torstai 26. tammikuuta 2017

Muotioikkuja

Kävi pieni liukastumistapaturma muutama viikko sitten ja siitä lähtien onkin oltu sairauslomalla. Pakollinen hidastaminen, ellei jopa pysähtyminen on taas opettanut yhtä ja toista.

Downshiftaaminenhan on muotia, sanovat. Niin että ehkäpä tässä on tietämättään trendien huipulla. Keskeistä tässä hidastamisessa ainakin oman kokemukseni pohjalta on se, että on hyvä sohva.  Sitä ei kyllä missään downshiftaamista koskevassa lehtijutussa ole kerrottu. Elämän keskittyessä istumiseen ja makaamiseen kirjan, elokuvan, kutimen tai tietokoneen seurassa osaa arvostaa sitäkin pikkuseikkaa, että sohvalla voi istua tai maata ihan miten päin hyvänsä.

Ja muutkin perusasiat nousevat elämässä keskiöön, kun mikään ei suju normaalilla tai totutulla tavalla. Kyynärsauvojen kanssa liikkuessa pitää jokainen askel miettiä etukäteen – ja ihan jo sekin, tarvitseeko liikkeelle lähteä ylipäätään ollenkaan. Etenkin tämä korostuu siinä, kun sattuu asumaan kolmannessa kerroksessa, hissittömässä talossa. Rappusia alaovelta kotikerrokseen on 54 kappaletta. Ei sillä, että olisin laskenut…

Myös ongelmanratkaisutaitoja on saanut kehitellä ihan uusiin sfääreihin. Kaksivuotiaani on ihanan päättäväinen tyyppi, mutta viime viikkoina olen silloin tällöin toivonut, että päättäväisyys ei olisi ihan niin hallitseva luonteenpiirre. Ainakaan niinä aamuina, kun kello on tapansa mukaan juossut turhan rivakasti eteenpäin ja päiväkodin aamupala-aika on aivan käsillä. Kun sitten seisomme niiden 54 portaan yläpäässä ja kaksivuotias toteaa, että en kävele portaita, saattaa huumori olla hivenen vähissä. Koska hän ei todellakaan kävele. Ellei äiti keksi jotakin superhyvää kannustinta siihen...

Yllättävän paljon saa aikaa kulumaan myös kaikenlaiseen metatoimintaan. Siis sellaiseen, josta ei oikeasti ole mitään hyötyä, mutta johon ei yleensä kyllä arvokasta vapaa-aikaansa tuhlaisi. Esimerkiksi ilmaisjakelulehtien yhdistyspalstat ovat sitten veikeää luettavaa. Tiesittekö, että Keravan kokoisessa kaupungissa on ainakin kolme eri eläkeläisyhdistystä?

Isoin oppi kuitenkin on se, kuinka paljon ihmisistä löytyy hyvää tahtoa ja auttamisintoa. Läheisistään pitää olla kiitollinen näinä aikoina. Jos kohta toki aina. Mitenhän se onkin niin vaikeaa muistaa, etteivät läheiset ihmiset ole itsestäänselvyyksiä? Tämä meille kaikille muistutuksena. Ja ihan vakavasti ottaen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti