lauantai 12. elokuuta 2017

Veden väri on taivaan väri



Aamu on täyttä kultaa, valoa. Syksyn kynnyksellä ilma on autereinen, sumukeijut tanssivat veden yllä, katoavat, kun päivä on korkealla.


Veden pinta väreilee kuin hengitys. Kalamiehen veneen peräaalto tavoittaa rantaa. Hiljainen liike, aurinkoa heijastaen. 


Kuikkalauma pitää kokoontumisajot järvenselällä. Alkukesästä arka ja ihmisen tieltä väistyvä lintu tulee hieman lähemmäs, luottaa joukkovoimaan. Kesän kuulumiset kerrotaan kärttyisällä kuikankielellä, joka muistuttaa käheästi puhuttua tanskaa…



Harmaiden päivien vesi on kuin terästä, jäyhän sävyistä. Vesi on viileää iholla, sen kosketus tuntuu pitkään. 


Kesän lämpö antaa odottaa itseään, aurinko ei ehdi lämmittää ulappaa, ei edes uimapoukaman matalaa vettä.


Aurinko saa lahden kimmeltämään. Valoläikät keinuvat kohti rantaa, teräs on kirkastunut hopeaksi, kullaksi. 


Valo leikkii koivunlehdillä, saa värit loistamaan, keskipäivän valo ja tuulen leikki tuhlaa sävyjä, liikettä, tunnelmaa. Harmaa kesä vaihtuu hetkessä väreihin, iloon. 


Jokainen ilta on uusi. Aurinko kumartaa kohti horisonttia, kiittää päivästä, saa pilvet hehkumaan, aina uusi muodostelma, uusi pilvien ja valon maisema.




Ilta viipyy, vesi värjäytyy taivaan väreihin. Tyyntyvä, hiljaa väreilevä pinta ei tyydy yhteen sävyyn, vaan heijastaa koko paletin.



Uimapoukaman vesi on illan viimeisinä hetkinä tummaa.
Kun kuu nousee, tumman veden yli piirtyy kultainen silta.

Veden väri on taivaan väri. 
Taivas on lähellä. 




Liisan tajunnanvirtaa ja kesämuistoja, päivistä, joina oli aikaa katsella taivaan värejä. 







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti