keskiviikko 31. tammikuuta 2018

”Jumalan siunausta”


Neljä vuosikymmentä Keravalla asunut ja täältä ympäri maailmaa matkustellut Hannu-Pekka Laiho tarkkailee elämää toimittajan joskus vähän kriittisinkin silmin. ”Ison viikkolehden toimittajana ja toimituspäällikkönä, ja nyt viimeksi lähes 20 vuotta Punaisen Ristin kansainvälisen avustusverkoston työntekijänä, tapasin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Oli herroja ja rikkaita, mutta paljon myös köyhiä, kärsiviä ja apua tarvitsevia. Kaikki he kuitenkin olivat ihmisiä -  lähimmäisiäni”.


Presidentinvaali ratkesi odotetun helposti. Sauli Niinistö sai kansalta koko maassa ja myös Keravalla vahvan mandaatin seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Samalla ratkesi myös se, että valtionpäämies toivottaa kansalaisille jatkossakin ”Jumalan siunausta”.

Kampanjan aikana presidenttiehdokkailta kysyttiin haastattelussa, jatkaisivatko he Sauli Niinistön ja Martti Ahtisaaren perinnettä toivottaa uudenvuodenpuheensa lopuksi kansalaisille ”Jumalan siunausta”. Yli puolet ehdokkaista sanoi, etteivät presidenttinä olisi jatkaneet perinnettä, vaikka esimerkiksi Pekka Haavisto sanoi liittyneensä takaisin kirkon jäseneksi Ylivieskan muutaman vuoden takaisen kirkkotuhon jälkeen.

Minulle presidentin lausuma Jumalan siunauksen toivotus on tärkeä ja luonnollinen asia, mutta ei se kaikille sitä ole. Joku sanoo, ettei usko Jumalaan, toinen puhuu tekopyhyyden tunteesta, kolmas monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki eri kulttuurit ja uskonnot on otettava tasapuolisesti huomioon.

Jumalan siunauksen toivotuksesta puhuminen voi tuntua pieneltä asialta, mutta itse asiassa se liittyy isompaan kokonaisuuteen ja kehityskulkuun. Joulujuhla, suvivirsi, rippikoulu, iltarukous, jumalanpalvelus tai siunauksen toivotus ovat asioita, jotka osalle ovat merkityksettömiä, mutta joillekin jotakin sellaista, jota pitää aktiivisesti vastustaa.  Esimerkiksi ”Eroa kirkosta”-aktivistit nostavat usein juuri nuo kristillisen kirkon arkipäiväiset asiat esille, kun puhuvat kirkosta eroamisen syistä.

Presidentinvaalien kampanjoinnin yhteydessä puhuttiin aika paljon arvoista ja arvojohtamisesta, vaikka asiassa ei minusta päästykään oikein puusta pitkään. Keskustelu jäi lopulta hyvin pinnalliseksi ja arvomaailmamme peruskysymyksiin – kristillisyydestämme kumpuavaan arvoperustaamme – ei kukaan tohtinut viitata. Aihe tuntui vieraalle niin ehdokkaille kuin eritoten toimittajille ja jos arvoihin joskus viitattiin, se tapahtui ehdokkaan oman poliittisen ideologian kautta.

Tilanne tuntui aika erikoiselta, kun toisaalta varsin moni julkisuudessa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva myöntää, että arvokeskustelun puute on juuri yksi aikamme suurista ongelmista. Vain harvat – ja kai heitä voi kutsua myös fiksuimmiksi – uskaltavat sanoa, että länsimainen hyvinvointi on rakentunut niille arvoille, jotka Jeesus opetuksissaan toi esille.

Vaalien yhteiskunnalliset keskustelijat olisivat voineet ottaa oppia juuri päättyneen reformaation juhlavuoden teemoista. Silloin jopa tutkijat uskalsivat myöntää, että esimerkiksi pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden synnystä voi kiittää Lutherin ja hänen aikalaistensa viitoittamaa vastuullista ajattelua yhteiskunnan ja kirkon rooleista.

Olen usein miettinyt myös sitä, että olemmeko me kristityt sitten itse syyllisiä siihen, että kristillisyyden arvot tai arkipäivän kristillisyys ovat hämärtyneet ja että meidät uskovaiset nähdään helposti tekopyhinä ja kummajaisina.

Kirkon ja seurakunnan rooli on tietysti muuttunut samalla tavalla kuin koko yhteiskuntakin on muuttunut. Pettäisimme kuitenkin itseämme, jos emme myönnä, että olemme itse myös suuresti auttaneet kirkon aseman ja uskovaisuuden ymmärryksen heikkenemistä.

Me uskovat olemme mestareita mustamaalaamaan omaa yhteisöämme. Kun opilliset kiistat voisivat olla ajatuksia herättäviä pohdintoja ja vaihtoehtojen punnitsemisia, me tuomitsemme ja lyömme toisin ajattelijaa jo ensimmäisissä lauseissa. Kun moniarvoisuus voisi olla rikkaus, me paiskaamme oven eri mieltä olevan kasvoille ja lähdemme ovet paukkuen perustamaan omaa kuppikuntaa.

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että pahimmat ”puukotukset” kirkkoa kohtaan tapahtuvat kirkon sisältä. Viime aikoina suurimmat kirkosta eroamisen aallot ovat käynnistyneet sisäpiirin masinoimien julkisuuskampanjoiden siivittämänä. Usein niiden taustalla ovat olleet pappisvalan vannoneet tai muun sitoutumislupauksen tehneet tai muuten kirkon merkittävissä tehtävissä viranhaltijoina tai luottamusmiehinä toimivat henkilöt. He tietävät, miten mahdolliset ristiriidat ja ongelmat kirkon piirissä pitäisi ratkaista, mutta he eivät halua käyttää niitä kanavia.

Julkisuuden näyttämöllä kirkkoa tai sen piirissä toimivia henkilöitä vastaan metelöivät tietävät varsin hyvin, että he toiminnallaan vahingoittavat omaa yhteisöään. Mutta omat tarkoitusperät menevät yhteisten arvojen yläpuolelle.

Tässä viikonvaihteessa, kun tätä pohdintaani kirjoittelen, tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan alkamisesta. Muistovuoden tavoitteena ei ole löytää sodalle yhtä oikeaa tulkintaa – punaista tai valkoista – vaan tavoite on pyrkiä lisäämään yhteistä ymmärrystä maamme 100 vuoden takaisista, yhä kipeistä tapahtumista. Että yhtäältä toistemme ajatusten ja arvojen hyväksyminen ja toisaalta sovinto ja anteeksianto ovat vieneet ja vievät Suomea eteenpäin.

Pitäisikö sama viesti ulottaa myös kirkon piiriin? Eivätkö sovinto ja anteeksianto ole juuri asioita, jotka sisältyvät Jumalan siunaukseen? 

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Pakki päälle?



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

Tuttavaperheessä täytettiin 65 vuotta ja tuskailtiin, että kohta iskee ikäkriisi. Itselläni tuo murros on vielä kokematta, vaikka käyn kohta kahdeksattakymmenettä. Missä vika?

Ikäkriiseistä tunnetuin lienee viidenkympin villitys, joka tuottaa outoja käyttäytymisilmiöitä. Miehillä nämä saattavat kärjistyä moottoripyörän hankinnaksi. Motiiveja en tunne, mutta liekö hyvä arvaus, että ajetaan takaa horisonttiin karkaavaa nuoruutta? Moottoripyörävillitys ei muuten ole aivan vaaraton. Ajokortti voi sallia sen, että isoakin pyörää saa käskeä ilman minkäänlaista perehdytystä aiheeseen. Huonon ajotaidon, jäykän kuskin ja tehokkaan pyörän yhdistelmä tuottaa ikäviä otsikoita.

Nuorta vainajaa siunatessaan pappi muistaa mainita, että tällä olisi ollut elämä edessään. Me ikäihmiset olemme eläneet vainajalta puuttumaan jääneet vuodet ja niistä voi tehdä alustavan inventaarion.

Haluaisitko elää nuoruus- ja aikuusvuotesi uudestaan? Vastauksesi varmaan riippuu siitä, minkälaisia valintoja olet elämässä tehnyt ja millä tavoin maailma on sinua heitellyt. Uskon, että moni olisi kiitollinen uusintamahdollisuudesta.

Joitakin lähimmäisiämme elämä hyväilee kuin Abrahamia: ”hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”. Kylläistä oloa edesauttavat myös koetut vaivat ja ponnistelut. Kuormittavaa pitkän elämän harjoitusta ei välittäisi vetää toistamiseen: päivääkään en vaihtaisi pois mutta ihan jokaista päivää en haluaisi elää uudestaan.

Ihminen on sillä lailla mukavasti rakennettu, että kiinnostuksen kohteet vaihtuvat iän karttuessa ja toimintavalmiuksien kutistuessa. Teini innostuu kovin hitaasti kummitätinsä sairauskertomuksesta. Ikäisteni porukassa lääkedosetin sisältö puolestaan on mukaansa tempaava keskustelunaihe. Innokkaana pyöräilymiehenä kierrän keppijumpat kaukaa, mutta pidän mahdollisena, että jossakin elämänvaiheessa löydän itseni innosta pinkeänä notkistelemassa muiden kasikymppisten matkassa.

Aika kulkee vain yhteen suuntaan. Menneen haikailu on inhimillistä vaan ei kovin hyödyllistä. Muistot ovat arvokkaita mutta niihin jumiutuminen syö elinvoimaa. Voi kun osaisi ottaa nykyhetken luontevana osana elämänkaartaan ja elää täysillä juuri sen ikäisenä kuin on. Uskomme mukaisesti haudanpartaankin voisi nähdä uhkan sijaan portiksi vaivoista vapaaseen uuteen elämään.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Irti päästämisen vaikeudesta


Tekstissä käsiteltävä kappale on Nimetön-yhtyeen "Peili". Video alla.


 

Meistä kukaan ei pääse pakoon mennyttä. Asiat voi unohtaa, mennyttä ei ajattele ja elämä kulkee eteenpäin, mutta meihin jäävät jäljet ovat ikuisia, niin hyvässä kuin pahassa. Toisinaan haamut saattavat palata pitkänkin ajan päästä takaisin elämään, ja valtaavat elämästämme tilaa, jonka olimme toivoneet jäävän muille asioille.

Nimettömän kappale vangitsee tämän sekamelskan varsin elävästi lyyrikoiden ja sävellyksen tasapainossa. Tekstin sisällä näkyy ilmeinen ristiriita halusta päästää menneestä irti, mutta menneisyys hiipii nykypäivään vertailukohtana. Kappale viittaa todennäköisesti voimakkaalla tavalla hajonneeseen parisuhteeseen, josta on vaikea päästää irti. Vaikka ”sanat on loppuneet” ja ”osat toisistaan erkaantuneet”, kertosäkeessä irtaantumisen jälkeinen aika ei olekaan niin yksinkertaista: 

” Mikä mua vaivaa?

 En pysty enää peiliin katsomaan

En mielestäin sua saa

Sinuun kaikkia vertaan ”

Mielenkiintoista on se, kuinka tilanteeseen liittyy jonkinasteinen häpeän tunne. Ihminen ei pysty kohtaamaan itseään edes peilistä, mikä kertoo siitä, että hän ymmärtää tilanteen mielettömyyden, mutta ei voi itselleen mitään. Kuinka tuttua onkaan se tunne, kun itselleen haluaa vakuutella että tiedostaa oman ongelmansa, mutta ei syystä tai toisesta pysty muuttamaan toimintamallejaan.

Tämä kappale muistutti minua siitä, kuinka tärkeää ihmisille on saada päätös elämässä tapahtuneisiin asioihin ja siirtyä eteenpäin. Arkipäivän armollisuutta on se, että me voimme antaa toisillemme ja itsellemme anteeksi, ja sitä kautta luvan mennä eteenpäin. Meistä monet kantavat kohtuuttoman paljon syyllisyyttä ja häpeää asioista, jotka ovat jo kauan aikaa sitten mennyttä ja useimmiten me itse olemme ainoita, jotka ne asiat vielä muistavat. 
Traumaattiset kokemukset ja mielenterveyden järkkymiset ovat luonnollisesti asia erikseen, ja niihin jokainen tarvitsee apua.

Ihminen, ole armollinen itsellesi. Joudun muistuttamaan siitä itseänikin päivittäin. 

-Mikael 


P.s Olen pahoillani viivästyneestä tekstistä, aikataulut sekottuivat.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Solekko tehä



Vietin viime syksynä monta tiimaa tietokoneeni äärellä, olin aloittanut työn, jota kutsuin kauan muistokirjaksi. Halusin koota yhteen palasia lapsuuteni muistoista.

Muistot ovat aarteita, kaikki muistot. Kun sukupolvet vaihtuvat, kaikkein hauraimmat ja läheisimmät muistikuvat ovat vaarassa kadota. Vastuu perheen perinteistä siirtyy uusille sukupolville, vastuu muistoista – kenelle se jää?

Valkoisen talon aika on omakustannekirja. Se tuli painosta joulun alla.

Valkoinen talo on ensimmäinen koti, jonka muistan. Se ei ollut pelkkä asunto, se oli kokonainen kulttuuri. Asuimme Valkoisen talon yläkertahuoneissa kuusitoista vuotta. Kun muutimme pois, minä oli käynyt keskikoulun ja rippikoulun, aloitin lukion muualla.

Lasit, jotka Eemeli toi Amerikasta. 


Suomalaiset ovat juhlineet itsenäisyytensä sataa vuotta. Mieleeni on yhtenä ensimmäisistä juhlista jäänyt itsenäisyyden neljäskymmenes vuosipäivä. Kaikki tehtaat ja julkiset rakennukset oli määrä valaista juhlan kunniaksi. Isäni otti minut mukaan, kun lähti hiljaiselle tehtaalle valaistusta toteuttamaan. Jokaisessa huoneessa tai salissa väännettiin valot päälle nappulasta ja niin koko rakennus alkoi loistaa tumman, lumisen talvi-illan keskellä. 
Itsenäisyyden satavuotisjuhlien puheissa korostettiin kansakunnan historiaan liittyvää edistystä ja kehitystä. Tavallisen, vaatimattoman perheen elämässä edistys oli arkista konkretiaa. Saimme jääkaapin ja pesukoneen, ostettiin automaattinen ompelukone ja pölyimuri. Ruokahuolto helpottui.

Televisio alkoi valloittaa olohuoneita. Aluksi katsottiin tarkkaan virityskuvaakin, sillä ohjelmaa oli vain muutama tunti illassa. Tullessaan televisio elvytti kyläilykulttuuria, kun tärkeitä ohjelmia katsottiin yhdessä, myöhemmin, niin, te tiedätte.


Omien muistojen kirjoittaminen on erilainen aikamatka kuin mikään aikaisemmista kirjoitustehtävistä. Työn edetessä alitajunta alkoi tehdä työtään ja nostaa pintaan yhä enemmän muistoja. Niin, sekin oli, näinkin, tämänkin, olihan myös…  Olen kirjoittanut niin kuin olen muistanut.

Pörröporon matkamuistomyymälästä tarttui (jälkiviisaasti!) matkaan magneetti, joka komentaa suorasukaisesti ja mehevällä meänkielellä: Solekko tehä.
Mitäs siinä mietit, sen kun aloitat. Kilpaileva elämänohje on sekin iskevä: Solekko itestä kiini.

Tekisi mieli suositella tällaista muistojen matkaa muillekin. Kirjoittamista, asioiden tallentamista. Pöytälaatikkoon tai muualle.

Ei se ole kuin itsestä kiinni. Tietysti, kaikenlaisia verukkeita voi keksiä, löytää uskottavia ulkoisia ja sisäisiä syitä, mutta lopulta kaikki on siitä kiinni, että asettuu koneen ääreen ja tekee. Ellei inspiraatio tule heti, se kyllä lorvailee paikalle, kunhan on aikansa istunut ja ihmetellyt. Ei se voi olla tulematta. Sitten, lopulta, solekko tehä.

  

Valkoisen talon aika on omakustanne. 
Jos kiinnostuit, ota yhteyttä sähköpostilla. sanataito@dlc.fi

Hyvää talvea kaikille toivoo Liisa