sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Jono puhuu



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.


Suomalaiset hallitsevat jonottamisen jalon taidon. Letkajenkka lienee jono-opin huikein innovaatio.

Kaupan avajaisissa jononmuodostuksen kiima syttyy muoviämpäreistä. Pukumiehet hamuavat ruuhkassa seisten ”lupaavan” kasvuyrityksen osakkeita. Teinit varmistavat itselleen rokkikonsertin liput yön makuupussissa asuen. Olosuhteiden pakosta moni joutuu värjöttelemään leipäjonossa.

Jonottajat valikoituvat arvostusten, mieltymysten, iän tai sosiaalisen aseman perusteella. Harvemmin jono edustaa läpileikkausta kansasta.

Juuri siksi Keravan kirkon ehtoollisjono puhuttelee minua. Se on erilainen. Siis millä tavoin?

Kautta vuosisatojen filosofit ja teologit ovat kehitelleet näppäriä jumalatodistuksia. Harva kuitenkaan kokee, että usko syntyy järkeilystä. Ei toki haittaa, jos uskon ja arkijärjen tiet yhtyvät. Niin tai näin, minulle ehtoollisjono on yhdenlainen Jumala-todistus.

En saa mieleeni toista jonoa, jossa suomalainen yhteiskunta olisi yhtä monipuolisesti edustettuna. Varallisuuden, kotitaustan, kansallisuuden, mielipiteiden, aseman tai arvostusten luomat erot häipyvät hetkeksi taustalle, kun Pyhä peittää alleen ihmisiä lokeroivan arjen.

Someraivon ja kuplanmuodostuksen aikakaudella on entistä helpompi uskoa, että ehtoollisjono puhuu Jumalasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti