sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Jalkapuun tapakulttuuri


Mediassa on viime päivinä näkynyt kuvia jalkapuusta.
Mutta millainen oli entisaikojen häpeäpaalu, jalkapuu?
Kuinka siinä oltiin?

Olen hiukan harrastanut kirkkojen historiaa ja jalkapuu on ollut tärkeä varuste kaikissa vanhoissa kirkoissa, mutta siitä, miten jalkapuuhun määrätty rangaistuksensa suoritti, en ole löytänyt tietoa – tai en ole sitä oikeista paikoista osannut etsiä.

Reino Silvannon vuonna 1930 kirjoittamassa Sammatti-kirjassa kerrotaan jalkapuurangaistuksista ja niiden täytäntöönpanosta.

Jalkapuu tuotiin hyvissä ajoin kirkon ristikonkille, mistä kirkkokansa tiesi, että rangaistuksen toimeenpano oli odotettavissa. Jalkapuu oli niin painava, ettei sitä yhden miehen voimin voitu siirtää. Ennen jumalanpalveluksen alkua alkoi rangaistuksen täytäntöönpano. Isot rikkomukset sovitettiin kirkkosalissa, pienet eteisessä 'kirkom porstooss'.

"Rangaistavan henkilön toi tavallisesti kuudennusmies tai kuudennusmiehet tai kanttori jalkapuun eteen, tuotu asetettiin selin 3 m 60 sm pitkään jalkapuuhun päin, jonka yläpuolta nostettiin toisesta päästä sen verran, että rangaistavan jalka taaksepäin taivutettuna sopi johonkin koloon. Nämä kolot olivat eri suuria ja valittiin niistä se, joka sopi jalan paksuudelle.  Sitten laskettiin jalkapuun yläpuoli (ylähirsi) alas ja pantiin päästä haalla alahirteen kiinni; toisessa päässä oli sarana. Rangaistava sai istua 40 sm korkealla ja 22 sm leveällä jalkapuulla ja pitää toisen jalkansa vapaana.
Suurempia rikollisia rangaistiin tällä tavalla, joskin hyvin harvoin useampana sunnuntaina.
---
Jos rikos oli pienempi, sai jalkapuussa istuja joskus kärsiä rangaistuksen kirkon eteisessä, jossa seurakuntalaiset näkivät hänet tullessaan ja mennessään eteisen kautta pois. Kerrotaan, että jokunen kuritettava livisti jalkapuusta matkoihinsa. Silloin oli hänellä alunpitäen metku mielessään, sillä jalkapuu ei hellittänyt muuten. Mutta joku rangaistavista keksi sen, että veti suuret saappaat jalkaansa pannen joskus täytettä saapasvarsiin. Silloin hän sai vedetyksi jalkansa ulos saappaasta ja puusta ja saappaan toiselta puolelta jalkapuuta ja painoi tiehensä kirkon eteisestä."
                                            Reino Silvanto: Sammatti, 1930, sivu 121.

Reino Silvannon mukaan viimeiset jalkapuurangaistukset nähtiin vuoden 1850 vaiheilla, joten rikokset lienevät jo vanhentuneet.

Asento, jota Silvanto kuvailee, on huomattavasti tukalampi kuin se, jota näkee esimerkiksi vanhoissa elokuvissa. Kapealla ristikonkilla tuskin edes olisi ollut tilaa istua jalat suorina. Jumalanpalvelus kesti kauan, saarna oli pitkä ja kuulutuksia – kaikilta elämänaloilta – runsaasti. Vanhan virsikirjan pitkät virret veisattiin alusta loppuun, kärsimykselle ja häpeälle tuli mittaa. 

Seurakuntalaisten velvollisuus oli osallistua sanakuuloon, lukkari tarkasti, että kaikista taloista oli edustaja paikalla. Rangaistus tuli näin tehokkaasti kaikkien tietoon.


Muihin kuin Silvannon kuvaukseen jalkapuurangaistuksien täytäntöönpanosta en ole törmännyt. Käytännöt ovat voineet vaihdella eri puolilla maata. Tietääkö joku tarkemmin?


Jalkapuun käyttöä pohti Liisa 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti