keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Unelma paremmasta menneisyydestä


Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.



Puolalaiset – nuo itseironian mestarit - lohkaisivat neuvostoimperiumin puristuksessa, että tänä vuonna valtion talous tosin on huonommassa kunnossa kuin viime vuonna mutta onneksi paremmassa kuin ensi vuonna.

Muutettavat muuttaen tuo murjaisu luonnehtii kirkkomme jäsenmäärän kehitystä. Seurakuntaan kuuluvien osuus on monesta syystä laskusuunnassa eikä loppua näy. Jos Helsingin kehitys ennakoi pohjoisempien seurakuntien tulevaisuutta, niin kaikkialla on edessä talouden ja toiminnan vyönkiristys.

Jäsenpakoon kirkkokansa voi asennoitua säikähtämällä, kieltämällä, vähättelemällä, toivomalla tai pitämällä kehitystä luonnonlakina. Jäsenkadon patoamista pohditaan monella foorumilla asiantuntevin voimin. Yksittäisen seurakuntalaisen on vaikea tuoda lisäarvoa tuohon mietintään, sen verran monitahoisesta ongelmakimpusta on kysymys.

Sotimisessa ja politiikassa hyökkäys on usein paras puolustus. Jos juuttuu puolustamaan, ennen pitkää joutuu perääntymään uusiin puolustusasemiin. Ja niin edelleen, kunnes ei ole enää puolustettavaa. Erityisesti some-kaudella hyvänkin asian puolustaja on aina myöhässä asiallisia ja asiattomia hyökkäyksiä vastaan. Jälkikäteen on turha rypistellä omilla selityksillään.

Miten tuo sotaisa vertauskuva liittyy rauhaa rakastavan kirkkomme käyttäytymiseen? Muutenkin kuin niin, että kirkkomme taitaa näkyä julkisuudessa sotaisana taistelutantereena, jossa milloin mikin asia jakaa seurakuntalaisia keskenään taisteleviin vuohiin ja lampaisiin. Ajattelen, että ”hyökkääminen” tarkoittaa aloitteellisuutta ja myönteisten asioiden nostamista julkisuuteen. Kuluneena vuonna olen nähnyt tästä hyviä esimerkkejä.

Itse seurasin varsin passiivisena valmisteluita, joita tehtiin Senaatintorilla pidetyn Suomalaisen messun juhlaesitystä varten. Tapahtuma oli lopulta huikean vaikuttava jopa jäyhän insinöörin mielestä. Ilman pahansuopaa ennakkoasennetta tuosta messusta oli vaikea löytää asiallista arvosteltavaa. Toinen mieleeni tuleva esimerkki on reformaation merkkivuoden näkyvä korostaminen seurakunnissa ja reformaatiota esittelevien monenlaisten tapahtumien järjestäminen. Merkkivuosi valotti hyvin sitä, kuinka syvälle kulttuuriimme reformaation ideat ja vaikutukset ovat porautuneet.

Kirkko ja seurakunnat näkyvät myönteisellä tavalla katastrofien ja onnettomuuksien yhteydessä. Kirkot täyttyvät, kun muistohetkissä puretaan kollektiivista surua. Kaikki kunnia tälle työlle. Onko kuitenkin vaarana, että näin kirkko näkyy vain elämän marginaalissa silloin, kun jotakin epätavallisen ikävää on sattunut? Miten löytäisimme normaalista arjesta sellaisia nostoja, jotka havahduttavat tavalliset ihmiset uudella tavalla näkemään kirkon uskon myönteisen merkityksen?

Eipä siis jäädä unelmoimaan niitä menneitä yhtenäiskulttuurin kulta-aikoja, jolloin kirkkoon kuului 90+ prosenttia suomalaisista. Vanhan salakuljettaja Laitisen sanoin: ”aika entinen ei koskaa enää palaa”. Hypätään pois vanhan haikailusta ja katsotaan rohkeasti tulevaisuuden haasteita edesmenneen keravalaisen trubaduurin Seppo Kohvakan tapaan: ”paras on edessäpäin”.
 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti