torstai 16. helmikuuta 2017

Valon säteitä ja valon tuojia


Liisa Laurila muistoissa ja elämän edessä. 


Viime päivinä olen miettinyt sitä, mitä yksi ihminen voi. Millainen merkitys yhdellä elämällä voi olla. 

Olimme saattamassa perhetuttavaa. Kappeliin kertyi pieni saattojoukko. Kaikkia en edes tuntenut ja kun kukkia laskettiin, nimet eivät tarttuneet mieleen, tuskin oli tarkoituskaan. 

Tunsin vahvasti, kuinka kaikkia meitä yhdisti ikävä ja kaipaus. Ihminen, jonka kanssa oli ollut hyvä jutella ja viettää aikaa, oli poissa. 

Muistotilaisuudessa kerrottiin vainajasta, puhuttiin ja kerrottiin ja niin meistä, pienestä saattoväestä tuli yhteisö, joukko ihmisiä, joilla oli sama suru ja sama kaipaus, yhteisiä kertomuksia. Yksi elämän valon tuojista oli poissa. Vaatimaton ihminen, joka säteili ympäristöönsä paljon hyvää. Mies, joka aina muisti meitä sanoissaan. Kun puhuttiin kuulumisia, hän mainitsi aina jokaisen perheen jäsenen nimeltä. Huomaavaisuutta, jota jäämme kaipaamaan. 

Mitä ihminen voi? Miten yksi ihminen voi vaikuttaa koko maailmaan? Oma osa on kuin pieni hiekanjyvä, mutta se, että hiekanjyvä on oikeassa paikassa ja säteilee lämpöä, välittämistä ja hyvää, on tärkeää. Yhden ihmisen elämänasenne kasvaa ja säteilee, tukee meitä läheisiä ja jakaa hyvää. 

Talviaamun hiihtolenkillä mietin näitä. Taivas oli niin sininen kuin se pakkasaamuna voi olla. Aurinko sai hangen kimmeltämään. Kun lähestyin rannalla olevan pellon laidalla olevaa metsikköä, sieltä pelmahti kaurislauma pellolle. Pelästyivät kai suksien kahinaa. 

Ystäväni ei ole näitä näkemässä. Ehkä hän näkee ne kuitenkin. Sinisen taivaan kirkkaudessa. 
Ja meitä hän on auttanut näkemään kauneutta. 
Se on ollut hänen voimansa eikä se ole pieni. 
Kiitos elämästäsi, ystäväni!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti