tiistai 28. helmikuuta 2017

Kyökkikieli?



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.


Takuuvarmasti pillastun kuullessani tutkijan lohkaisevan, että ”tutkimustulokset pitää julkaista jollakin sivistyskielellä.”

Toki tieteellinen tutkimus pitää avata laajasti tiedeyhteisön arvioitaviksi. Iltapäivälehtien otsikot eivät määrää tulosten arvoa vaan tiedeyhteisön kritiikki. Siksi tutkimuksen menetelmät ja tulokset pitää julkaista kielellä, jota sadat miljoonat ymmärtävät.

Suomalaisen kulttuurin päivänä sopii pysähtyä suomen kielen äärelle. Englannin puristuksessa moni vähättelee armasta äidinkieltämme. Johtuneeko perisuomalaisesta  ”mitähän elefanttikin minusta ajattelee” –itsetunnosta?

Ei meillä ole syytä nöyristelyyn. Jos olisin ilkeä, mitä en tietenkään halua olla, nostaisin pöydälle ”sivistyskielten” karuimmat saavutukset. Naapurimaita on ryöstetty ja raiskattu enimmäkseen ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi. Kansanmurhat on tehty muilla kielillä kuin suomeksi. Niin sanotuilla sivistyskielillä Afrikasta on raahattu orjia emämaiden puuvillapelloille ja tehtaisiin. Ja niin edespäin.

1800-luvun alussa suomenkieliset itsekin pitivät äidinkieltään vain ”kyökkikielenä”. Vuosisadan lopulla kielenhuoltajat alkoivat ponnistella kehittääkseen sanavarastoa ja kielioppia myös sivistyksen tarpeisiin. Noista ajoista lähtien Suomen kielellä on tehty hyvää tiedettä ja luotu upeaa kirjallisuutta.

Reformaation merkkivuotena muistelemme niitä sivistystekoja, joilla kirkon piirissä edistettiin suomen kieltä. Pernajan suuri poika ja Lutherin oppilas Mikael Agricola teki uraa uurtavan pohjatyön. Tuntemattomiksi jääneet lukkarit seurakunnissaan johdattivat rahvasta aapisen saloihin. Pappien vetämät rippikoulut valistivat nuorisoa jo silloin, kun koko kansan koulu oli vasta pilkahduksena ”Suomen kansakoulun isän” Uno Cygnaeuksen silmäkulmassa – pappismies muuten hänkin.

Äidinkieli on abstraktin ajattelun väline ja ihmisen syvimpien tunteiden tulkki. On vaikea kuvitella Antti Rokkaa pudottelemassa sutkauksiaan ranskaksi.

Kirkossa eletään elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Niitä kukin sanoittaa parhaiten äidinkielellään. Siksi seurakunnilla on mitä suurin syy vaalia suomen kieltä myös tulevaisuudessa. Unohtamatta ruotsia ja saamea puhuvia sekä yhä kasvavaa muunkielistä jäsenistöään.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä


Paikkarin torppa, Elias Lönnrotin lapsuudenkoti.
Kajaanin piirilääkäri, 32-vuotias Elias Lönnrot allekirjoitti kokoamansa Kalevalan esipuheen 28. helmikuuta vuonna 1835, siis 182 vuotta sitten. Helmikuun 28. on siksi Kalevalan syntymäpäivä, suomalaisen kulttuurin juhlapäivä.

Kalevala oli Elias Lönnrotin läpimurto kielitieteilijänä ja suomen kielen kehittäjänä, aikanaan myös kansainvälinen tieteellinen sensaatio. Elias Lönnrotin elämäntyötä ei kuitenkaan tule arvioida pelkästään Kalevalan kautta Hän jakoi valistusta, otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin, edisti kansanterveyttä, suomensi, loi uutta. Jopa niin, että me nykysuomalaiset emme kykene muodostamaan ainoatakaan virkettä, jossa emme Lönnrotin luomia sanoja käyttäisi.

Kun Elias Lönnrot täysinpalvelleena suomen kielen professorina siirtyi eläkkeelle, hän muutti perheineen Nikun taloon Sammattiin. Työteliäs eläkeläinen omistautui kotoisen kappeliseurakuntansa asioille: kun kappelia uhkasi lakkauttaminen, Lönnrot organisoi ’jumalanpalvelukset ilman alttarimenoja’. Sellaisina pyhäpäivinä, jolloin Karjalohjan emäseurakunnasta ei saatu pappia, ’rohvessoori’ tai joku hänen ystävistään luki kirkossa postillaa ja kuulutukset. Arvellaan Lönnrotin noin sata kertaa lukeneen saarnan.

Vuonna 1863 saapui Nikun taloon arvovieras, arkkipiispa Edward Bergenheim. Suomen kirkossa oli käytetty vuonna 1701 julkaistua ns. Vanhaa virsikirjaa. Suomen oman evankelisluterilaisen kirkon käyttöön tarvittiin uusi suomen- ja ruotsinkielinen virsikirja ja arkkipiispa pyysi Elias Lönnrotia suomenkielisen komitean johtajaksi.

Virsikirjatyöstä tuli tärkeä osa Elias Lönnrotin viimeisten vuosien elämää. Sanotaan, että hän vielä kuolinvuoteellaankin korjaili virsien tekstejä. Virsi oli hänen sydämensä ääni. 

Elias Lönnrot kuoli maaliskuussa 1884. Hän ei ehtinyt nähdä uutta virsikirjaa, joka ilmestyi 1886. Tässä virsikirjassa on useita Lönnrotin suomentamia ja muokkaamia virsiä sekä hänen kokonaan kirjoittamiaan tekstejä, parhaat niistä ovat edelleen mukana. Lönnrotin ansiosta meillä on suomalainen virsikirja.

Lönnrotille olivat läheisiä erityisesti loppiaisvirret. Niiden sanoma tähdestä, jota ihmisen on elämässään seurattava, on edelleenkin pätevä. Tähti on Jumalan sana, mutta myös kutsumus.

Näinä aikoina, kun virsikirjan lisävihkon teksteihin tutustutaan, on hyvä muistaa, miten tärkeitä virret ovat aikaisemmille sukupolville olleet. Virsien myötä harjaannuttiin lukemaan, opittiin kristinoppia ja tutustuttiin Sanaan. Suomalaisen kulttuurin päivänä ei tätäkään kulttuurin osa-aluetta pidä unohtaa. 

Vaan ollen missä tahansa
niin turvaan yhäti Sinuun taivaallinen Isäni.
Elä siä minua heitä.
Jos elän, anna elää Sinussa,
jos kuolen, suo Sinussa kuolla.
Poista minusta kaikki pahat ajatukset
ja elä anna minun kelpaamattomiin puheisiin
     avautua, joilla Sinua häväisen ja
Lähimmäistäni vahingoitsen:
Elä myös anna minun itseänikään
puheilla eli töillä häväistä.
Vaan mitä vahingossa tulen lakiasi
ja tahtoasi vastaan tekemään
anna se minulle anteeksi.
Ja nyt minä sinussa nukun:
nukun yöksi taikka jos tahot iankaikkisesti:
Suo minun aina nukkua Sinussa!
Elias Lönnrotin iltarukous
Elias Lönnrotin hautajaisisa Sammatin kirkon sanotaan olleen koristeltu 
mustin ja valkoisin harsoin. Kuvia niistä ei ole.
Kun hautajaisten muistoksi pidettiin jumalanpalvelus, kirkko koristeltiin uudelleen.
Muistojuhlassa puhui keravalainen pastori Samuli Koivuranta, joka toimi virsikirjan lisävihkotoimikunnan sihteerinä. 

Rohvessooria muisteli Liisa Laurila 

torstai 23. helmikuuta 2017

Armollinen viime tippa

Vihaan myöhästymistä. Jos on oltava jossain tiettyyn aikaan, olen mieluummin 10 minuuttia etuajassa kuin kaksi minuuttia myöhässä. Poikkean tässä asiassa esimerkiksi rakkaista sisaruksistani, jotka molemmat ovat lähes poikkeuksetta vähintään sen vartin myöhässä liki joka paikasta ja tapaamisesta.

Myöhästely on välinpitämättömyyttä. Sen lisäksi se on mitä suurimmassa määrin itsekästä. Se sisältää mielestäni ajatuksen siitä, ettei tapaamisen kohteella, ystävällä tai perheenjäsenellä, ole oikeastaan sen suurempaa merkitystä. Vai ajatteleeko myöhästelijä olevansa niin tärkeä, että kyllä kaikki toiminta odottaa häntä – viis siitä, miten muut ovat tilanteeseen valmistautuneet tai asioitaan järjestäneet ehtiäkseen yhdessä sovittuun aikatauluun?

Jos viime tippaa ei olisi, jäisi tässä maailmassa paljon tekemättä”, on kuitenkin yksi lempisanonnoistani. Etenkin lapsiperheelliseksi päädyttyäni on ollut pakko suostua siihen, että kaikki ei mene lähellekään niin kuin on suunnitellut. Nykyajan työelämäkin haastaa moninaisuudellaan ja työmäärällään. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja jättää deadlineja noudattamatta tai joku homma yksinkertaisesti tekemättä.

Näin se vaan ei toimi – asialliset hommat on hoidettava, sehän on selvä. Siksi viime tippa on kuin reipas kehotus liikkumaan jonossa eteenpäin. Vielä ei ole mitään menetetty eikä myöhästymiseenkään tarvitse suostua, jos vain tarttuu itseään niskasta kiinni ja ryhtyy hommiin. Sen tähden ajattelen joskus viime tippaa, viime hetken onnistumista tai rupeamaan ryhtymistä jonkinlaisena armon pilkahduksena. Sellaisena turvasatamana, jonka varaan voi heittäytyä, mutta joka vaatii itseltäni sen heittäytymiseen ryhtymisen – tietoisen askeleen.

(Niin. Tämä blogitekstikin valmistui noin kolme minuuttia ennen määräaikaa. Viime tipassa siis...)
Piia A.


tiistai 21. helmikuuta 2017

Kuorensa Vanki

Mikael tutkii tekstissä Johanna Kurkelan kappaletta "Suojelkaa Mua" ja sitä, mitä kappaleen tarina voi meille paljastaa ihmisen tavasta suojella itseään.


Tätä kirjoitusta varten päätin ottaa syyniin artistin, jota jatkuvasti ylenkatsotaan kun puhutaan aikamme suurista naislaulajista. Kyseessä on tietenkin Johanna Kurkela ja kappale nimeltään ”Suojelkaa Mua”Suosittelen kappaleen kuuntelemista ennen tekstin lukemista loppuun.

Valmis? Sitten mennään.

Ensimmäinen tunne, jonka kappaleen teksti välittää on pelko. Tarkemmalla kuuntelulla myös alkaa löytyä pelolle konteksti. Tekstin puhuja vaikuttaisi olevan lapsi sen perusteella, miten hän tuntuu reagoivan ympärillään tapahtuviin asioihin. Tämä lapsi toistaa opeteltuja mantroja ja ajatuksia, jotka häneen on iskostettu. Kenties aikaisempien kokemusten perusteella:

Ei saa käyttäytyä väärin, kun ne katsoo
eikä koskaan saa alkaa itkemään

Lapselle tuntuu olevan selvää tämä asia; hän puhuu tätä mahdollisesti itselleen. Tapahtumien paikkana on kenties koti, paikka jossa lapsi osaa piiloutua vaatekaappiin. Vanhemmat ovat opettaneet lapselle, ettei saa itkeä. Tunnistatte varmaan ajatuksen siitä, että ”isot tytöt/pojat ei itke”. Ja vanhemmilta on todennäköisesti opittu myös tämä ajatusketju:

Kiltit lapset on niitä jotka uskoo,
uskoo kaiken ja tyytyy vähempään.

Lapsi on oppinut, ettei voi vaatia itselleen juuri mitään ja on kenties joutunut pettymään useasti esittäessään toiveita vanhemmilleen. Mutta hän ei halua pettää vanhempiaan, joten tyytyy osaansa, eikä uskalla toimia muulla tavalla. Tai toisaalta, vanhemmat saattavat toimia tietyllä tavalla, mikä ajaa lapsen pelkäämään omaa käytöstään.

Toisessa säkeistössä tapahtumapaikka on muualla, mutta lapsen tapa reagoida noudattelee opittua tapaa. Hän jää piiloon kummun taakse ”ettei ne huomaa” ja odottaa ”milloin huudot vaimenee”. Lapsi ei pysty kohtaamaan pelkäämäänsä asiaa, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Mutta sitten homma menee synkäksi:

ei saa kannella koskaan tai ne kostaa
ei saa kertoo jos vaatteet repeilee

Sama pelko, joka ohjaa lapsen toimintaa kotioloissa vanhempien läsnäollessa estää häntä puuttumasta asiaan. Tämä on helposti tulkittavissa vaikka koulukiusaamistilanteeksi.  Kiusaamisesta kantelu opettajalle aiheuttaa ainoastaan sen, että lapselle kostetaan. Tämä kertoo koulun kyvyttömyydestä puuttua tilanteeseen, ja lapsi pettyy jälleen mutta tyytyy osaansa. Tämä taas vahvistaa opittua toimintamallia: on helpompi vain tyytyä siihen mitä on, kuin yrittää muuttaa asioita.

Kertosäe avaa lapsen tapaa suojautua ja kestää tätä tilannetta.

                             Suojelkaa mua, haltijat kaukaisen maan

Kun ympärillä olevista rakenteista ei saa turvaa, lapsi pyytää turvaa haltijoista, siis mielikuvitusolennoista. Hän luo itselleen puitteet, joiden toivoo tuovan turvaa maailmassa, jossa ei voi luottaa oikein mihinkään. Kuulijalle toive haltijoiden tuomasta turvasta on sydäntä särkevää.

Kolmas säkeistö vie katseen eteenpäin kohti tulevaa, kun lapsen mielikuvitus ja pelko tuntuvat aluksi lähtevän jo käsistä. Viimeiset säkeet antavat jotain viitettä lapsen tulevaisuudesta:

Kiltit lapset on niitä jotka muistaa
Pelkät heikot on täällä peloissaan

Tästä tulkinta voi lähteä moneen suuntaan. Yksi mahdollisuus on, että lapsi hokee jälleen itselleen jotain opittua ajatusmallia. Kiltit lapset-toisto on tehokeino, joka tukee tätä teoriaa: lapsi on joltain ulkopuoliselta taholta kuullut, kuinka hänen pitäisi käyttäytyä. Vokaalien voimakkuuden nousu viimeisessä fraasissa tehostaa sitä, että lapsi yrittää rohkaista itse itseään vaikka väkisin, koska hänen kuuluu olla rohkea. Hän ei SAA pelätä, koska se on heikkoutta. Onko tämä itsensä rohkaisu voimaannuttava kokemus vai väkisin rakennettu suojakuori? Tarina ei oikein kerro.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 
Meistä jokainen on kenties pelännyt, pettynyt tai joutunut painostuksen kohteeksi joko oman tai vieraan yhteisön toimesta. Kokemus tällaisesta muovaa meistä jokaista ihmisenä, ja jokainen löytää erilaisen tavan pärjätä sellaisessa ympäristössä. Pettymykset ovat osa ihmiselämää, mutta jatkuvat pettymykset katkeroittavat ja mustaavat ihmismielen. Samalla näistä tuntemuksista puhuminen on toisinaan liiankin vaikeaa.
Kun kohtaamme toisia ihmisiä, heidän tapaansa toimia maailmassa on erittäin tärkeä ymmärtää. Kun elää tarpeeksi kauan suojakuoren sisällä, se on raskasta ja estää ihmistä toimimasta niin kuin itse haluaisi. Ja toisaalta siihen oppii niin, että jossain vaiheessa ei enää erota sitä ihmistä, joka haluaisi olla omasta suojakuorestaan. Itse haluan toimia niin, että tällaiset kuoret voidaan murtaa tarpeettomina.  

Ja se maailma on täysin mahdollinen, koska me luomme sen tilan, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Mutta se vaatii työtä.

-Mikael-

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Loman tarpeessa?



Markus Tirranen urheilee minkä ehtii, tutkii hyvinvointiaan erilaisten sovellusten ja appien avulla ja nauttii elämästä hyveiden ja paheiden avulla.
 
 
 
 
Sydämen sykevälivaihtelu (HRV) on mielenkiitoinen juttu. Sen avulla voi tarkastella omaa palautumista arjen rasituksesta. Hrv:n säännöllinen mittaaminen voi kertoa melko luotettavasti sen, toivunko rasituksesta?
 
Elämä rasittaa. Työ rasittaa. Murheet rasittavat. Harrastuksetkin voivat rasittaa. Oikeastaan kaikki rasittaa!
 
Miten hyvin kestämme rasitusta? Kannattaako tänään ottaa iisimmin, vai puskea eteenpäin sillä kuuluisalla sisulla, joka on hyveenä välillä kovin typerä?
 
Minun sisuni on kovin typerä. Siksi tarvitsen jonkin ulkopuolisen sanomaan, että "Markus, ota tänään kevyemmin."
 
Tänään tuon viestin minulle toi puhelimessani oleva appi, joka kerää sykevyön avulla dataa palautumisesta. Joka aamu kun seuraa palautumista, niin muutokset keskiarvoon kertovat paljon.
 
Kiitos valmentaja! Kuuntelen sinua. Jään tänään lomalle, otan iisimmin ja rentoudun.
 
Anna parastasi elämä! Rasita, minkä rasitat. Ja kun et rasita, rasitan urheilemalla itseäni, jotta kestän tarjoamasi rasitukset paremmin!
 
 
 
 
 



torstai 16. helmikuuta 2017

Valon säteitä ja valon tuojia


Liisa Laurila muistoissa ja elämän edessä. 


Viime päivinä olen miettinyt sitä, mitä yksi ihminen voi. Millainen merkitys yhdellä elämällä voi olla. 

Olimme saattamassa perhetuttavaa. Kappeliin kertyi pieni saattojoukko. Kaikkia en edes tuntenut ja kun kukkia laskettiin, nimet eivät tarttuneet mieleen, tuskin oli tarkoituskaan. 

Tunsin vahvasti, kuinka kaikkia meitä yhdisti ikävä ja kaipaus. Ihminen, jonka kanssa oli ollut hyvä jutella ja viettää aikaa, oli poissa. 

Muistotilaisuudessa kerrottiin vainajasta, puhuttiin ja kerrottiin ja niin meistä, pienestä saattoväestä tuli yhteisö, joukko ihmisiä, joilla oli sama suru ja sama kaipaus, yhteisiä kertomuksia. Yksi elämän valon tuojista oli poissa. Vaatimaton ihminen, joka säteili ympäristöönsä paljon hyvää. Mies, joka aina muisti meitä sanoissaan. Kun puhuttiin kuulumisia, hän mainitsi aina jokaisen perheen jäsenen nimeltä. Huomaavaisuutta, jota jäämme kaipaamaan. 

Mitä ihminen voi? Miten yksi ihminen voi vaikuttaa koko maailmaan? Oma osa on kuin pieni hiekanjyvä, mutta se, että hiekanjyvä on oikeassa paikassa ja säteilee lämpöä, välittämistä ja hyvää, on tärkeää. Yhden ihmisen elämänasenne kasvaa ja säteilee, tukee meitä läheisiä ja jakaa hyvää. 

Talviaamun hiihtolenkillä mietin näitä. Taivas oli niin sininen kuin se pakkasaamuna voi olla. Aurinko sai hangen kimmeltämään. Kun lähestyin rannalla olevan pellon laidalla olevaa metsikköä, sieltä pelmahti kaurislauma pellolle. Pelästyivät kai suksien kahinaa. 

Ystäväni ei ole näitä näkemässä. Ehkä hän näkee ne kuitenkin. Sinisen taivaan kirkkaudessa. 
Ja meitä hän on auttanut näkemään kauneutta. 
Se on ollut hänen voimansa eikä se ole pieni. 
Kiitos elämästäsi, ystäväni!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivää!

Nea on diakoniatyöntekijä ja kielitieteilijä, joka pitää erilaisista sanaleikeistä sekä muista oivalluksista.

Muutaman viikon ajan kaupat ovat täyttyneet sydämistä, punaisen eri sävyissä olevista suklaarasioista sekä toinen toistaan söpömmistä korteista, jotka ovat odottaneet tämän päivän saapumista. On ystävänpäivän aika.

Monet sanovat, ihan viisaasti, että jokainen päivä on ystävänpäivä. Samalla tavalla jokainen päivä on äitien- tai isienpäivä, isovanhempien päivä, ihmisoikeuksien päivä, ja niiden kaikkien muidenkin ihmisten ja teemojen, joita löytyy päiville ympäri vuoden. Eikö kuitenkin ole hienoa, että jokin päivä on erityisesti omistettu läheisille?

Pienet juhlahetket arjessa ovat mielestäni tärkeitä, niitä voi olla esimerkiksi rauhallinen aamu hyvän kahvi- tai teekupillisen kera, itselle ostettu kukkakimppu ihan muuten vaan, saunaan pääsy pitkästä aikaa… Ystävänpäiväkin on juhlaa arjen keskellä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla mikään spektaakkeli, ehkä se ei eroa paljoakaan muista päivistä. Ystävältä saatu ystävänpäiväviesti voi tehdä päivästä juhlan, tai sitten tärkeän ihmisen kanssa nautittu kahvikupillinen.

Ystävänpäivänä on hyvä pysähtyä kiittämään ystävistä ja muista läheisistä. Kun aikoinaan muutin uuteen kaupunkiin opiskelemaan, suunnittelin lähettäväni ympäri vuotta hienoja kortteja muualla asuville ystävilleni - ihan vain siksi, että se olisi heille mukava yllätys. Enpä sitten kuitenkaan lähettänyt, kun arjen uudet kuviot veivät mennessään. Enemmän on tullut lähetettyä ystävänpäiväkortteja, vaikka yhteydenpito ja ystävänpäiväterveiset hoituvat nopeasti myös puhelimen erilaisten sovellusten välityksellä.

On kuitenkin syytä muistaa, ettei kaikilla ole ystävää. Kaikilla ei ole kokemusta siitä, että toinen ihminen on lähellä. Miltä ystävänpäivä silloin tuntuu? Ei varmaankaan kovin sydämientäyteiseltä tai söpön punaiselta.

On hyvä muistaa niitä, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Ehkä ystävänpäivä voisi sen lisäksi olla päivä, jolloin ollaan lähimmäisiä myös niille, joilla ei ole ystävää.

Siunattua ystävänpäivää toivottaen,
Nea K.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sanoilla on väliä

Oletko koskaan miettinyt, miten valtava voima sanoilla on ja mitä kaikkea voimme sanoillamme tai sanomattomuudellamme saada aikaan?
 
Seurakunnassamme oli pari viikkoa sitten sosiaalipsykologi Saara Kinnunen luennoimassa aiheesta Sukupolvisuhteiden ilot ja haasteet. Hän kertoi tarinan miehestä, joka oli vasta ollessaan 50-vuotias saanut ensimmäistä kertaa kannustavaa palautetta isältään. Isän sanat: ”Hyvin on tehty tämä sinun saunasi”, liikuttivat miestä ja koskettivat sisimmän haavaa, joka monta kymmentä vuotta kestäneen isän hyväksynnän ja rohkaisevien sanojen kaipauksen myötä aukesi. Isältä saatu hyvä palaute eheytti miehen itsetuntoa vieläpä näin myöhäisessä vaiheessa. Saara Kinnunen kertoi myös, miten sekä koti- että ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu, että kanssakäyminen isovanhempien kanssa ja siinä yhteydessä nuorten saama hyväksyntä ja kuulluksi ja nähdyksi sekä rohkaistuksi tuleminen vähentävät nuorten tunne-elämän ongelmia ja vahvistavat heidän sosiaalisia taitojaan.


 
 
 
 
 
 
Saara Kinnusen luennon jälkeen eräs seurakuntalainen tuli luokseni ja kiitti työpanoksestani noissa luentotilaisuuksissa. Olin yllättynyt ja kiitollinen palautteesta ja kerroin hänelle, miten pienellä ja haastavalla paikalla tuntee aina olevansa tällaisia tilaisuuksia järjestäessään. Tekniikka tuottaa usein harmaita hiuksia, vaikka kuinka valmistelisi etukäteen (en ole mikään tekninen nero). Helposti myös huolehdin liikaa ja stressaan siinä, missä joku toinen osaa ottaa ihan rennosti. Voi, miten hyvältä tuo kiitos tuntuikaan. Kiitin, mutta samalla sanoin hänelle spontaanisti, että miksi vasta nyt sen sanot. Olisi ollut niin hyvä kuulla se jo aiemmin, sillä eihän sitä itseään osaa katsoa ulkopuolisen silmin ja oma rima on ikävä kyllä aina vähän liian korkealle asetettu.


 
 
 
 
 
 
Mieleeni tuli myös lähikauppamme kassalla työskentelevä nuori tyttö, jonka kauniita korvakoruja ihastelen, mutta arvaatte varmaan, että vain mielessäni. Kertaakaan en ole sitä hänelle ääneen sanonut. Jäin pohtimaan, miten merkittäviä kannustavat ja rohkaisevat sanat ovatkaan, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Mutta miksi meidän on niin vaikea niitä sanoa lähimmillemme, saatikka sitten meille vieraille ihmisille? Rehellisesti sanoen jokainen meistä kaipaa rohkaisua ja kannustavaa palautetta sekä kauniita sanoja ja tuntuu aina todella hyvältä, kun niitä itse antaa tai toiselta saa.
Entä sitten, jos sanat puuttuvat kokonaan tai ovat epäselviä tai jopa loukkaavia? Silloin epävarmuus, omat tulkinnat ja mielipaha ottavat helposti vallan. Ei siis sekään hyvä vaihtoehto. Miten sitten löytää nuo toivoa luovat ja toista rohkaisevat, kannustavat ja hyvät sanat, vieläpä oikeaan aikaan? Kyllä siinä vartijaa suulle ja sydämeen tarvitaan.

 
 
 
 
 
 
Sanoilla voimme herättää pelkoa ja epävarmuutta tai loukata, mutta myös lohduttaa, rauhoittaa, kannustaa ja vahvistaa, jopa enemmän kuin arvaammekaan. Sen on kulunut viikkokin ihan konkreettisesti osoittanut. Rakas kuopuksemme on sairastanut ja ollut huonossa kunnossa, tulehdusarvot koholla viitaten jopa todella vakaviin sairauksiin. Lääkärin sanat puhelimessa nuorelle, että huomenna etsitään pesäkkeitä UÄ-tutkimuksella, nostivat välittömästi kauhun ja pelon sydämelle. Vain tuo yksi sana, pesäke, ehkäpä lääkärille niin jokapäiväinen, riitti suistamaan järkevät ajatukset raiteiltaan. Sille ihanana vastapainona olivat ”rukoilemme puolestanne ja olette sydämellä”- viestit ihmisiltä, joille olin tilanteestamme kertonut. Kun olimme selvinneet tuon kauhun päivän läpi ja saaneet hyviä uutisia, jäin miettimään, että olisiko tuo muutoin hyvin vilpitön ja ammattinsa osaava lääkäri voinut ilmaista asian jotenkin toisin? Vaikkapa niin, että katsotaan vielä UÄ-tutkimuksella tilannetta. Mieli olisi ainakin ollut rauhallisempi ja katastrofiajatukset pysyneet loitommalla.
Pikkuinen reilu 2-vuotias lapsenlapseni on hyvä esimerkki siitä, miten varsinkin lasten kartuttaessa sanavarastoaan, me aikuiset saamme olla sanoissamme tarkkoina. Pikkupadoilla on tarkat korvat. Isi oli hoitanut kolmea pojan vintiötä äidin ollessa iltavuorossa. Seuraavana päivänä 2-vuotias sanoi iloisesti leikin lomassa äidille: ”Minä sanon issille, että palaaa pinnna tästä.” Isillä taisi olla ollut aika vilkas ilta pikkujunnujen kanssa. Siinä eivät auttaneet mitkään meriselitykset, ei edes se, että kyseessä olisi ollut ilmaus ”palaa pizza” J.
Efesolaiskirjeen neljättä lukua jaetta 29 mukaillen: ”Lähteköön suustanne ainoastaan sellainen puhe, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat.” Kunpa osaisikin käyttää sanoja viisaasti, ettei tulisi sanottua sellaista, mikä ei ole hyväksi toiselle. Siinäpä haastetta meille kaikille!

Nimimerkillä ”mieluummin sanoja säästellen kuin liikaa tai sammakoita päästellen.”
Marke

torstai 9. helmikuuta 2017

positiivista energiaa

Positiivisuus 

Elämästä usein etsitään negatiivisia ajatuksia ja asioita, ja mietitään mikä ei ole hyvin. Oikeasti kannattaisi etsiä niitä positiivisia puolia asioista, mutta se meinaa unohtua liiankin usein. 

Itse tykkään paljon erilaisista positiivisista teksteistä. Minulla on myös tavaroita joissa lukee esim. "smile everyday", "Dream big", "spend time with good friends", "never give up" ja "do what you love". Niitä lukee esim. kalenterissani ja penaalissani, joita käytän joka päivä. Kun käytän niitä joka päivä, myös luen tekstit joka päivä ja kauheimpaankin päivään tulee edes vähän positiivista energiaa. Näin jaksan paremmin keskittyä tylsiinkin koulujuttuihin paremmin. 

Olen myös huomannut, että jos joku hymyilee minulle, vaikka koulun käytävällä, niin jo siitä tulee hyvä mieli. Ystävien halaaminen piristää päivää ja tuo paljon paremman olon molemmille. Halaaminen on tärkeää. Muistakaa halata läheisiä ja hymyillä, sekä nauttia elämästä täysillä!

-Martta-

maanantai 6. helmikuuta 2017

Mä silmät luon ylös taivaaseen

Liisa Laurilan ajatuksia talvisen metsän keskellä, 

Runebergin päivän tunnelmissa viipyen. 




Pohjoinen talvi on kauneimmillaan. Päivä on vielä lyhyt, aamuhämärä ja sumu väistyy verkkaan maiseman yltä. Aamun ja päivän rajapinnalla saattaa nähdä, kuinka valo heijastuu pilviin, syntyy haloja. Aurinko kiipeää joka päivä korkeammalle, valo alkaa jo lämmittää. Iltapäivällä kirkkaus himmenee, illan lämpimät sävyt saavat lumen hohtamaan, maailma on sininen, oranssi, ruusunpunainen. Yön kirkas taivas on täynnä tähtiä, kuunsirppi loistaa hopeisena ja tunturin takana loimuavat revontulet. 
On monta syytä katsoa taivasta. 

Mä silmät luon ylös taivaaseen
ja yhteen käteni liitän.



Kuulun niihin suuriin  ikäluokkiin, jotka kävivät kansakoulun, pyrkivät oppikouluun ja jos järkeä riitti, korkeampiin koulutuksiin. 
Kansakoulussa jokainen aamu aloitettiin virrellä. Opettajat, ihana tummanutturainen Katri ja myöhemmin Anna, puhuivat aamun evääksi muutaman sanan, lukivat rukouksen ja säestivät urkuharmoonillaan aamuvirren. Mä silmät luon ylös taivaaseen, On meillä aarre verraton ja monet muut tekstit tarttuivat mieleen. 
En ole koskaan oppinut tai harjaantunut kunnolla laulamaan – nuotin vieressä on tunnetusti tilaa ja sen tilan olen aina osannut hyödyntää – mutta sanat jäivät kuin itsestään mieleen ja ovat siellä pysyneet. 

Oi kiitos lahjoista, joita suot,
niin paljon hyvyyttä riittää.



Tänä vuonna helmikuun viides oli sunnuntai, sekä Kynttilänpäivä ja Yhteisvastuukeräyksen aloitus. Monen valoisan perinteen ja muiston päivä. 
Päretuikun valossa eläneet suomalaiset osasivat arvostaa ja kunnioittaa kynttilöitään, ne olivat kallisarvoisia valon lähteitä. 
Yhtä kallisarvoinen on ollut yhteisvastuun asia. 
Helmikuun viides on perinteisesti omistettu Johan Ludvig Runebergille, kansallisrunoilijallemme. 

Sua riemullista on ylistää,
ja mielelläni sen teenkin.


Runebergin koti Porvoossa.

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) oli runoilija, opettaja, tiedemies ja pappi. 
Nykysuomalaiselle Runeberg esitellään Maamme-laulun tekstittäjänä ja kerrotaan Hannasta tai Vänrikki Stoolin tarinoista. 
Hän teki työtä muiden suurmiestemme, Elias Lönnrotin, Johan Wilhelm Snellmanin ja Sakari Topeliuksen rinnalla kansallisen heräämisen vuosina. On Runebergin ja hänen toveriensa ansiota, että suomalaiset löysivät identiteettinsä, tunteen omasta isänmaastaan.  
Mutta ennen kuin olin oppinut Maamme-laulun sanat, olin jo osannut kouluvirsien riimejä, vaikka en edes tiennyt, kenen kirjoittamia sanoja ne olivat.  

Mua suojaa sä, Isä armoinen,
sun Henkes voimalla vielä


Porvoon tuomiokirkko, Runebergin kotikirkko. 


Suomen kansan lukutaitoa on harjoitettu virsikirjan avulla. Kirkoissa sytytettiin kynttilät, sillä valoa piti olla, virsikirjan sanat piti nähdä. Joka sunnuntai harjoiteltiin, sillä kirkossa käyminen oli velvollisuus, ei pelkästään Jumalan sanan, vaan myös virallisten kuulutusten takia. 
Hartaat säkeistöt tavoittivat kirkkokansan, harva oli tutustunut muunlaiseen lyriikkaan, tuskin runous kaikkien ulottuvilla olikaan. Virsien säkeet jäivät soimaan sydämiin. 
Vuonna 1886 ilmestyneen, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oman virsikirjan valmistelua varten valittiin sekä suomen- että ruotsinkielinen komitea. Ruotsinkielisiä johti Runeberg, suomenkielisiä Elias Lönnrot. Mukana olivat maan parhaat voimat. Työn jälki on ollut kestävää, parhaita virsiä lauletaan yhä. Ne soivat yhä sydämissä. 

Ei sulta pieninkään unhoon jää,
vaan katsot myös vähäiseenkin.



Talvisen metsän hiljaisuudessa, tuulisen jänkhän halki johdattavalla ladulla luonto on puhtaimmillaan. On lupa hiihdellä verkkaan, katsella pieniä ihmeitä, ajatella asiat kuntoon. 
Aurinko saa lumen kimmeltämään. Pilvipäivänä koko maailma hohtaa hopean sävyissä. Pakkanen on huolellinen maalari, jokainen oksa ja pieninkin neulanen on valkoisen huurteen peittämä, maiseman yllä avara taivas. 

Ja aina iloa uutta luot,
en osaa kaikesta kiittää.




490 
Mä silmät luon ylös taivaaseen
ja yhteen käteni liitän.
Sua Herra, ystävä lapsien,
nyt hartain mielin mä kiitän.

2.
Sua riemullista on ylistää,
ja mielelläni sen teenkin.
Ei sulta pieninkään unhoon jää,
vaan katsot myös vähäiseenkin.

3.
Oi kiitos lahjoista, joita suot,
niin paljon hyvyyttä riittää.
Ja aina iloa uutta luot,
en osaa kaikesta kiittää.

4.
Mä taimi olen sun tarhassas
ja varten taivasta luotu,
sun armollisehen huomahas
jo syntymästäni suotu.

5.
Mua suojaa sä, Isä armoinen,
sun Henkes voimalla vielä
ja tieni johdata taivaaseen,
iäiseen elohon siellä. 

Johan Ludvig Runeberg 1857. Suom. 1863. Uud. Julius Krohn 1880. Virsikirjaan 1886.