tiistai 23. toukokuuta 2017

Kirkon vauhtipyörä



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.

Yliopistot ja katolinen kirkko korostavat olevansa Euroopan vanhimmat instituutiot. Pitkään historiaan nojaamisessa on omat vaaransa. Seuraavan vuosituhannen hengissä pysyminen ei ole selviö. Tai niin kuin pankki neuvoo rahastosäästäjää: entisen kehityksen perusteella ei voi ennakoida tulevaa.

Insinöörin urallani suunnittelin koneita, joihin tarvitaan vauhtipyörä. Se tasoittaa nykivästi käyvän laitteen pyörimistä. Auton moottorissa sopivan kokoinen vauhtipyörä takaa pehmeän menon. Jos siitä tehdään liian iso, moottori kiihtyy kovin hitaasti ja autolla on vaikea ehtiä pois rekan edestä.

Seurakuntaelämän puitteet muotoutuvat kirkolliskokouksessa, kirkon eduskunnassa. Monet päätökset vaativat syntyäkseen kolmen neljäsosan enemmistön. Päätösapparaattiin on rakennettu massiivinen vauhtipyörä. Kirkkoäiti ei helpolla hötkyile eikä käännä jakkuaan.

Yliopiston uudistamista on verrattu hautausmaan siirtämiseen: sisäpuolella olevilta on turha odottaa apua. Kirkon muuttaminen lienee vielä työläämpää: sisälle majoittuneilla on halua ja kykyä neliraajajarrutukseen.

Harrastan maastopyöräilyä. Kinttupolkua vauhdilla lasketellessa päätösten pitää syntyä saman tien. Kun eteen ilmestyy kivi, päätösvaihtoehtoja on neljä: jarrutus, vasemmalta ohi, oikealta ohi tai hyppy yli. Usein päätös on väärä, mikä tekee kipeää. Mutta päättämätön kiveen tömäyttäminen se vasta sattuu.

Uskallan luottaa kirkolliskokousedustajien arvostelukykyyn ja siksi olisin valmis sorvaamaan pois muutaman millin kirkon vauhtipyörästä. On tuskallista katsella, kun muu yhteiskunta jo tuulettaa maalissa kirkon vasta taapertaessa takasuoralla. Kirkolliskokouksen päätökset saavat olla erilaisia kuin eduskunnan mutta päätösten toivoisi syntyvän parasta ennen –päiväyksen puitteissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti