sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Mitä sinulle kuuluu - siis ihan oikeasti?

Nea on diakoniatyöntekijä ja kielitieteilijä, joka pitää sanaleikeistä sekä muista oivalluksista.

Tavatessamme aloitamme usein keskustelun kysymällä toiselta mitä kuuluu. Se on aika helppo kysymys ja toisaalta vastauskin on usein valmiina. Olen kuullut, että yleisesti ottaen brittiläinen tapa olisi hymyillä ja todeta, että hyvää kuuluu, entäs sinulle. Ei suomalainenkaan tapa välttämättä eroa edellisestä: vastaamme vähintäänkin, että ihan ok, vaikka todellisuudessa asiat olisivatkin ihan rempallaan. Joskus saatamme kertoa heti, että mieltämme painaa jokin asia. Toisaalta on myös mahdollista, että vaikka kaikki olisikin oikeasti ihan hyvin, keskitymme turhan paljon (pieniin) asioihin, joiden toivoisimme olevan toisin, ja se saa meidät ajattelemaan ja sanomaan ääneen, että nyt ei kyllä kuulu hyvää.

Lähipiirissäni on ollut tapana kokoontua säännöllisesti yhteen viettämään esimerkiksi itsenäisyyspäivää tai muita vuoden juhlapäiviä. Silloin istumme kaikki suuren pöydän ääressä kuulumisia vaihdellen ja hyvistä tarjoiluista nauttien. Jokainen kertoo vuorollaan, mitä kuuluu, ja näin ollen kaikki pöydän ympärillä istuvat saavat yhdellä kerralla päivityksen kunkin elämässä olevista ajankohtaisista asioista. Muutama vuosi sitten muotoilimme mitä sinulle kuuluu -kysymyksen uudelleen ja aloimme kysyä, mitä sinulle oikeasti kuuluu.

En tiedä, mistä ”ihan hyvin menee” ja ”kiitos, hyvää kuuluu” -vastaukset tulevat silloinkin, kun elämässämme on haasteita meneillään. Emmekö uskalla tai yksinkertaisesti jaksa kertoa vaikeita asioita ensisijaisina kuulumisinamme? Pelkäämmekö menettävämme kasvomme tai olevamme taakka muille? Luulen, että syitä on monia. Sekin on tietenkin mahdollista, että vaikeuksista huolimatta tuntuu siltä, että kaikki on ihan ok, mitä suotta surkuttelemaan!

Mietitäänpä sitten taas tilannetta, jossa meillä on sellainen tunne, että meille ei kuulu kovin hyvää, vaikka olosuhteet huomioonottaen oikeasti kuuluisikin. Silloin emme välttämättä huomaa tai muista kaikkea sitä hyvää, mitä elämässämme on, vaan eräällä tavalla jumiudumme epäkohtiin, joita väistämättä jokaisen elämässä ainakin silloin tällöin tulee vastaan.

Joka tapauksessa minusta on tärkeää kysyä toiselta, mitä kuuluu. Joskus kysymys voi olla pysäyttävä ja kysymyksen kohteelle suuri osoitus välittämisestä. Myös itseltään on hyvä kysyä, mitä minulle kuuluu. Silloinkin kannattaa kertoa, mitä ihan oikeasti kuuluu.

Heinäkuun lopun terveisin,
Nea

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Rotta kotona


Minna Jii tykkää pihaleikeistä ja haikailee lapsuuden pitkiä kesäiltoja yhdessä kavereiden kanssa.

Kävelen työmatkat rautatieasemalta kotiin suurehkon lähiön halki. Meitä työmatkalaisia purkautuu junasta aina melkoinen sakki. Iso osa jää aseman parkkipaikalle etsimään autoaan, osa jatkaa lähikauppaan. Vähitellen kävelijöiden joukko harvenee ja loppumatkan lähiön takakulmaan saan yleensä kävellä seuranani vain omat ajatukset. Aurinkoisena iltapäivänä ajatukset kuitenkin keskeytyivät lähipihalta kuuluvaan meteliin. 

”.. haisee, lemuaa ja löyhkää!” Ensin sitä huusi yksi lapsi, kohta mukana oli kokonainen lasten kuoro. En saanut selvää, kenelle lällätettiin, mutta selvästi tilanne oli joukko vastaan yksi. Lähistöllä ei näkynyt muita aikuisia, joten päätin oikaista kotiin naapuritalon pihan halki. Kiukkuisena tihensin askeleita valmiina oikaisemaan koko puolitoistametrisen pituuteni ollakseni uskottava aikuinen. Ketään ei saa kiusata ja aikuisen tulee puuttua tilanteeseen – varsinkin, kun tämä vaikutti aivan selvältä tapaukselta.

Lällätys ei loppunut talon nurkalle tullessani. Päinvastoin. Ja nyt sain selvää jo siitäkin, ketä oikein haukuttiin. ”Kotirotta haisee, lemuaa ja löyhkää!” huusi joukko seinänvierustalla seisovia lapsia. Yksi lapsista oli vähän kauempana ja kun tarkkaan katsoi, kurkisti lähellä olevan liukumäen takaa ainakin yksi lisää. Lapset leikkivät Kirkonrottaa! Ja täytyihän sitä etsijänä olevaa ”rottaa” vähän ärsyttää, jotta se uskaltaisi lähteä riittävän kauas ”kotoa” jotta liukumäen takana odottavat pääsisivät juoksemaan seinustalle huutamaan vapauttavan ”kaikki rotat pelastettu!”

Kirkonrotta oli yksi suosituimpia pihaleikkejä myös omassa lapsuudessani. 80-luvulla kaikki lähitalojen lapset kokoontuivat iltaisin talojen keskellä olevaan leikkipuistoon. Siellä oli Kirsi, Anna ja Tumppi, Jarkko, Mikko ja Töki, Mari V. ja Mari K., Janne ja Jaana, Maru, Satu, Emma, Pasi, Hanna, Hannu, Marianne, Tanja, ja Minna. Ja paljon muita. Illasta toiseen lensivät tikut laudalta, rotta oli kotona ja keinupirussa lensivät lenkkarit kun pallo piti potkaista mahdollisimman kauas. Ellei sitten sattunut olemaan nakki jota ei saanut yrittää polttaa.

Hymyillen jatkoin matkaani kotiin. Älypuhelin ja tietokone ei varmasti voi korvata sitä tekemisen meininkiä, mitä porukalla pihalla juostessa saa kokea. Vähän olisi Minna-rottakin halunnut mennä leikkiin mukaan, kyttäämään sitä oikeaa hetkeä jolloin olisi voinut juosta koskettamaan seinää ja huutamaan ”oma rotta!”

Minna Jii

"Vastapesty puhdas selkä, Rexonalla raikastettu. Kuka siihen koski likaisella sormella?"