tiistai 30. toukokuuta 2017

Kesä - toiveita paremmasta



Tutustuin jo muutama vuosi sitten indie-ympyröissä viihtyvään folk-reaggae- projektiin, joka kantaa nimeä Iida Sams & Kaihosaundi. Kyseinen projekti on sittemmin kuopattu, mutta muutama biisi on jäänyt elämään omaan kulutukseeni, ja yksi niistä herätti minussa blogin arvoisia ajatuksia. Kyseessä on biisi "Huono Yksin".

Linkki kyseiseen ralliin löytyy tästä.

Vaikka pidänkin itseäni kesäihmisenä, olen huono tykästymään "kesäbiiseihin". Mamba on tullut jo vuosia sitten korvista ulos, ja tyhjänpäiväiset viihdebiisit kestävät minun kulutuksessa noin yhden kuuntelukerran, yleensä mielikuvituksettomuuden vuoksi. Silloin tällöin onnistun löytämään hyviä tunnelmia reaggaen, dancehallin, caribia-rytmien tai jopa folk-musiikin kautta. Akustinen kitara, letkeät perkussiot ja keinuva rytmiikka pitävät mukavasti kiinni. Joskus kesään kuuluu myös punk.

En yleensä odota kesämusiikilta kauheasti varsinaista sisältöä, koska vuodenaikaan kuuluu olennaisesti rento meininki, jonka avulla voi irrottaa itsensä kaikesta mieltä painavasta. Ongelma on siinä, etten osaa enää samaistua niihin biiseihin, joiden teemana on hauskanpito vailla mieltä. Kun ajattelen kesää tai erityisesti kesälomaa, odotan sen tuovan mukanaan merkityksellisiä hetkiä, muistoja ja tapahtumia. Niitä me toki luomme itsekin, mutta viime vuosina en ole onnistunut keräämään voimaannuttavia muistoja, jotka kantaisivat syksyn läpi energiallaan. 

Kesään kohdistuu tätä kautta kaipaus paremmasta. Kuten edellä mainitun kappaleen tunnelmasta voi tavoittaa, kaipaus jostakin aidosta on hyvin syvälle ihmiseen "koodattua". Moni meistä toivoo kesän antavan meille voimaa ja luovan uutta sisimmässämme. Vaikka emme sitä aina tajua, kaipaamme niitä hetkiä ja ajanjaksoja, jotka voimme vangita sisällemme lämpimiksi muistoiksi talven varalle. Samalla yritämme kuoria menneen vuoden taakat nahastamme ollaksemme syksyllä taas virkeitä jatkamaan arkista puurtamista. 

Näihin saavutuksiin tarvitaan niitä ohimeneviä hetkiä, joihin pysähtymällä tavoittaa jotain suurta ja hyvää maailmankaikkeudesta. Niistä pienistä hetkistä, maagisista tunnelmista ja aidoista tunteista toivoisin kuulevani enemmän kesämusiikkia. 

Olkoon siis sinun ja minun kesäni täynnä sellaisia hetkiä, kun pieni tyyneys laskeutuu lähelle, aika tuntuu pysähtyvän ja voimme todeta itsellemme: tässä on hyvä olla. Ja vaalitaan niitä tunnelmia.  

Lämmintä kesää jokaiselle! 

-Mikael 

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kevätretkiltä lapsuuden muistoihin


Marke on syvällinen pohtija ja runojen rustaaja, välillä pintaliitäjäkin, äiti, mummi ja Keravan seurakunnan diakonissa, joka kirjoittaa elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä maan ja taivaan välillä.

Seurakunnan kevätretket, yhdessä matkaaminen ja iloinen retkitunnelma nostavat lapsuuden kesämuistoja pintaan. Niin totta ovat laulun, Kultainen nuoruus, sanat: "Lapsena tuntenut murheita en, kohdata vain, riemuja sain, siksi tuo aika niin onnellinen, säilyykin muistelmissain." Retkipäivät tuovat sydämelle lämpimiä tilannekuvia lapsuudesta.

Kesäisin äidin ja siskon kanssa teimme mummola-matkoja linja-autolla, kun isä jäi vielä töihin kaupunkiin. Kuljin linja-auton käytävällä (silloin ei ollut turvavyöitä) ja juttelin lapsen avoimuudella kanssamatkustajille. Sain joskus muutaman pennin ja kerran pienen punaisen lompakon yhdeltä tädiltä. Kun saavuimme mummolaan, mummo usein lypsi lehmiä veräjän luona tai navetassa. Ilmassa leijui ihana lehmien tuoksu, jota vieläkin rakastan. Hevosenkenkiä oli navetan ulkoseinällä ja ukin pappa-tunturi siihen nojaamassa. Navetan ylisille johti laho puupöllisilta. Sen juurella oli iso kivi, jossa oli panosten reikiä ja kiveltä upeat auringonlaskumaisemat alaviin viljapeltoihin ja metsiin.


Mummon ja ukin kotitalon ulko-oven molemmin puolin kukkivat vanhat perennat. Talossa oli pieni keittiö, ruokakomero, tupa ja kaksi kammaria ja sen asukkaina pieni, pyöreä mummo ja lyhyt, laiha, lempeäkatseinen ukki, minulle rakkaat ihmiset. Porstuasta vintille veivät portaat, mutta sinne ei saanut mennä, kurkkia sai kyllä portaiden päästä. Keittiössä oli suuri hellauuni ja tuvassa leivinuuni. Jotain mummo leivinuunissa paistoi, leipää ja pullaa varmaankin, sitä en tarkkaan muista. Tuvassa oli pitkät räsymatot. 

Muistan heinäsirkkojen sirinän, ampiaiset pihanurmikon apilankukissa, kauniin väriset perhoset ja sudenkorennot. Perunamaassa kasvoi punaisia perunoita ja pellon kupeessa marjapensaita sekä kirsikka- ja omenapuita. Aitassa oli viljalaarit, kesänukkumapaikat ja vanhoja tavaroita sekä vanhat, valkoiset lastenvaunut, joissa minä ja siskokin olimme nukkuneet.


Kaivotien reunaa koristivat korkeat heinät ja niittykukat. Viikatteella ukki niitä niitti. Ukin savusaunassa oli pimeää ja nokista ja sammakoita. Saunan vieressä vinttikaivo, josta haettiin vettä sangoilla tupaan. Kaivon lähelle eivät saaneet mennä kuin aikuiset. 

Minulla oli heinäsirkkoja kenkälaatikossa heinien seassa ja rei´ itetty muovikelmu sen päällä. Maitoa haettiin hinkillä naapurin maalaistalosta pellon kautta metsäpolkua kulkien. Maalaistalon mutalampi houkutteli kuumina kesäpäivinä uimaan, mutta uiminen oli vaarallista. Muta voisi imeä sisäänsä ja iilimadot tunkea verisuoniin, niin äiti ainakin vakuutti. Laiturilta sai vähän kastaa varpaita. 

Uneksin öisin, sillä päivän tapahtumat olivat niin jännittäviä. Muurahaisia tuli unissa sänkyyn, niin kuin niitä kulki kamarin lattianurkissa vilisemällä päivisin. Hämähäkit, ampiaiset ja muut ötökät eivät antaneet yörauhaa. Hula-hula-vannetta pyöritettiin ahkerasti. Metsämansikoita sai kerätä heinänkorteen ja syödä mustikkamaitoa aamupalaksi. Pihakeinussa ukki keinutti niin lujaa, että keinun pönkä nousi. Pelotti, että koko keinu kaatuu, mutta ei se kaatunut. Ja ukki vaan nauroi. Hampaita puuttui alaleuasta.


Mummolassa ei ollut puhelinta eikä televisiota, mutta yhdessä naapurissa oli. Katariina ja Munkkiniemen kreivi- elokuva sai pienen tytön sydämen haltioitumaan. "Ne pussas, ne pussas", huusin käsiä taputtaen ja ilmassa hyppien ja kaikilla oli hauskaa, vaan ei minulla - hävetti.

Muistoissa monia poutapilvisiä kesäpäiviä ja naku-auringonottoa punaherukkapensaan takana pistelevän heinänsängen päällä. Niin eläviä muistikuvia, kuin olisin nyt siellä. Aurinko paistoi aina, ainakin pienen tytön muistoissa.


Retkipäivissä on jotain hyvin samaa. Yhdessä mukavassa seurassa matkan tekeminen, jutustelu, ruokaileminen, laulaminen, saunominen, uiminen, kesän lämmöstä ja auringon paisteesta nauttiminen, luonnon tuoksut ja upeat värisävyt, tikkumakkaran paisto ja lopuksi Jumalalle laulettu kiitosvirsi - siitä on hyvät muistot tehty, ei vain lapsen maailmassa, vaan myös meidän aikuisten.

Aurinkoista ja virkistävää kesää toivottaen!

- Marke-

torstai 25. toukokuuta 2017

Hissi on rikki!

Markus Tirranen urheilee minkä ehtii, tutkii hyvinvointiaan erilaisten sovellusten ja appien avulla ja nauttii elämästä hyveiden ja paheiden avulla.
 
 
Olen tilannut Positiivareilta ajatuksen aamiaisen. Sähköpostiin arkiaamuisin ilmestyvä viesti on sellainen, josta on tullut itselleni tärkeä asia. Se on kulkenut matkassani jo vuosia.
 
En suinkaan aina lue kyseistä viestiä tarkasti sanasta sanaan. Sen sijaan poimin sieltä muutaman asian. Aamun ajatus ja nimipäiväsankarit. Siinä kaksi tärkeintä asiaa, jotka selaan läpi.
 
Aloitin viikkoni sähköposteja lukemalla. Inboxissa odotti jälleen ajatusten aamiainen. Sen sisältämä aamun ajatus oli napakka, kannustava ja hyvällä tavalla provosoiva:
 
 
Hissi menestykseen on epäkunnossa.
Valitettavasti joudutte käyttämään portaita.


-Joe Girard
 
 
Allekirjoitan. Ottamatta kantaa millaisesta menestyksestä puhutaan, on teksti universaali. Voisin kuvitella saarnaavani aiheesta...kenties puhuisin uskon hoitamiseen kuuluvasta ponnistelusta...tai sitten henkilökohtaiseen elämään kuuluvan tavoitteen saavuttamisesta....ehkä ystävyyssuhteen parantamisesta, sekin vaatii portaiden kipuamista.
 
 
Ajatus on todellakin universaali. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu "hissikaipuu". Juuri se on monesti menestyksen este. Se kun jättää monesti saapumatta omaan kerrokseen. Portaita pitkin olisi päässyt perille jo ajat sitten.
 
 
Mitkä ovat portaani tänään? 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kirkon vauhtipyörä



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.

Yliopistot ja katolinen kirkko korostavat olevansa Euroopan vanhimmat instituutiot. Pitkään historiaan nojaamisessa on omat vaaransa. Seuraavan vuosituhannen hengissä pysyminen ei ole selviö. Tai niin kuin pankki neuvoo rahastosäästäjää: entisen kehityksen perusteella ei voi ennakoida tulevaa.

Insinöörin urallani suunnittelin koneita, joihin tarvitaan vauhtipyörä. Se tasoittaa nykivästi käyvän laitteen pyörimistä. Auton moottorissa sopivan kokoinen vauhtipyörä takaa pehmeän menon. Jos siitä tehdään liian iso, moottori kiihtyy kovin hitaasti ja autolla on vaikea ehtiä pois rekan edestä.

Seurakuntaelämän puitteet muotoutuvat kirkolliskokouksessa, kirkon eduskunnassa. Monet päätökset vaativat syntyäkseen kolmen neljäsosan enemmistön. Päätösapparaattiin on rakennettu massiivinen vauhtipyörä. Kirkkoäiti ei helpolla hötkyile eikä käännä jakkuaan.

Yliopiston uudistamista on verrattu hautausmaan siirtämiseen: sisäpuolella olevilta on turha odottaa apua. Kirkon muuttaminen lienee vielä työläämpää: sisälle majoittuneilla on halua ja kykyä neliraajajarrutukseen.

Harrastan maastopyöräilyä. Kinttupolkua vauhdilla lasketellessa päätösten pitää syntyä saman tien. Kun eteen ilmestyy kivi, päätösvaihtoehtoja on neljä: jarrutus, vasemmalta ohi, oikealta ohi tai hyppy yli. Usein päätös on väärä, mikä tekee kipeää. Mutta päättämätön kiveen tömäyttäminen se vasta sattuu.

Uskallan luottaa kirkolliskokousedustajien arvostelukykyyn ja siksi olisin valmis sorvaamaan pois muutaman millin kirkon vauhtipyörästä. On tuskallista katsella, kun muu yhteiskunta jo tuulettaa maalissa kirkon vasta taapertaessa takasuoralla. Kirkolliskokouksen päätökset saavat olla erilaisia kuin eduskunnan mutta päätösten toivoisi syntyvän parasta ennen –päiväyksen puitteissa.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kunnes kuolema erottaa


Minna Jii rakastaa tarinoita ja historiaa. Lapsuutensa hän vietti katsellen vanhoja valokuvia mummon kanssa.

Ensirakkauden löytäminen rippikoulussa ei ole uusi asia. Siellä tapasivat myös Siiri ja Vilho. 20-luvun lopulla ei vaihdettu puhelinnumeroita eikä whatsapp-viestejä. Eikä paljon muutakaan. Siitä piti huolen pieni maalaispitäjä, missä säätyerot ja vanhempien tahto vielä sanelivat, kenen kanssa parani riiustella. Ison talon ainoalle tyttärelle olisi pitänyt olla annettavaksi muutakin kuin kunnialliset aikeet ja lupaus rakastaa.

Tuolloin lain mukaan täysi-ikäinen oli 21-vuotias – mikäli sattui olemaan mies tai naimisissa. Naimattomista naisista tuli täysivaltaisia heidän täytettyään 25 vuotta. Sen jälkeen heillä oli oikeus itsenäisesti päättää tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, ilman vanhempien lupaa. Niinpä vihdoin kesällä 1938 Siiri ja Vilho lupasivat kahden todistajan läsnä ollessa rakastaa toisiaan aina kuolemaan asti.

Elämä tuvan ja kahden kammarin mökissä sujui ilmeisen mukavissa merkeissä ja loppukesästä 1939 alettiin odottaa iloista perhetapahtumaa. Valitettavasti Hitler ja Stalin eivät olleet suuria romantikkoja, jotka olisivat ymmärtäneet nuorta lempeä. Vilholle kävi kutsu rintamalle Siirin jäädessä kotiin odottamaan vauvaa, sodan päättymistä sekä Vilhon paluuta.

Sota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Toive-vauva syntyi välirauhan Suomeen huhtikuun lopussa. Isäänsä hän ei koskaan saanut nähdä. Vilho oli kaatunut sankarina Impilahdella tammikuussa.

Siiri ja Vilho lupasivat rakastaa toisiaan niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Kun Vilhon vähäiset tavarat palautuivat rintamalta kotiin, teetätti 27-vuotias Siiri omasta ja Vilhon vihkisormuksesta yhden sormuksen, jota koristi musta sankariristi. Siiri ei koskaan mennyt uudelleen naimisiin, vaan eli leskenä kuolemaansa asti.

Siiri ja Vilho olivat isovanhempani. Mummon hautajaispäivänä kaksikymmentä vuotta sitten laitoin tuon sormuksen sormeeni. Siitä asti se on kulkenut mukanani muistuttaen mummosta, joka täytti lapsuuteni tarinoilla sekä papasta, joka kuoli Suomea puolustaessaan. Samalla se on muistutus sodan mielettömyydestä ja sen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämään.

Tänään sinivalkoiset liput liehuvat sodissa kaatuneitten muistolle. Päivän viettäminen sai alkunsa huhtikuussa 1940 järjestetystä piispainkokouksesta, jossa ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodassa kaatuneitten muistoksi. Mannerheimin päiväkäskyllä kaikkien sankarivainajien muistopäiväksi tuli toukokuun kolmas sunnuntai. Vakiintunut liputuspäivä se on ollut vuodesta 1977.

Minna Jii