keskiviikko 31. tammikuuta 2018

”Jumalan siunausta”


Neljä vuosikymmentä Keravalla asunut ja täältä ympäri maailmaa matkustellut Hannu-Pekka Laiho tarkkailee elämää toimittajan joskus vähän kriittisinkin silmin. ”Ison viikkolehden toimittajana ja toimituspäällikkönä, ja nyt viimeksi lähes 20 vuotta Punaisen Ristin kansainvälisen avustusverkoston työntekijänä, tapasin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Oli herroja ja rikkaita, mutta paljon myös köyhiä, kärsiviä ja apua tarvitsevia. Kaikki he kuitenkin olivat ihmisiä -  lähimmäisiäni”.


Presidentinvaali ratkesi odotetun helposti. Sauli Niinistö sai kansalta koko maassa ja myös Keravalla vahvan mandaatin seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Samalla ratkesi myös se, että valtionpäämies toivottaa kansalaisille jatkossakin ”Jumalan siunausta”.

Kampanjan aikana presidenttiehdokkailta kysyttiin haastattelussa, jatkaisivatko he Sauli Niinistön ja Martti Ahtisaaren perinnettä toivottaa uudenvuodenpuheensa lopuksi kansalaisille ”Jumalan siunausta”. Yli puolet ehdokkaista sanoi, etteivät presidenttinä olisi jatkaneet perinnettä, vaikka esimerkiksi Pekka Haavisto sanoi liittyneensä takaisin kirkon jäseneksi Ylivieskan muutaman vuoden takaisen kirkkotuhon jälkeen.

Minulle presidentin lausuma Jumalan siunauksen toivotus on tärkeä ja luonnollinen asia, mutta ei se kaikille sitä ole. Joku sanoo, ettei usko Jumalaan, toinen puhuu tekopyhyyden tunteesta, kolmas monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki eri kulttuurit ja uskonnot on otettava tasapuolisesti huomioon.

Jumalan siunauksen toivotuksesta puhuminen voi tuntua pieneltä asialta, mutta itse asiassa se liittyy isompaan kokonaisuuteen ja kehityskulkuun. Joulujuhla, suvivirsi, rippikoulu, iltarukous, jumalanpalvelus tai siunauksen toivotus ovat asioita, jotka osalle ovat merkityksettömiä, mutta joillekin jotakin sellaista, jota pitää aktiivisesti vastustaa.  Esimerkiksi ”Eroa kirkosta”-aktivistit nostavat usein juuri nuo kristillisen kirkon arkipäiväiset asiat esille, kun puhuvat kirkosta eroamisen syistä.

Presidentinvaalien kampanjoinnin yhteydessä puhuttiin aika paljon arvoista ja arvojohtamisesta, vaikka asiassa ei minusta päästykään oikein puusta pitkään. Keskustelu jäi lopulta hyvin pinnalliseksi ja arvomaailmamme peruskysymyksiin – kristillisyydestämme kumpuavaan arvoperustaamme – ei kukaan tohtinut viitata. Aihe tuntui vieraalle niin ehdokkaille kuin eritoten toimittajille ja jos arvoihin joskus viitattiin, se tapahtui ehdokkaan oman poliittisen ideologian kautta.

Tilanne tuntui aika erikoiselta, kun toisaalta varsin moni julkisuudessa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva myöntää, että arvokeskustelun puute on juuri yksi aikamme suurista ongelmista. Vain harvat – ja kai heitä voi kutsua myös fiksuimmiksi – uskaltavat sanoa, että länsimainen hyvinvointi on rakentunut niille arvoille, jotka Jeesus opetuksissaan toi esille.

Vaalien yhteiskunnalliset keskustelijat olisivat voineet ottaa oppia juuri päättyneen reformaation juhlavuoden teemoista. Silloin jopa tutkijat uskalsivat myöntää, että esimerkiksi pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden synnystä voi kiittää Lutherin ja hänen aikalaistensa viitoittamaa vastuullista ajattelua yhteiskunnan ja kirkon rooleista.

Olen usein miettinyt myös sitä, että olemmeko me kristityt sitten itse syyllisiä siihen, että kristillisyyden arvot tai arkipäivän kristillisyys ovat hämärtyneet ja että meidät uskovaiset nähdään helposti tekopyhinä ja kummajaisina.

Kirkon ja seurakunnan rooli on tietysti muuttunut samalla tavalla kuin koko yhteiskuntakin on muuttunut. Pettäisimme kuitenkin itseämme, jos emme myönnä, että olemme itse myös suuresti auttaneet kirkon aseman ja uskovaisuuden ymmärryksen heikkenemistä.

Me uskovat olemme mestareita mustamaalaamaan omaa yhteisöämme. Kun opilliset kiistat voisivat olla ajatuksia herättäviä pohdintoja ja vaihtoehtojen punnitsemisia, me tuomitsemme ja lyömme toisin ajattelijaa jo ensimmäisissä lauseissa. Kun moniarvoisuus voisi olla rikkaus, me paiskaamme oven eri mieltä olevan kasvoille ja lähdemme ovet paukkuen perustamaan omaa kuppikuntaa.

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että pahimmat ”puukotukset” kirkkoa kohtaan tapahtuvat kirkon sisältä. Viime aikoina suurimmat kirkosta eroamisen aallot ovat käynnistyneet sisäpiirin masinoimien julkisuuskampanjoiden siivittämänä. Usein niiden taustalla ovat olleet pappisvalan vannoneet tai muun sitoutumislupauksen tehneet tai muuten kirkon merkittävissä tehtävissä viranhaltijoina tai luottamusmiehinä toimivat henkilöt. He tietävät, miten mahdolliset ristiriidat ja ongelmat kirkon piirissä pitäisi ratkaista, mutta he eivät halua käyttää niitä kanavia.

Julkisuuden näyttämöllä kirkkoa tai sen piirissä toimivia henkilöitä vastaan metelöivät tietävät varsin hyvin, että he toiminnallaan vahingoittavat omaa yhteisöään. Mutta omat tarkoitusperät menevät yhteisten arvojen yläpuolelle.

Tässä viikonvaihteessa, kun tätä pohdintaani kirjoittelen, tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan alkamisesta. Muistovuoden tavoitteena ei ole löytää sodalle yhtä oikeaa tulkintaa – punaista tai valkoista – vaan tavoite on pyrkiä lisäämään yhteistä ymmärrystä maamme 100 vuoden takaisista, yhä kipeistä tapahtumista. Että yhtäältä toistemme ajatusten ja arvojen hyväksyminen ja toisaalta sovinto ja anteeksianto ovat vieneet ja vievät Suomea eteenpäin.

Pitäisikö sama viesti ulottaa myös kirkon piiriin? Eivätkö sovinto ja anteeksianto ole juuri asioita, jotka sisältyvät Jumalan siunaukseen? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti