsuu meitä luottamaan. Luottamaan häneen ja luottamaan siihen, että tavalla tai toisella elämä kantaa.


Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
"Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
"Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
- Matt. 6:26-34

- Emmi Gong