sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sanoilla on väliä

Oletko koskaan miettinyt, miten valtava voima sanoilla on ja mitä kaikkea voimme sanoillamme tai sanomattomuudellamme saada aikaan?
 
Seurakunnassamme oli pari viikkoa sitten sosiaalipsykologi Saara Kinnunen luennoimassa aiheesta Sukupolvisuhteiden ilot ja haasteet. Hän kertoi tarinan miehestä, joka oli vasta ollessaan 50-vuotias saanut ensimmäistä kertaa kannustavaa palautetta isältään. Isän sanat: ”Hyvin on tehty tämä sinun saunasi”, liikuttivat miestä ja koskettivat sisimmän haavaa, joka monta kymmentä vuotta kestäneen isän hyväksynnän ja rohkaisevien sanojen kaipauksen myötä aukesi. Isältä saatu hyvä palaute eheytti miehen itsetuntoa vieläpä näin myöhäisessä vaiheessa. Saara Kinnunen kertoi myös, miten sekä koti- että ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu, että kanssakäyminen isovanhempien kanssa ja siinä yhteydessä nuorten saama hyväksyntä ja kuulluksi ja nähdyksi sekä rohkaistuksi tuleminen vähentävät nuorten tunne-elämän ongelmia ja vahvistavat heidän sosiaalisia taitojaan.


 
 
 
 
 
 
Saara Kinnusen luennon jälkeen eräs seurakuntalainen tuli luokseni ja kiitti työpanoksestani noissa luentotilaisuuksissa. Olin yllättynyt ja kiitollinen palautteesta ja kerroin hänelle, miten pienellä ja haastavalla paikalla tuntee aina olevansa tällaisia tilaisuuksia järjestäessään. Tekniikka tuottaa usein harmaita hiuksia, vaikka kuinka valmistelisi etukäteen (en ole mikään tekninen nero). Helposti myös huolehdin liikaa ja stressaan siinä, missä joku toinen osaa ottaa ihan rennosti. Voi, miten hyvältä tuo kiitos tuntuikaan. Kiitin, mutta samalla sanoin hänelle spontaanisti, että miksi vasta nyt sen sanot. Olisi ollut niin hyvä kuulla se jo aiemmin, sillä eihän sitä itseään osaa katsoa ulkopuolisen silmin ja oma rima on ikävä kyllä aina vähän liian korkealle asetettu.


 
 
 
 
 
 
Mieleeni tuli myös lähikauppamme kassalla työskentelevä nuori tyttö, jonka kauniita korvakoruja ihastelen, mutta arvaatte varmaan, että vain mielessäni. Kertaakaan en ole sitä hänelle ääneen sanonut. Jäin pohtimaan, miten merkittäviä kannustavat ja rohkaisevat sanat ovatkaan, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Mutta miksi meidän on niin vaikea niitä sanoa lähimmillemme, saatikka sitten meille vieraille ihmisille? Rehellisesti sanoen jokainen meistä kaipaa rohkaisua ja kannustavaa palautetta sekä kauniita sanoja ja tuntuu aina todella hyvältä, kun niitä itse antaa tai toiselta saa.
Entä sitten, jos sanat puuttuvat kokonaan tai ovat epäselviä tai jopa loukkaavia? Silloin epävarmuus, omat tulkinnat ja mielipaha ottavat helposti vallan. Ei siis sekään hyvä vaihtoehto. Miten sitten löytää nuo toivoa luovat ja toista rohkaisevat, kannustavat ja hyvät sanat, vieläpä oikeaan aikaan? Kyllä siinä vartijaa suulle ja sydämeen tarvitaan.

 
 
 
 
 
 
Sanoilla voimme herättää pelkoa ja epävarmuutta tai loukata, mutta myös lohduttaa, rauhoittaa, kannustaa ja vahvistaa, jopa enemmän kuin arvaammekaan. Sen on kulunut viikkokin ihan konkreettisesti osoittanut. Rakas kuopuksemme on sairastanut ja ollut huonossa kunnossa, tulehdusarvot koholla viitaten jopa todella vakaviin sairauksiin. Lääkärin sanat puhelimessa nuorelle, että huomenna etsitään pesäkkeitä UÄ-tutkimuksella, nostivat välittömästi kauhun ja pelon sydämelle. Vain tuo yksi sana, pesäke, ehkäpä lääkärille niin jokapäiväinen, riitti suistamaan järkevät ajatukset raiteiltaan. Sille ihanana vastapainona olivat ”rukoilemme puolestanne ja olette sydämellä”- viestit ihmisiltä, joille olin tilanteestamme kertonut. Kun olimme selvinneet tuon kauhun päivän läpi ja saaneet hyviä uutisia, jäin miettimään, että olisiko tuo muutoin hyvin vilpitön ja ammattinsa osaava lääkäri voinut ilmaista asian jotenkin toisin? Vaikkapa niin, että katsotaan vielä UÄ-tutkimuksella tilannetta. Mieli olisi ainakin ollut rauhallisempi ja katastrofiajatukset pysyneet loitommalla.
Pikkuinen reilu 2-vuotias lapsenlapseni on hyvä esimerkki siitä, miten varsinkin lasten kartuttaessa sanavarastoaan, me aikuiset saamme olla sanoissamme tarkkoina. Pikkupadoilla on tarkat korvat. Isi oli hoitanut kolmea pojan vintiötä äidin ollessa iltavuorossa. Seuraavana päivänä 2-vuotias sanoi iloisesti leikin lomassa äidille: ”Minä sanon issille, että palaaa pinnna tästä.” Isillä taisi olla ollut aika vilkas ilta pikkujunnujen kanssa. Siinä eivät auttaneet mitkään meriselitykset, ei edes se, että kyseessä olisi ollut ilmaus ”palaa pizza” J.
Efesolaiskirjeen neljättä lukua jaetta 29 mukaillen: ”Lähteköön suustanne ainoastaan sellainen puhe, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat.” Kunpa osaisikin käyttää sanoja viisaasti, ettei tulisi sanottua sellaista, mikä ei ole hyväksi toiselle. Siinäpä haastetta meille kaikille!

Nimimerkillä ”mieluummin sanoja säästellen kuin liikaa tai sammakoita päästellen.”
Marke

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti