sunnuntai 29. tammikuuta 2017


It’s been barely a week since Donald Trump took office as the new President of the good old US of A. (There’s no escaping Trump, not even in a parish blog in faraway Finland.) The newspapers are full of worrying articles about his plans, and endless speculation about what they will mean for American and for other countries. Meanwhile similar events are unfolding in Britain, which is heading for Brexit, something which every major political party, financial body and international organisation warned against. 

     How does one react to such events? There are numerous options, some of which depend on whether you live in those countries or not. Here are a few: (1) Bury your head in the ground ostrich-style. (2) Keep Calm and Carry On. (3) Pray. (4) Feel sad or angry. (5) Take action, eg. through social or political activism. (6) Move to a small country far away. (7) Vent your feelings in Facebook to people who are on the same wavelength as you. (8) Get to know people who disagree with you, and seek common ground with them. (9) Get to know people who disagree with you, and try to persuade them that they’re wrong. (10) Read up on history to see how previous generations found ways of coping in adversity.

     How should a Christian react to such events? When faced by dilemmas I’ve heard American Christians ask the simple question ”What would Jesus do?” This is a fair question. What would Jesus do? Jesus commented at times on social and political questions. He even reacted with anger (”holy rage”) when he cleansed the Temple of the moneychangers. We are told that he sometimes felt sad or troubled, even cried. He certainly did not hide from problems, avoid people who disagreed with him or merely seek the safe company of his disciples. On the contrary, he debated with the pharisees, talked to foreigners, ate with prostitutes and tax-collectors, and even went out into the desert to be tempted by the Devil. He was frequently outside his comfort zone.

     Perhaps we, too, should step outside our comfort zone more often, however difficult it may be. At the same time we should never lose sight of what is right and wrong.
Chris Montgomery           

torstai 26. tammikuuta 2017

Muotioikkuja

Kävi pieni liukastumistapaturma muutama viikko sitten ja siitä lähtien onkin oltu sairauslomalla. Pakollinen hidastaminen, ellei jopa pysähtyminen on taas opettanut yhtä ja toista.

Downshiftaaminenhan on muotia, sanovat. Niin että ehkäpä tässä on tietämättään trendien huipulla. Keskeistä tässä hidastamisessa ainakin oman kokemukseni pohjalta on se, että on hyvä sohva.  Sitä ei kyllä missään downshiftaamista koskevassa lehtijutussa ole kerrottu. Elämän keskittyessä istumiseen ja makaamiseen kirjan, elokuvan, kutimen tai tietokoneen seurassa osaa arvostaa sitäkin pikkuseikkaa, että sohvalla voi istua tai maata ihan miten päin hyvänsä.

Ja muutkin perusasiat nousevat elämässä keskiöön, kun mikään ei suju normaalilla tai totutulla tavalla. Kyynärsauvojen kanssa liikkuessa pitää jokainen askel miettiä etukäteen – ja ihan jo sekin, tarvitseeko liikkeelle lähteä ylipäätään ollenkaan. Etenkin tämä korostuu siinä, kun sattuu asumaan kolmannessa kerroksessa, hissittömässä talossa. Rappusia alaovelta kotikerrokseen on 54 kappaletta. Ei sillä, että olisin laskenut…

Myös ongelmanratkaisutaitoja on saanut kehitellä ihan uusiin sfääreihin. Kaksivuotiaani on ihanan päättäväinen tyyppi, mutta viime viikkoina olen silloin tällöin toivonut, että päättäväisyys ei olisi ihan niin hallitseva luonteenpiirre. Ainakaan niinä aamuina, kun kello on tapansa mukaan juossut turhan rivakasti eteenpäin ja päiväkodin aamupala-aika on aivan käsillä. Kun sitten seisomme niiden 54 portaan yläpäässä ja kaksivuotias toteaa, että en kävele portaita, saattaa huumori olla hivenen vähissä. Koska hän ei todellakaan kävele. Ellei äiti keksi jotakin superhyvää kannustinta siihen...

Yllättävän paljon saa aikaa kulumaan myös kaikenlaiseen metatoimintaan. Siis sellaiseen, josta ei oikeasti ole mitään hyötyä, mutta johon ei yleensä kyllä arvokasta vapaa-aikaansa tuhlaisi. Esimerkiksi ilmaisjakelulehtien yhdistyspalstat ovat sitten veikeää luettavaa. Tiesittekö, että Keravan kokoisessa kaupungissa on ainakin kolme eri eläkeläisyhdistystä?

Isoin oppi kuitenkin on se, kuinka paljon ihmisistä löytyy hyvää tahtoa ja auttamisintoa. Läheisistään pitää olla kiitollinen näinä aikoina. Jos kohta toki aina. Mitenhän se onkin niin vaikeaa muistaa, etteivät läheiset ihmiset ole itsestäänselvyyksiä? Tämä meille kaikille muistutuksena. Ja ihan vakavasti ottaen.




sunnuntai 22. tammikuuta 2017

”Niin muuttuu mailma, Eskoni”



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.


Sukupolvikokemuksena tunnettu ilmiö painaa leimansa ihmisen arvoihin, asenteisiin ja odotuksiin elämältä. 1960-luvun henkisessä ilmapiirissä varttuneena nuorena miehenä en arvannut joskus maailmassa köllähtäväni vuoteeseen rovastin viereen!

Vanhempani syntyivät tsaarin Venäjällä, siis autonomisessa Suomessa. He elivät sodan kauhut ja jälleenrakennuksen ajan niukkuuden. Heissä ilmeni nuorena koettu kova elämä. Äitini jäämistöstä löytyi metritolkulla sisäkkäin ladottuja viilipurkkeja, pestyinä ja siististi pakattuina. Kiertotalous, lähiruoka, ekokäymälä, biopolttoaineet ja energiapihiys olivat heidän itsestään selvää arkeaan. Ei niistä luotu brändiä eikä paskahuussia kutsuttu hienolla nimellä.

Kalenteri-iältäni jo entisenä nuorena minäkin takerrun tuttuun ja turvalliseen. Tuskin olen ainoa, jota seurakuntamme messu-uudistukset eivät heti imaise mukaansa. Alttarikoreografiat, rupattelusaarnat, heipparallaa-virret, pakkokättelyt, joutavanpäiväinen seisoskelu, päiväkodistakin tuttu puhetyyli ja yleinen somelätinä ajavat minut välillä rauhoittumaan Mäntsälän kirkkoon. Meno siellä on kuin silloin ennen.

Silti arvostan sitä, että nuori polvi kokeilee uutta ja tuoretta. Uudistuksiin saa mahtua myös erilaisia päiväperhosia. Eivät ne vie seurakuntaa turmioon. Aika huuhtoo pintavaahdon.

Nuoruudessani harrastin lentopalloa. Kentällä valmentaja hoki: ”liikkukaa, liikkukaa”. Vääränkin suunnan liikkeestä ehtii oikeaan osoitteeseen nopeammin kuin paikallaan kököttämästä. Pöhinä on päämäärää tärkeämpi - joskus.

”Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan uusi viini rikkoo leilit, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla.” Taivaan lahja, että nousee uusia sukupolvia, kestävämpiä astioita uudelle viinille.
 

torstai 19. tammikuuta 2017

Päivän sana

Nea on diakoniatyöntekijä ja kielitieteilijä, joka pitää erilaisista sanaleikeistä sekä muista oivalluksista.

Törmäsin kerran kirjakaupassa englanninkieliseen päiväkirjaan, joka ei ollut aivan perinteinen yksilö. Kirja sisälsi tehtäviä ja kysymyksiä, joihin tuli vastata sen perusteella, millainen päivä on ollut. Kirjasta sai mielivaltaisesti valita, minkä sivun tai aukeaman täyttää.

Mieleeni on erityisesti jäänyt kysymys tyyliin: jos kuvaisit päivää yhdellä sanalla, mikä seuraavista se olisi? Vastausvaihtoehtoja oli muutama ja ne olivat muistaakseni joko puhtaasti kuvailevia sanoja tai sitten ihan muuhun yhteyteen liittyviä sanoja (jos muistan oikein, mukana oli jopa eläimiä). Erityisesti kyseiset vähän yllättävämmät sanat olivat mielestäni loistavia, sillä niistä avautui uudenlaisia, ehkä jopa rikkaampia merkityksiä päivälle.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, millainen päivä minulla on juuri tänään ollut. Mitä olen tehnyt, mikä on ollut parasta, mikä olisi ehkä voinut mennä toisin. Ajattelua voi laajentaa vähän laatikon ulkopuolellekin edellisen esimerkin mukaisesti. Oliko päiväni joutsen vai heinäsirkka, vai jotain ihan muuta?

Mikä sana kuvaa sinun päivääsi tänään?

- Nea K.

maanantai 16. tammikuuta 2017

SunnuntaiSohva istahti kevään käyntiin!

Nuorten aikuisten SunnuntaiSohva aloitti eilen vanhassa pappilassa. Kivaa oli :)
Ongelmiakin oli: ihmisiä ei meinannut saada lopettamaan Apostolien tekojen tutkailemista. Lopulta piti turvautua vanhaan konstiin eli ruokaan. Kiitos mukana olleille ja muille tervetuloa ensi kerralla 12.2. klo 16!
Ihan perus päivällinen: nakkitaskuja ja suklaakeksejä!
Neljä katsoo kun yksi keittää kahvia!
Raamatun lukeminen ja pohtiminen on oikeasti ihan mukavaa. Jännä.
Apostolien teot luupin alla. Mikä ihmeen Pyhä Henki?

perjantai 13. tammikuuta 2017


Mitä on perusturvallisuus ja – luottamus elämää kohtaan?  

Kehityspsykologian mukaan se luodaan meihin jo varhain. Jo vauvaiässä (0-1,5 v.), muodostuu lapsen perusturvallisuus, joka on psyykkisen kehityksen ja terveyden kulmakivi. Kehitysvaiheen onnistunut läpikäyminen synnyttää lapsessa toivon tunteen ja uskon tulevaisuuteen. Tällöin lapsen on esimerkiksi helpompi sietää myöhemmin eteen tulevia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.

Jotain hengellisesti merkittävää tapahtuu tässä varhaisessa, mutta äärimmäisen tärkeässä, kehitysvaiheessa. Toisille se on nimenantojuhla, toisille pyhä sakramentti. Joillekin itsestään selvä perinne, toisille epäselvä rituaali.  

Jotakin kaste merkitsee, koska kasteessa kirkon jäsenyyden sai 69,8 % kaikista vuonna 2015 syntyneistä pienokaista.

Kaste ei ehkä ole merkittävä asia lapsen kehityspsykologian kannalta.  Silti kaste vaikuttaa siihen, miten ihminen elämän kokee. Se luo perusturvallisuutta liittäen ihmisen johonkin häntä suurempaan.
 
Siten inhimillinen ja jumalallinen kertomus kohtaavat. Yhteisen kertomuksen sisältö on anteeksianto hyväksyminen, rakkaus ja armo. Kertomus ei vain puhu näistä asioista, vaan saa ne aikaan. Melko vaikuttavaa!

Siksi voin todeta todeta, että kristityn identiteetti ja perusluottamus ovat vahvasti sidoksissa kasteeseen. Siksi jokainen päivä voi alkaa luottamuksesta Jumalaan. Jokainen päivä voi alkaa ja päättyä kasteeseen.
 
-Markus-

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Voi kuinka pelkäämmekään...


Ensimmäisessä osassa omia blogimerkintöjäni tutkin Dead Prez-yhtyeen kappaletta ”No Way As the Way” ja erityisesti tiettyä ajatusta, joka tekstissä nostetaan esille.

Linkki kyseiseen kappaleeseen löytyy tästä: https://www.youtube.com/watch?v=CGqSeaaeSNc

Dead Prez on yhdysvaltalainen rap-duo, joka tunnetaan genren sisällä syvällisistä ja kantaaottavista teksteistään. Tässä kyseisessä kappaleessa herrat tutkivat omaa hengellisyyttään ja matkaansa oman spiritualiteettinsä tiellä. Kappale itsessään on mielenkiintoinen väläys sellaisen ihmisen ajatusmaailmaan, jolle valmiiksi annettu ei ole ollut riittävää eikä sammuttanut hänen tiedonjanoaan, vaan on joutunut etsimään ratkaisua muualta.

Mutta kohta, johon erityisesti kiinnitän huomiota, on kappaleen kolmas säkeistö, mistä löytyvät seuraavat kaksi säettä:

                      They say let God take care of it/

                      But you’re a terrorist if you say the same thing in Arabic/

Vapaasti suomennettuna kohta menisi kutakuinkin näin:

                      Sanovat, että anna Jumalan hoitaa asiat/

                      Mut sä oot terroristi, jos sanot saman arabiaks/

Olisi helppo sivuuttaa tämä konsepti valtavana yleistyksenä, joka nousee vastarinnasta amerikkalaista nationalismia ja konservatismia kohtaan. Eihän kukaan nyt oikeasti näin ajattele.

Vai ajatteleeko?

Mietipä hetki: Kun kuulet arabiaksi ilmaistun nimen ”Allah”, mikä on ensimmäinen assosiaatiosi? Minkälaisia tunteita tuo ilmaus herättää? Pelko? Viha? Kytkös väkivaltaan tai ääriaineksiin? Näetkö mielessäsi homogeenisen ryhmän, joilla kaikilla on yksi mielipide ja se on länsimaiden vastainen? Käykö selkäpiissäsi pieni väre tuon sanan kuullessasi?

Ja isoin kysymys, jonka tätä kautta haluan esittää on seuraava:

Miten hyvä tuo lähtökohta on uskontojen ja kulttuurien väliselle dialogille?
 
-Mikael Björkas

perjantai 6. tammikuuta 2017

Lahjalaatikko Jeesukselle


Joulun alla olin pitämässä Kalevan alueen perhepäivähoitajille ja hoitolapsille joulukirkon Kalevan seurakuntatalolla. Olen huomannut, että lasten mielenkiinnon saa paremmin pysymään kerrottavassa asiassa, jos hänellä on jotain katsottavaa. Saman asian olen kokenut myös nuorten, aikuisten ja vanhustenkin kanssa.  Ihminen keskittyy kuuntelemaa, jos hänellä on mielenkiintoista katsottavaa. Siksi täällä Vakassa on niin paljon kaikenlaista havainnollistamistarviketta.

Mukanani Kalevassa oli puinen laatikko, jonka sisällä oli erilaisia tavaroita. Ne olivat sellaisia tavaroita, joita Jeesus vauvalle olisi voitu viedä lahjaksi, jos eri Raamatussa esiintyvät ihmiset, olisivat menneet häntä katsomaan.

Paimenet olisivat tuoneet lampaan taljan, jottei Jeesus vauvan olisi kylmä. Jeesuksen mummo, Anna, olisi kutonut omin käsin villasukat ja pujottanut ne vauvan paljaisiin jalkoihin. Majatalon isäntä toisi lyhdyn, jotta tallissa olisi valoa.  Pieni mies, Sakkeus, toisi tuttipullon ja toivoisi Jeesuksen kasvavan isoksi mieheksi. Evankelista Luukas toisi Lasten Raamattu ja Taivaan Isältä olisi lahjana pieni puinen risti. Paljon erilaista symboliikkaa, joka herättää ajatuksia myös meissä aikuisissa.

Loppiaisena talliin tulivat vierailulle tietäjät ja he toivat mukanaan arvokkaita lahjoja: kultaa, mirhaa ja suitsuketta. Ne olivat lahjoja kuninkaalle. Jäänkin miettimään, mitä minä olisin Jeesukselle lahjaksi vienyt? Mitä sinä olisit Jeesuksen lahjalaatikkoon laittanut?

Eija V.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Uusi vuosi, uudet alut

Vuodenvaihde on inventaarion aikaa, ainakin kaupoissa. Miksei myös ihmiselämässä? Voisiko pysähtyä ja katsoa elettyä vuotta ja elämää taakse- ja eteenpäin? Tutkia omaa sisimpäänsä ja kuunnella. Mitä toivon, mitä haluan? Mihin suuntaan kulkea, kenen kanssa ja miten tulevana vuonna? Mitä on hyvä heittää ulos, yli laidan, mitä lisätä, mihin satsata?

Sitä sanotaan joskus itsekkyydeksi ja omaan napaan tuijottamiseksi. Ajattelen, että on ihan luvallista ja suotavaakin tarkistaa omaa suuntaa ja tehdä muutoksia ja valintoja, jotka tekevät elämästä jollain tavalla parempaa, innostavampaa ja elämäniloa lisäävää, ei vain itselle vaan myös lähimmäisillemme. Miettiä, mitä hyvää vanhasta veisi mukanaan uuteen ja mitä uutta tulevaan vuoteen voisi sisältyä?














Meillä on perheessä tapana Uudenvuoden aattona kirjoittaa paperille toiveita ja asioita, joita tulevalta vuodelta odottaa. Nuo paperit suljetaan kirjekuoreen ja seuraavan vuoden vaihteessa kuori avataan ja kukin katsoo, mitkä odotukset ovat toteutuneet, mitkä eivät. Ne myös kerrotaan  toinen toisillemme. Usein saldo on aika positiivinen. Kun uskaltaa toivoa jotain, voi elämä kulkea odotettuun suuntaan.

Uusi vuosi
kuin puhdas kirjan sivu,
kuin vastasyntynyt lapsi
äitinsä rinnalle tyyntynyt.
Tai lumivalkoinen pellonhanki,
vailla jälkiä,
astujaa odottamassa.
Entinen mennyt,
uusi edessä, 
varmasti jotain vanhaakin kesken.
Vaan millaisin odotuksin,
millaisin mielin,
käyn kohti uutta?

Uskalla haaveilla
pilviä kurotella,
sillä kukapa tietää,
mihin se vie,
voisiko sen päässä olla,
sydämen toiveen toteutumisen tie.

Vuoteesi uuteen kaikkea hyvää
elämänmakuista ja syvää,
iloa, naurua, uskallusta
ja voimaa silloin,
kun mieli on musta.
Lähdetään uuteen
ethän jää yksin,
kuljetaan yhdessä käsityksin.

- Marke-