torstai 30. maaliskuuta 2017

Maailman parasta musiikkia (TOP 10)

Mitkä ovat sinun top 10 suosikkikappalettasi? Mikael pohtii omaa listaansa, ja paljastaa ehkä sitä kautta jotakin omasta itsestään.



Eräänä iltana ystävien kanssa pelatessamme erästä seurapeliä puheeksi tuli, mikä olisi maailman paras biisi minun mielestäni. En osannut sillä hetkellä vastata, koska musiikin suurkuluttajalle kysymys on vaikea. 

Jäin sen hetken jälkeen pohtimaan kaikkea kuulemaani musiikkia ja ajattelin haastaa itseni. Lähdin laatimaan TOP 10- listaa minulle tärkeistä ja rakkaista kappaleista, ja voi pojat mikä haaste se olikaan. Työstämisen jälkeen ajattelin, että listan voisi julkaista blogissakin, koska se voisi antaa viitteitä omista kulutustottumuksistani ja avata lukijoille sitä, miten päädyn näihin kappalevalintoihin blogissa. Saatte tilaisuuden tutustua kirjoittajaan näiden tekstien takana, ainakin kevyen raapaisun verran.

Samalla tämä on myös haaste sinulle: mitkä ovat sinun top 10 kappaleesi? Mitkä laulut ovat jääneet sinuun vuosien varrella kiinni? Ovatko ne muovanneet sinua jollain tavalla? Mitä ne kappaleet kertovat sinusta? Näiden kysymysten äärellä voi ajatella tekevänsä kevätsiivousta omassa itsessään, minä ainakin onnistuin tuulettamaan omaa sielunmaisemaani. Tapojeni mukaan linkit kappaleisiin löytyvät kappaleiden nimiä klikkaamalla, ja olen myös lisännyt kommentteja näiden kappaleiden alle.

HUOM! Tämä lista tulee sisältämään raskaita kappaleita, niin tekstiensä kuin soundimaailmansa puolesta. En välttämättä ole kaikessa bändien/artistien kanssa samaa mieltä, mutta en aio pyydellä anteeksi heidän taiteellisen ilmaisunsa puolesta. Lista on myös äärimmäisen subjektiivinen, ja monissa biiseissä nostalgia-arvo vaikuttaa sijoitukseen. Makuasiat ovat aina makuasioita. Teitä on varoitettu. 

Sitten itse listaan:
10 
Gothenburg-metallin erinomainen sanansaattaja. Biisissä on kaikkea: örinää, laulua, vaikuttavia melodioita,raskaita riffejä, vaikka teknisesti biisi ei ole bändin vaikuttavinta tuotantoa. Scar Symmetryn ongelma ovat usein tekstit. Teemat pyörivät hyvin monimutkaisten asioiden ympärillä, ja kieli sisältää usein valtavan määrän sivistyssanastoa, minkä vuoksi ajatuksesta biisin takana on erittäin vaikea saada toisinaan kiinni (tässä biisissä on kyse valehtelusta... ilmeisesti). Tunnelma on silti loistava ja fiilikseen pääsee mukaan pelkän melodian perusteella. 
 

9

Nostalgiaklassikko. Ensimmäisiä suomihiphop-biisejä, joita olen ikinä kuullut. Biitti on edelleen kova ja herättää paljon hienoja muistoja 2000-luvun alkuun. Ajan patina ja kuluma kuitenkin tuntuu biisissä, mutta se on silti Fintelligenssin tuotannon parhaimmasta päästä.

 8

In Flames- yhtyeestä olin kuullut noin vuoden ajan juttuja ihmisten suusta, ennen kuin kuuntelin heiltä ensimmäisen biisin. Ja sen myötä rakastuin Gothenburg-metalliin. Bändin ainut ongelma on sama kuin Scar Symmetryllä: teksti uppoutuu liikaa omaan erinomaisuuteensa ja sanoma ei välity niin tehokkaasti. Tässä biisissä sisällöstä pääsee kuitenkin jyvälle paremmin kuin Scar Symmetryn tuotannossa. 

7

NAS on yksi ikuisia suosikkejani rap-maailmasta. Ensimmäisen albuminsa hän julkaisi jo vuonna 1994, ja kyseisestä albumista tuli lähes välittömästi hip hop-klassikko. Tämä biisi on tunnelmaltaan vahva, tekstissä on paljon kannanottoja afro-amerikkalaisen vähemmistön näkökulmasta, mutta koskettaen kuitenkin amerikkalaista kulttuuria noin yleensä. Kritiikki on vahvaa, mutta tietty monotonisuus ja oma kulutukseni sijoittavat biisin alemmas listalla, kuin mihin se ehkä muutoin kuuluisi. 
 

6


Ensimmäinen biisi, jonka Tech N9nelta koskaan kuulin. Ja se oli menoa sen jälkeen. Tech N9ne on teknisesti maailman top 3 rap-artisteja, mutta tekniikan lisäksi hän hallitsee soundin ja tyylin, joka nappaa kuulijan kiinni tiukasti tunnelmaan kuin tunnelmaan. Tech N9nen oma itsenäinen levy-yhtiö Strange Music on koti monelle muulle loistavalle artistille, joihin olen hänen jälkeensä tutustunut.


5

Eminemin piti alun perin olla alempana listalla. Palatessani tähän biisiin kuitenkin tajusin, miten uskomaton tarinankertoja Eminem on. Omalla Eminemin shokeeraavalla tyylillään. Biisi on Eminemin toiselta albumilta, VALTAVAN hypen keskellä kirjoitettu. Ja se on ensimmäinen Eminemin  itsereflektioon keskittyvä biisi fiktiivisen, pakkomielteisen fanin tarinan kautta. Biisiin sämplätty Didon ”Thank You”- kappale on uudelleen kontekstualisoitu tavalla, jota ei hiphopissa näe ihan joka päivä. En tiedä olenko nähnyt vielä kertaakaan tätä ennen tai tämän jälkeen

4


Tämänkin biisin piti alun perin olla alempana listalla. Mutta kuuntelun aikana tämä biisi sai aikaan kylmät väreet. Niin voimakas se oli, kun sen pitkästä aikaa kuuntelin ajatuksella. SID-metallin ainoana tunnettuna edustajana MaSu vaan toimii. Biisin yhteenkuuluvuuden tunne, jota musiikkivideo tehostaa, on aitoa ja rakkautta herättävää. Ja se aitous, omaperäisyys sekä tietysti taitava säveltäminen/sanoittaminen pitävät minut kiinni tässä bändissä. Todennäköisesti aina, tai niin pitkään kuin ovat olemassa. Näin omaperäistä soundia metalliin ei ole eikä tule.”Though far apart, united by heart!” 

3

Minun kirjoissani Johanna Kurkela ei voi tehdä mitään väärää.

Oli vaikea valita koko hänen tuotannostaan yksi biisi tälle listalle, mutta tämä kuvastaa omalla tavallaan kaikkea sitä, mitä Johannan musiikissa rakastan. Herkkyys, johon sisältyy vahvuus; uskomattoman kaunis tulkinta, ja teksti, joka iskee syvälle sieluun. Huh huh... 

2

Oli vaikea päättää otanko listalle tämän biisin vai Pyhimyksen varhaisemman tuotannon kappaleen ”28. Lokakuuta”, joka sekin on hieno biisi. Tämän biisin tunnelma ja teksti takertuvat kuitenkin paremmin kehen tahansa. Biisi taistelusta, kun ihminen alkaa olla rikki, niin rikki ettei normaalit selviytymiskonstit enää riitä ja homma menee todella synkäksi. Mielenterveyden ohuella nuoralla tanssiminen on samaistuttava aihe, vaikkei sitä itse olisikaan kokenut. Ainakin silloin, kun Pyhimys sanoittaa sen auki. Lähes katarsiksen tuottava kokemus. 

 1

Kun aloin tekemään tätä listaa tiesin, että Sonata Arctica tulee olemaan sillä listalla erittäin korkealla. Kysymys oli vain millä sijalla ja millä biisillä. Mutta vaikka kuinka yritin, tämä biisi vaan jähmettyi ykköspaikalle.

The Cage on kappale, joka on kulkenut mukanani jo pienen ikuisuuden, ja se toimii edelleen. En ole IKINÄ kyllästynyt kuulemaan sitä, enkä muista kauhean montaa kertaa sitä skipanneeni kun kuuntelen sitä levyltä tai mistä tahansa soittimesta. Koko homma alkaa mahtavalla soololla, sävellys toimii ja herättää tunteita, ja myöskin kasvaa koko biisin ajan. Tekstin vapauden kaipuu on verhottu susi-teemaan (yksi lemppareistani Sonatan teksteissä) ja kokonaisuus tukee sitä. Kyllä, se on suoraviivainen mättö, joka ei pidä juuri taukoa. Kyllä, sen rakenne on varsin yksinkertainen. Ei, se ei ole maailman monimutkaisin biisi kuunnella tai tulkita.



Mutta useamman kerran Sonata Arctica konsertin viimeisenä biisinä tämän kokeneena voin sanoa, että tässä on tunnetta, jota ei ihan joka paikasta löydä.

Minun paras kappaleeni 

-Mikael Björkas

 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kevättä, lennossa

  


Nuhjuinen on puku, lakki
koko talven sama takki
harmaa kuosi hartioilla
vanhan kirkon vartijoilla.

Lentää liitää räpistelee
oksistossa rähistelee
lauma naakkain harmaapäiden
suulaimpien siivekkäiden.

Mielipiteet sinkoilevat
lennossa kun praakailevat
päivittelyt kuulee tienoo
kuka onkin taas niin hienoo.

Naakka muistaa asemansa
arvonsa ja kunniansa
siivet kantaa yläoksiin
ääni maisiin askelluksiin.

Oksallansa istuskellen
naakkapari kinastellen
kevään tuloon perehtyy
voi sitä, jolla askel erehtyy!

Ihmisväki kiireissään
tallaa tiellä, painaa pään
tapuliin ja ylemmäs
liitää naakka, siivekäs.

Miten lienee Keravan kirkonmäen laita? Asuuko siellä naakkaväkeä?
Tätä pohtii Liisa Laurila . 


Runo on julkaistu Sanataidon blogissa keväällä 2015. 



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kummin kaa


 Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös Vakan vierestä.
 
Tätä kirjoittaessani, on seurakuntamme tämän vuotinen kummikirkko alkamassa. Kutsut on lähetetyt, valmistelut tehty ja nyt vain enää odotellaan kummeja kirkkoon yhdessä kummilapsien kanssa.

Omat kummit olivat minulle lapsuudessa tärkeitä henkilöitä. Varsinkin kummitäti.  Lapsena odotin heidän kyläilyään; ei vähempää tietenkään sen takia, että he toivat aina mukanaan pieniä lahjoja. 60 – luvulla karkit olivat vielä harvinaisia herkkuja, joten kummisedältä saatu karkkipussi tai suklaalevy, oli ihana lahja. Aikuisena vävykokelas käytiin esittelemässä kummeille melko aikaisessa vaiheessa ja muutenkin pidin tärkeänä käydä tervehtimässä kummejani kotiseudullani käydessä. Kun sitten sain ensimmäisen oman lapseni, olin todella surullinen, kun en voinut jakaa äitiyttä kummitätini kanssa. Hän oli kuollut vuosia aikaisemmin. Kummitytön viimeisenä tehtävänä oli pitää puhe muistotilaisuudessa.

Millainen kummi olen ollut omille kummilapsilleni? Olenko ollut omille kummilapsilleni yhtä tärkeä henkilö? Tavoitteet ja pyrkimykset ovat olleet korkealla, mutta olenko ne saavuttanut?  Kummiuden ammattilaisuus on tuonut paineita, omassa itsessään. Ajan kuluessa ja sitä nyt taaksepäin katsoessa huomaa, ettei aina ole toiminut kuten olisi itsensä toivonut kummina toimivan.

Olen kuitenkin armahtavainen itselleni. En ole aina pystynyt antamaan aikaa ja huomiota kummilapsilleni niin paljon kuin olisin toivonut. Taivaan Isän eteen olen heitä rukouksissa kantanut ja sitä teen yhä edelleen! Se onkin kummiuden tärkein tehtävä. Uskon ja luotan, että niiden antia Taivaan Isä jakaa kummilapsille vielä minun aikani loputtuakin.

Eija V

torstai 23. maaliskuuta 2017

Yhteisöä etsimässä

Piia on keravalaistunut espoolainen, teologi ja kirkon viestijä. Hän ihmettelee elämää ja Jumalan luomaa maailmaa ruuhkavuosia elävän osa-aikayksinhuoltajan silmälasien läpi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että työnantajani - suuri maalaisseurakunta liki Keravan naapurissa - on erittäin koulutusmyönteinen. Sekä johtoryhmä että päättäjinä toimivat luottamushenkilöt näkevät työntekijöiden kouluttautumisen positiivisena ja niin työntekijää kuin työyhteisöä hyödyntävänä. Itsekin ilolla luen syksyisin erilaisten kirkollisia koulutuksia järjestävien tahojen listoja ja mainoksia koulutuksista, joita he tulevat seuraavana vuonna järjestämään.

Sen olen kuitenkin huomannut, että viestinnän työntekijöille kohdennettuja koulutuksia on kirkollisen koulutusjärjestelmän kentässä kovin vähän. Kirkkoskenen ulkopuoliset koulutukset taas ovat helposti niin kalliita, etteivät ne tahdo koulutuksiin varattuun budjettiin mahtua. Siksi välillä täytyy (ellei jopa saa) kurkistaa oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lähteä  mukaan koulutukseen, joka ei ihan suoraan omaan työhön ja sen haasteisiin liity. Se avartaa omia näköaloja mukavasti ja antaa samalla mahdollisuuden pitää omaa teologi-identiteettiä ja -ammattitaitoa yllä.

Tässä kevään korvalla sain olla mukana parinkymmenen papin ja diakonin kanssa pohtimassa yhteisölähtöisen työotteen olemusta Kirkkohallituksen järjestämällä kurssilla. Vietimme kolme tiivistä, mutta varsin antoisaa päivää Kirkon talon suojissa Helsingin Etelärannassa. Koulutuksen eräänä tavoitteena on pohtia seurakunnan ja kirkon työn asemaa osana ympäröivää yhteisöä. Toisin sanoen peruskysymys on se, miten kirkko ja seurakunta voisivat tulla ulos omasta kuplastaan, jossa kärjistetysti pyörii pieni samanmielisten joukko järjestäen toimintaa pienelle prosentille seurakunnan väestä. Voisimmeko avautua toimimaan osana yhteiskuntaa, yhteistyössä erilaisten yhteisöjen (yhdistysten, työpaikkojen, oppilaitosten) ja verkostojen kanssa tuoden niiden elämään sen erityisosaamisen, joka meillä on ihmisten kohtaamiseen ja ihmiselämän perimmäisten kysymysten pohtimiseen?

Koulutusjakson myötä huomasin ryhtyväni ajattelemaan sitä, mikä tekee seurakunnasta yhteisön. Ja miten yhteisö loppujen lopuksi määritellään? Onko yhteisö suljettu vai avoin, määrittääkö sen yhteinen arvomaailma tai kiinnostuksen kohde, mikä on minkäkin yhteisön itseymmärrys, miten yhteisöllisyys koetaan eri ikävaiheissa tai eri alakulttuureissa? Näyttäytyykö yhteisöllisyys eri lailla riippuen siitä, missä päin Suomea ollaan?

Omaan työhöni seurakunnan viestinnän asiantuntijana liittyen isoin kysymys varmasti heräsi siitä, kuinka erilaiset sosiaalisen median alustat (Facebook, Instagram, WhatsApp-ryhmät jne.) voivat myös olla yhteisöjä ja yhteisön rakentamisen tiloja. Miten me voimme viestinnän keinoin tukea seurakuntayhteisön rakentumista myös ei-fyysisiin tiloihin ja kuinka varmistamme se, että ne ovat yhtä turvallisia, avoimia ja kristillistä lähimmäisenrakkautta toteuttavia kuin muutkin seurakunnan toimitilat ja elämänmuodot? Ja kuinka toimia niin, että some elää ja hengittää seurakunnan perustehtävää - Jumalan rakkauden ilmentymistä?

Piia A.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Etuoikeutettua

Marke on Keravan seurakunnan diakonissa, syvällinen pohtija ja runojen rustaaja, joka kirjoittaa elämästä ja kaikesta ihmiselämään liittyvästä maan ja taivaan välillä. Marke on myös kolmen pienen pojanvintiön mummi.


Odotettu keväinen lomaviikko ja mahdollisuus viettää 6- ja 8-vuotiaiden lastenlastemme, pikku pojanvintiöiden, kanssa muutama yhteinen mummi-pappa-päivä. Suunnistamme Hämeenlinnaan kylpylälomalle. Seikkailemme Hämeenlinnassa, käymme Panssarimuseossa ja vietämme  aikaa luonnossa liikkuen sekä kylpylän lämpimistä altaista nauttien. Tunnelma on iloinen ja pojille vielä uusia asioita, kuten pingis-pelin pelaamista, harjoitellaan yhdessä.
Hämeenlinna syvine luolineen ja kapeine käytävineen kiinnostaa pikkumiehiä. Kysymykset sinkoilevat ilmaan, vankilan syvä kaivo ihmetyttää ja muistuttaa Raamatun kertomuksesta, jossa veljet suutuksissaan heittävät Joosefin kaivoon.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Panssarimuseossa valtavat panssarivaunut ja miinat sekä niihin liittyvät elämän realiteetit nostavat päätään. Kerromme pojille, että joissain maissa tälläkin hetkellä lapset elävät sodan keskellä, haavoittuvat ja jopa kuolevat. Pojat katsovat suuria panssarivaunuja, niiden renkaita ja telaketjuja ja toteavat, että jos tuonne alle jäisi, niin varmaan heti kuolisi. Otetuista valokuvista näkee ihan konkreettisesti, miten pieniä lapset ovat raskaiden sotakoneistojen vierellä, renkaat ja telaketjutkin joissain suuremmat kuin pojilla on pituutta ja leveyttä.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Illalla, kun pienet nuput jo nukkuvat, tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta yhdessä koetusta ja jään sydämessäni pohtimaan, miten etuoikeutettuja olemmekaan Suomessa. Täällä lapset, pienet pojat ja tytöt, saavat elää rauhan keskellä, leikkiä toisten lasten kanssa, käydä esikoulua ja koulua, kuten nämä viikarimme ja elää sitä lapsille kuuluvaa elämää. Vaikka onhan meilläkin Suomessa monenlaista lasten pahoinvointia, niin ei sentään sodan kauhuja.
Koen, että olemme myös papan kanssa etuoikeutettuja saadessamme viettää aikaa lastenlastemme kanssa. Mieheni isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen kuin hän ehti nähdä heistä kumpaakaan, minulle rakas mummi kuoli ollessani 10-vuotias. Ukkia sain pitää kauemmin ja toiseen mummoon tutustuin oikeastaan vasta aikuisiällä. Muistot heistä ovat rakkaita ja merkittäviä.
Olen kiitollinen myös siitä, että meillä isovanhemmilla on työtä, terveyttä ja taloudellinen mahdollisuus joskus viedä lastenlapset tällaiselle kaupunki- tai maaseutulomalle. Parasta on kuitenkin saada viettää aikaa yhdessä, eikä meiltä ns. puutu mitään. On riittävästi ruokaa ja vaatetta, puhdasta vettä, elämän perusedellytykset kunnossa. Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin rakkaus, yhteys ja turvallinen yhdessäolo sekä se, että saamme mummina ja pappana olla näiden viikareiden elämässä yhdessä oppien ja kasvaen. Sitä ja rauhaa rukoilen kaikille maailman lapsille.
 
Marke
 
 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Nainen jota ei unohdeta

 Minna on kirjoista ja kirjoittamisesta pitävä pieni partiotyttö, jolle tärkeää ovat ystävät, tasavertaisuus ja vihreät arvot.


Minä olen Minna, Armon lapsi. Kun isäni syntyi keväällä 1935, oli Armolla vielä oma nimipäivä almanakassa. Sotien jälkeen nimeä annettiin lapsille vähemmän ja niinpä se vuonna 1949 poistettiin kalenterista. Äitini Toive menetti nimipäivänsä jo aiemmin, vuonna 1937.

Vanhempieni nimet eivät olleet yleisiä heidän lapsuudessaankaan ja myöhemmin erikoisia nimiä ihmeteltiin kerran jos toisenkin. Kaitpa niistä joskus vitsiäkin väännettiin ja lukemattomia kertoja väärin kirjoitettiin. Koska lapselleen haluaa aina parempaa kuin mitä itse on saanut, päätettiin minut kastaa Minnaksi. Eipähän lasta kiusattaisi erikoisesta nimestä.

Vanhempien kaunis ajatus ei aivan täysin toteutunut. Kiitos vaan Mikko Alatalo, joka Syksyn Sävelessä lauloit ”Minna, sut ottais jokainen mies”. Onneksi kaverini oli Marja-Leena, jolle Gösta Sundqvist omisti oman kappaleen samoihin aikoihin.

Meitä Minnoja on Suomessa reilu 30 000. Kultakausi ajoittui 70-luvulle, joten koulussa meitä oli luokalla aina useampia. Ala-asteella olimme Minna M. ja Minna H., yläasteella huudeltiin sukunimellä. Lukiossa olimme molemmat Minna M. joten eroksi tuli iso- ja pikku-Minna. Täällä seurakunnassa olemme yläkerran ja alakerran Minna.

Vuosien varrella olisin monesti toivonut erikoisempaa nimeä. Rauha Armontytär, miten hienolta se olisikaan kuulostanut! Jotta tavallisesta tulisi erityinen, päädyin toivomaan, että vanhempani olisivat valinneet nimeni Minna Canthin mukaan.

Tuo 1800-luvun kirjailija, lehtinainen ja naisten oikeuksien puolustaja oli aikansa merkkihenkilöiltä, jonka salonkiin kokoonnuttiin keskustelemaan uusista aatteista vapaamielisessä ja toisinaan hyvinkin kärkkäässä hengessä. Siinä oli esikuva minulle, joka parikymppisenä miesvaltaisessa työyhteisössä vakuutin, että kyllä lyhyessäkin hameessa voi asia-aiheesta kirjoittaa.

Minna Canth kuoli 53-vuotiaana, mutta hänen perintönsä elää yhä. Hänen kirjoittamiaan näytelmiä nähdään säännöllisesti teattereissa ympäri maata, naisasia ja tasa-arvo puhuttavat edelleen. Kansallisteatterissa esitetään vielä muutaman viikon ajan Seppo Parkkisen näytelmää Canth ja viimeisin elämänkerta julkaistiin vuonna 2014. Ruotsin muistisäännön mukaan, Minna är en kvinna som du ska inte glömma. ("Minna on nainen jota et unohda". Påminna = muistuttaa, glömma = unohtaa).






torstai 16. maaliskuuta 2017

Mummo ulkoiluttaa hikilautoja


Pukeudun mummomaiseen sotisopaan tai oikeastaan latusopaan. Anorakintapainen, hiihtohousut, pipo ja kauluri, lämpösormikkaat ja lapaset. Ei niin kaunista, mutta, ah, niin tarkoituksenmukaista. Tykkään anorakeista, vaikka virtaviivaisemmin leikattuja  menovaatteita ja teknisempiä materiaaleja on keksitty. Hyvän anorakin väljän miehustan alle mahtuu toinenkin villapaita ja taskuihin reilummatkin retkieväät. Eikä tarvitse raahata hikistä reppua selässään. Ja konstikos tuo on, anorakkia pesukoneessa pestä hulauttaa.


Keinukallion parkkipaikka tarjoaa paitsi autojen säilytyspaikan, myös luotettavan säätiedon. Jos autoja on tiuhassa, latu toimii. Jos autoja on harvassa, latu on epäkunnossa tai televisiossa koko kansaa kokoavat urheilukisat.



Parkkipaikan jälkeen muutama askel kohti latua, sukset jalkaan, sauvat käteen ja käsilenkin kiristys. Sain ensimmäiset sukseni ennen alakouluikää, ne olivat kaunista tummaa puuta ja isä tervasi ne säännöllisesti. Nämä nykyaikaiset ovat kirjavat eikä niitä tarvitse tervailla. Kuka tekisi sukset, jotka ovat yhtä kauniit kuin ne ensimmäiset, mutta yhtä toimivat kuin nämä nykyiset?

Keinukallion latu-ura kulkee pienen aukean läpi, sukeltaa metsään, seurailee voimalinjaa, nousee pienen kinkaman ja laskeutuu pellon laitaan. Kohdassa, jossa luullakseni on kunnanraja, konetettu latu vaihtuu kansanhiihtoladuksi, jota ei ilmeisesti ole yhtä usein ajettu. Niukan lumen aikaan rajakohtaa pitää lähestyä varoen: latukone saattaa kääntyessään rouhaista esiin hiekkaa. Ellei varo, suksi karahtaa ilkeästi kiviin ja tasapaino on vaarassa.

Käännöksen jälkeen ylämäkeen, sitten tuttu pieni kinkama toiseen suuntaan, laskua, metsätaival, tuulinen aukea ja täyskäännös tai sakkokierroksen mittainen kurvailu Keinukalliolla. Sama uudelleen, että kilometrejä kertyisi.

Ladulla tulee vastaan tuttavia ja naapureita. Ladulla tulee vastaan keravalaisia, joita en muualla ole tavannut tai joita en hiihtotamineissa tunnista. Ilmiö on sama kuin uimahallissa: kun sama kaveri vesijuoksee vastaan kymmenen kertaa uintivuoron aikana, sitä nyökkää hajamielisen tervehdyksen. Kun saman ihmisen kohtaa kuivalla maalla, vaatetettuna, huomaan miettiväni, että onpa tutuntuntuinen pää. Ladun pipopäät tunnistan myös parhaiten ladulla.

Tunturien hiihtoladuilla tervehtiminen kuuluu asiaan ja säälliseen käytökseen. Jokaista kulkijaa on tapana tervehtiä, sillä milloinkaan ei tiedä, onko juuri tämä vastaantulija se, jonka apua voin seuraavassa tilanteessa tarvita tai joka ehkä tarvitsee minun apuani. Keinukalliolla etikettiin kuuluu, että hitaasti lyllertävät mummot ohitetaan vähin äänin ja vain tuttuja tervehditään. Silti, kun sama sirkeä täti tulee vastaan joka kerta, kun ulkoilutan omia hikilautojani, nyökkäämme tervehdyksen ja vaihdamme hymyt. Siitä tulee mukava olo, ei olla ihan tuttuja, mutta meillä on yhteinen harrastus ja sama latu alla. Jos jotain sattuisi, avun saisi paikalle nopeammin kuin selkosessa.

Maalla vastaantulijoita tervehditään. Keravalla ollaan urbaaneja ja taivalletaan katuja kuin suurkaupungin hulinassa, omaan oloonsa keskittyen ja muita huomaamatta. Vai ollaanko? Ladulla ainakin on eri tavalla.

Hikilaudat saavat reippaasti happea, mieli virkistyy ja kirjoittajan jäykät hartiat vetristyvät. Vieläköhän huomenna pääsee Keinukallion ladulle?





Liisa Laurila herkistelee ladulla. Nykyaikaiset harrastusvälineet ovat sellaisia, ettei tuotesijoittelulta voi millään konstilla välttyä. Valitan.