lauantai 29. joulukuuta 2018

Piispan vuosi päättyi


Kiinalaiset nimeävät vuosia eläinten mukaan. Nyt on vielä menossa koiran vuosi, mutta helmikuun alkupäivinä 2019 siirrytään sian vuoteen. Me seurakuntalaisetkin voisimme nimetä Suomessa vuodet merkittävien kirkollisten tapahtumien mukaan.

Mikä sinun mielestäsi päättyvä vuosi 2018 voisi olla nimeltään? Ehkä Nenosen vuosi, kun meidän ex-Heikki valittiin Haagan kirkkoherraksi? No, ei ehkä sitten. 
Kelpaisiko ”piispain vuosi”? Kyllä kelpaa. Piispat ovat hallinneet tiedotusvälineiden otsikoita ja aiheita – hyvässä ja pahassa. Kirkko sai uuden arkkipiispan, kun Kari Mäkinen jäi eläkkeelle ja tilalle tuli ”meidän” Tapio Luoma Espoon hiippakunnasta. Ketju jatkui Espoon piispanvaalikampanjalla ja lopulta Luoman tilalle valittiin monen helpotukseksi naistohtori Genevestä eli Kaisamari Hintikka.
Mutta ei ”piispain vuosi” tässä vielä ollut. Jo ennen Espoon piispanvaalia Oulun hiippakunta sai uuden piispansa, kun kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo valittiin kotiseutunsa piispaksi. Keskitalo on kotoisin nykyisin Tornioon kuuluvasta Karungin Aapajoen kylästä.
”Piispain vuotta” ei tietenkään voi ohittaa mainitsematta Helsingin piispan ahdistavaa ja monen epäoikeudenmukaiseksikin kokemaa kujanjuoksua. Piispa Teemu Laajasalo joutui ”omien sisäpiirin” masinoimaan pyörremyrskyyn. Sekin johtui ainakin monien arveluiden perusteella ”piispuudesta”. Eli siitä, että jotkut henkilöt olisivat halunneet saada eläkkeelle siirtyneen piispa Irja Askolan tilalle naispiispan ja kun se ei onnistunut, tappiota purettiin mustamaalaamalla tehtävään valittua.
”Piispain vuonna” kirkko oli paljon julkisuudessa. Eläkkeelle siirtyneitä, virkaan pyrkineitä ja virkaan valittuja haastateltiin kymmenissä ja taas kymmenissä tiedotusvälineissä ja tilaisuuksissa. Sen perusteella, mitä itse satuin lukemaan tai kuulemaan, kaikki haastateltavat välittivät viestiä opillisesti vakaasta, mutta ajassa elävästä, suvaitsevasta kirkosta.
Markkinointiviestinnän ammattilaiset voivat reilusti olla kateellisia kirkon saamasta julkisuusajasta. Silti en malta olla kysymättä, tavoitettiinko tuolla runsaalla julkisuudella uusia ihmisiä, tai muutettiinko sillä uskontoon ja kirkkoon liitettäviä asenteita? Oliko ”piispain vuosi” sittenkin sisäpiirin juttu?
Kovin paljon ei mikään tuntunut muuttuvan. Edelleen kirkossa ja julkisuudessa väännetään kättä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, naispappeudesta, Enkeli taivaasta ja jouluevankeliumista. Korkeasti oppineet piispat puhuivat syvällisestikin uskon ja opin sisällöstä ja perusteista, mutta oliko puhe tavalliselle seurakuntalaiselle sittenkin liian korkealentoista?
Olen usein miettinyt sitä erikoista asiaa – voisi kai sanoa ristiriitaakin – että me kaikki olemme ”lukinneet” oman käsityksemme uskosta hyvin tiukkaan, tietämättä kuitenkaan mitä olemme lukinneet ja mihin olemme lukkiutuneet. Tarkoitan sitä, että voin sanoa uskovani Jumalaan, mutta onko minun Jumalani samanlainen kuin sinun? Tuskin, sillä sinä olet luonut itsellesi oman mielikuvan Jumalasta, johon uskot.
Me pidämme tiukasti kiinni luterilaisesta opista – varsinkin silloin, jos keskustellaan kirkon tai seurakunnan tulevaisuudesta ja muutostarpeista. Luterilaista oppia itse asiassa valvovat piispat, tuomiokapitulit, kirkkoherrat ja muut. Mutta mitä he vartioivat?
Pyhän Marian kirkko, Lyypekki, Günter Ueckerin taideteos 14 särkynyttä ristiä.

Tiedätkö, mihin luterilainen usko perustuu ja mihin nuo uskon perustelut on kirjattu? Nyt viisastelen vähän, koska se kuvastaa hyvin tämän kysymyksen monimutkaisuutta.
Luterilaisen kirkon tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen eli Apostoliseen uskontunnustukseen, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustukseen ja Athanasiuksen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Nuo luterilaiset tunnustuskirjat ovat Yksimielisyyden kirja, Yksimielisyyden kirjan esipuhe, Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Schmalkaldenin opinkohdat, Melanchtonin vuonna 1537 kirjoittama Paavin valta ja johtoasema, Vähä katekismus ja Iso katekismus sekä Yksimielisyyden ohje ja lisäksi mainitaan Upsalan kokouksen päätös.

Oletko lukenut nuo kaikki teokset tai kirjoitukset? Minä en ole. Raamattua kyllä ja Vähä katekismusta ja uskontunnustuksista kaksi on hyvin tuttua, mutta muut ovat sitten sitä hebreaa.

Sen verran vielä sinua hämmennän, että mainitsen, että kolme luterilaisuuden ”kattojärjestöä – Luterilainen maailmanliitto, Kansainvälinen luterilainen neuvosto ja Tunnustuksellinen evankelisluterilainen konferenssi – suhtautuvat kaikki noihin opin peruskirjoihin vähän eri tavoin.

Miksi sitten otan näin vuoden vaihtuessa esille luterilaisen opin ja sen perusteiden monimutkaisuuden? Siksi, että uuden ja ”tuntemattoman” kynnyksellä meillä pitäisi olla valmiutta myös uudistua – varsinkin jos vanhoilla eväillä systeemi ei enää kunnolla ”pelitä”. Kirkkoon kuuluvien määrä vähenee joka vuosi, Helsingissä ei enää kasteta edes puoliakaan pienistä lapsista, rippikoululaisten määrä on kääntynyt laskuun.

Me täällä Keravalla olemme onnellisessa asemassa. Kirkko on täyttynyt joulunaikaan lukuisia kertoja. Kaupunkilaiset siis löytävät kirkon, vaikka heillä ei olisikaan mitään hajua luterilaisista tunnustuskirjoista! Silti heillä on kaipaus lähemmäs jotakin hengellistä, turvallista, pysyvää. Olisiko etsinnän kohteena kuitenkin se tavallisen ihmisen Jumala, jota on vaikea sanoittaa? 

Hannu-Pekka Laiho


keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Uuden vuoden kynnyksellä



Vuosi 2018 lähenee loppuaan. Viiden päivän päästä saamme aloittaa uuden vuoden. Näin vuoden lopussa usein muistelen kulunutta vuotta. Muistelen kaikkea tapahtunutta ja arvioin sen vaikutuksia itseeni ja ympäristööni, niin hyvässä kuin huonossakin. Pyrin kuitenkin keskittymään niihin positiivisiin asioihin, sillä menneet ovat menneitä. Menneet ovat menneitä, virheistä ja vastoinkäymisistä voimme oppia, mutta niiden kantaminen mukana tekee vain taakastamme raskaamman. Mietin, mitä kaikkea haluan tästä vuodesta viedä mukanani seuraavaan ja minkä olen valmis jättämään taakseni.

Olen ottanut tavaksi miettiä erityisesti sitä, mitä kaikkea uutta olen oppinut. Olen huomannut, että tällaisten asioiden löytäminen lisää omaa hyvinvointia ja kokemusta pärjäämisestä. Asioiden ei tarvitse olla isoja, vaan yhtä lailla pienet uudet kokemukset ja taidot ovat tärkeitä. Itselleni tämä vuosi on ollut monella tavalla merkittävä ja olen saanut oppia paljon uusia ja isojakin asioita. Mutta olen saanut myös pieniä onnistumisen ja innostumisen elämyksiä. Olen esimerkiksi oppinut tekemään kukkaseppeleen ja aloitellut kitaran soittoa. Mitä uutta sinä olet tänä vuonna oppinut?

Sen lisäksi että mietin, mitä uutta olen oppinut, mietin myös, mitä uutta olen tänä vuonna tehnyt. Uusissa asioissa olen pyrkinyt keskittymään erityisesti pieniin ja arkisiinkin asioihin, sillä ne ovat niitä tärkeimpiä. Tänä vuonna yövyin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen teltassa ja öljysin saunaa. Minulla oli myös ensimmäistä kertaa omassa kodissani joulukuusi. Mitä uutta sinä olet tehnyt? Mistä uusista asioista elämässäsi olet iloinnut?

Toivon, että jokainen teistä löytää kuluneesta vuodesta sellaisia asioita, joiden muisteleminen ilahduttaa ja lämmittää mieltä. Toivon myös, että jokainen huomaa oppineensa jotain uutta ja kenties rohkaistuu vielä kokeilemaan tai tekemään jotain yllättävää, ennen kuin vuosi loppuu. Kiitos vuosi 2018 ja tervetuloa vuosi 2019!

- Emmi Gong

lauantai 22. joulukuuta 2018

Neitsyt Marian sininen viitta



Taiteilija on antanut hänelle kalleintaan. Sinistä, kaukaisen maan indigoa. Indigonsiniseen vaippaan kietoutuu nuori morsian, raskaana, sielu matkalla äidiksi, Jumalan äidiksi. Hänen ympärilleen syttyvät tähdet, hänen luokseen liitävät enkelit, kaukaisen maan kuninkaat tulevat kumartamaan. Tähti valaisee tietä, karua polkua läpi kivisen maan. 

Tietääkö äiti, mitä kaikkea on luvassa, tiedossa. Aavistaa varmasti, pelkää hiukan, epäröi, mutta enää ei ole paluuta. Lapsi on totta, kohta sen on päästävä pois äidin kohdusta. 

Lapsi liikkuu kohdussa, kovin paljon sillä ei enää tilaa ole. Pienet kantapäät osuvat äidin kylkiluihin, kun pienokainen harjoittelee matkaansa vapauteen, ottaa vauhtia ja ponnistaa. Ei vielä kokonaan, vielä hetken äiti ja lapsi ovat yhtä.

Ollaan matkalla omaan kaupunkiin, Daavidin kaupunkiin. Paljon ei nuori äiti jaksa matkan aikana katsella ympärilleen, sielu keskittyy syntymään, synnyttämiseen, joka lähenee, hetki hetkeltä. Pieni, vaatimaton perhe, suuren kohtalon edessä. Onko Marian viitta sininen, vai onko se Betlehemin lampaiden vaaleankarvaista villaa, lämmin vaate yön viileydessä. 

Viimeiset hetket, pian lapsi on maailmassa. Hiukan sumuiset, pelon ja toivon kirjomat hetket, joko, nytkö, vieläkö kauan. Onko se terve, jaksaako se sukeltaa kohdun pehmeästä turvallisesta suojasta maailmaan. Jaksanko itse, jaksaako ruumiini, riittääkö lapselle maitoa ja rakkautta. Osaanko, riittävätkö voimani? 

Neuvolakielellä puhutaan supistuksista, lapsivedestä, napanuorasta, ponnistamisesta, annetaan pisteitä. Neuvolakieltä ei Betlehemin tallissa puhuta. 

Naisen elämään niin Nasaretissa kuin Keravallakin kuuluvat puheet synnytyksistä, lasten saamisesta ja lasten kasvamisesta. Tuskin Jumalanäidiksikään voi tulla ilman hyvää tarkoittavien naapurinvaimojen neuvoja ja kertomuksia, ohjeita ja evästyksiä. Maailmassa, jossa melkein jokainen nainen oli synnyttänyt yhden tai useamman lapsen, ei nuori äitikään ole välttynyt kuulemasta sitä tietoa, jota naisten kesken jaetaan, on ehkä jo nähnytkin, miten lapsi tulee maailmaan. Ehkä hän jo tietää, että napanuora, joka lapsen tultua katkaistaan, on vain osa kohtua. Sielun yhteys ei äidin ja lapsen välillä katkea koskaan, vaan jatkaa sykettään elämän loppuun asti. 

Synnyttäminen on maailman luonnollisin tapahtuma ja samalla kaikkein suurin ihme. Lapsi, naisen sisällä kasvanut, ensin hentoina, sitten voimistuvina liikkeinä tuntuva olento, joka vähitellen valtaa tilaa itselleen niin synnyttäjän vartalossa kuin mielessäkin. 
Lapsi, joka tekee kahdesta aikuisesta vanhemmat, luo olemassaolollaan perheen. Lapsen myötä alkaa elämän mittainen matka. 

Lapsi kasvaa ja lasta kasvatetaan. Mutta vähintäänkin yhtä paljon lapsi kasvattaa vanhempiaan, opettaa antamaan, opettaa luopumaan, opettaa asettamaan rajoja ja olemaan niistä välittämättä, opettaa joustamaan ja olemaan jämäkkä. Opettaa luopumaan turhasta itsekkyydestä ja ajattelemaan ensin lasta ja lapsen hyvinvointia. 

Lapsi asettaa perheen arvot järjestykseen. Jos lasta ei olisi, paljon oleellista voi jäädä kokematta. 

Juuri tänään, joulun aattopäivinä Maria kietoutuu viittaansa, hakee suojaa yön viileiltä tuulilta, tarkistaa vielä kerran, että kapaloksi varattu liinakangas varmasti on mukana kuormassa. Maria etsii hyvää ja luontevaa asentoa aasin selässä, myötäilee verkkaan askeltavan eläimen liikettä. Maria katselee, miten Joosef varmoin ottein ohjaa pientä kuormastoaan kohti Betlehemiä. Hän ei vielä tiedä, missä lapsensa synnyttää, mistä löytyy yösija. 



Hän ei vielä tiedä, hän aavistaa. 
Jotain varmasti löytyy, hyvin ihmisten luota. 
Me tiedämme, entuudestaan. 
Mutta tänään me vielä saamme aavistaa, Marian lailla. 

Kun kynttilät sytytetään kotikirkon kruunuihin, me tiedämme, että jotain suurta on tapahtunut. Mutta vielä tänään me odotamme suurta uutista. 



Toivon Sinulle hyviä uutisia ja viestejä 
Jouluun ja tulevaan vuoteen!

Jouluterveisin Liisa 






keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Muovi(pussi)ton Kerava?


Johdanto

Äidilläni oli ainakin meidän lasten mielestä jouluaattona vähän kiusallinen tapa. Hän avasi saamansa lahjan hyvin hitaaaaasti.  Kärsivällisesti hän näpräsi lahjanarun solmut auki, keri huolellisesti rullalle ja laittoi talteen tuleviin tarpeisiin. Sitten hän askaroi teippien kimpussa niin, että niistä jäisi mahdollisimman vähän jälkiä paperiin. Sillä paperinkin hän taitteli siististi talteen seuraavaa joulua varten. Kiusalliselta äidin toiminta tuntui, sillä olisimme ihan heti halunneet nähdä, mitä äiti hankkimastamme lahjasta piti, emmekä olisi millään jaksaneet odottaa loputtomalta tuntuvaa paketin avaamisaikaa. 

Samoin kuin kävi joulunaruille ja lahjapapereille, kävi lähes kaikelle kotiimme päätyneelle materiaalille, kaikelle sellaiselle, mitä voi vielä joskus tarvita ja käyttää. Hyvää, käyttökelpoista tavaraa ei voinut heittää pois. 

Lapsuuteni joulujuttu ei tunnu suoraan  liittyvän muovi(pussi)ttomaan Keravaan, mutta se tunki mieleeni hanketta ajatellessani. Onhan siinä jotain samaakin. Tuolloin  ei tosin ollut  kyse luonnon suojelemisesta tai ilmastonmuutoksen torjumisesta, vaan käytännön elämän välttämättömyydestä. Käyttökelpoisen tavaran hävittäminen oli rahan tuhlaamista. Eikä rahaa ollut. Ainakaan tuhlattavaksi.  Käytännön elämän välttämättömyydestähän nytkin on kyse. Vaikka luontoa vielä on, ei sitä ole tuhlattavaksi.

Välipuheet

Kahvi keitetään muovikuorisella kahvinkeittimellä. Muovipussista otetut leipäviipaleet rapeutetaan muovikuorisessa leivänpaathimessa. Leipien päälle laitetaan levitettä muovisesta rasiasta. Muovipussista otetaan myös juusto, josta vedellään siivuja muovikahvaisella juustohöylällä. Muovisesta vihannespussista kaivetaan esiin tomaatit jotka leikataan muovikahvaisella veitsellä muovista tehdyn leikkuulaudan päällä. Aamupalaviili lusikoidaan muovisesta kertakäyttörasiasta. Kahvimaito kaadetaan muovikorkkisesta tölkistä. Ai niin, kahvipussikin on muovia.

Hampaat pestään muovisella hammasharjalla ja muovituubista puristetulla tahnalla, kainaloihin pyöräytetään deodoranttia muovisesta roll-on pullosta. Hiukset setvitään muovikammalla. Ja niin edelleen.Ympärilleen silmäillen ja toimiaan tarkkaillen kukin voi itse huomata elämän muovisuuden ja monikäyttöisten muovitavaroiden ohella  lyhyen käytön jälkeen poisheitettävän muovin määrän.


Johtopäätös


Sananlaskua mukaillen "muovi on hyvä renki, mutta huono isäntä". Helppokäyttöinen, kevyt, muotoutuva, särkymätön muovi on alkanut elää omaa elämäänsä, maatumattomana alkanut täyttää maita ja meriä  ja hajoamalla silminnäkemättömiksi mikrohiukkasiksi sisäistyä ravintoketjun kautta meihin ihmisiinkin. Me muovitumme vähä vähältä.

Tämän kaiken keskellä muovipussiton Kerava -hanke tuntuu pikkuroskan poimimiselta jätekasasta. Mutta jostakin on aloitettava.

Jos haluan, voin aloittaa itsestäni. Se on vaikuttavaa ja vaikeaa. Minun ei tarvitse odottaa, että Joku Muu päättää luopua muovikassien ostamisesta. Minun ei tarvitse odottaa, että Joku Toinen pakkaa hedelmät kestopussiin. Minun ei tarvitse odottaa, että Joku Kolmas lopettaa kertakäytön tai toimittaa pakkausmuovit muovikeräykseen. Minun ei tarvitse odottaa. 

En voi tehdä kaikkea. Voin tehdä oman osani muovikassittomuuden  ja monen muunkin asian hyväksi.


Paluu alkuun

Nyt lapsuuden jouluja ajatellessa iloitsen äitini hitaista paketinavausrituaaleista ja materiaalin uusiokäytöstä. Yksi teko vaikuttaa enemmän kuin tuhat sanaa.


Joulumieltä itse kullekin 

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

The Twelve Days of Christmas?


Christmas is almost, but not quite upon us. We are actually still in the middle of Advent, years ago a time of fasting and abstinence, as it still is to some Christians. Every year it surprises me just how early Christmas comes. The shops are full of Christmas tack shortly before Hallowe’en and office Christmas parties are held as often as not in November. To the commercial mind the Christmas period begins in mid-October and ends on 24th December.

     The commercial mind is right about one thing: that Christmas is a period, not just a day or a weekend. To the Christian, however, the Christmas period begins on the evening of 24th December and ends on 6th January. The evening of 5th January is also called Twelfth Night in English, the twelfth night of Christmas. In a traditional Christian community, the four weeks of Advent were followed by twelve days of Yuletide celebration. It used to be thus. Why is it no longer? Nor does the same thing happen during Lent: Lent is for preparation and Easter for celebration.

     Churches have reacted to this problem in various ways. The Catholic Church in Britain has demoted the importance of the Epiphany (6th January): it is nowadays celebrated on the nearest Sunday to that date, rather than always on the 6th itself. So it has abandoned the traditional ideal of the twelve days of Christmas. The Finnish Lutheran Church celebrates the Epiphany on the correct date, and Christmas carols are sung then, too, but very little happens between 27th December and 5th January, the period traditionally for celebration.    

     Should the Church try to resurrect the idea of Advent preparation followed by Christmas celebration, or simply accept things as they are? Christians have never lived in a bubble. They have lived as minorities in pagan countries, or countries where another religion or ideology is predominant. They have lived in mainly Christian countries where compromises have been made with politics, market forces or secular thinking. They have learned to adapt. To what extent Christians should adapt to the world around them is a question every generation has to face. Perhaps some parish somewhere in Finland should experiment with filling the twelve days of Christmas with carol evenings, mulled wine evenings, lunches for the homeless, concerts, and other jollifications, rather than holding such events in mid-December. It would be interesting to see if the idea caught on.

Whatever happens, don’t forget to celebrate in some way for the whole twelve days! I certainly intend to.
Pastor Chris Montgomery

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Ensimmäinen savolainen


Tavan takaa Jeesusta jahdattiin katalilla kysymyksillä. Onko oikein maksaa keisarille veroa?  Saako sapattina parantaa? Saako mies hylätä vaimonsa? Kuka sinut on tähän valtuuttanut?

Jeesus kiersi miinat kryptis-savolaisilla selityksillään. Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki. Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.

Mihin Jeesus mahtoi pyrkiä? Maallikkona pohdin, että ansojen välttämisen ohella hän ehkä halusi kaataa jäykän uskonnollisen ajattelun aitoja. Konsulttikielellä ilmaistuna: thinking out of the box.

Ohjesääntö on järjen korvike, veisteltiin armeijassa. Fariseukset ja saddukeukset opiskelivat perinnäissääntönsä pilkun päälle. Arkijärjelle ei jäänyt sijaa. Jeesus koettiin uhaksi turvallisen ajattelun korttitalolle.

Pilkkaamamme fariseukset lienevät olleet vilpittömiä ihmisiä, jotka halusivat elää Jumalan mielen mukaisen elämän ja haastaa myös lähimmäisensä hyvän tekemiseen. Urautunut ajatuksenjuoksu sössi ylevät aikomukset. Meitä nykyfariseuksiakin uhkaa juuttuminen toissijaisuuksiin. Out of the box –ajattelun mittavin haaste onkin murtautua ulos tutusta laatikosta.

Jos Jeesus olisi syntynyt Kuopiossa, hän ehkä olisi helpottanut itsevarmuuden kuplasta irtautumista tokaisemalla: jos ymmärrät tämän kaeken, oot varmasti käsittännä viärin!

Kumpi lähti ensin, usko vai järki? Pääkopassa on tilaa molemmille. Tehdään siis nöyrästi tilaa Pyhän Raamatun ja terveen ajattelun tuoreelle vuoropuhelulle.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.