sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Pakki päälle?



Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

Tuttavaperheessä täytettiin 65 vuotta ja tuskailtiin, että kohta iskee ikäkriisi. Itselläni tuo murros on vielä kokematta, vaikka käyn kohta kahdeksattakymmenettä. Missä vika?

Ikäkriiseistä tunnetuin lienee viidenkympin villitys, joka tuottaa outoja käyttäytymisilmiöitä. Miehillä nämä saattavat kärjistyä moottoripyörän hankinnaksi. Motiiveja en tunne, mutta liekö hyvä arvaus, että ajetaan takaa horisonttiin karkaavaa nuoruutta? Moottoripyörävillitys ei muuten ole aivan vaaraton. Ajokortti voi sallia sen, että isoakin pyörää saa käskeä ilman minkäänlaista perehdytystä aiheeseen. Huonon ajotaidon, jäykän kuskin ja tehokkaan pyörän yhdistelmä tuottaa ikäviä otsikoita.

Nuorta vainajaa siunatessaan pappi muistaa mainita, että tällä olisi ollut elämä edessään. Me ikäihmiset olemme eläneet vainajalta puuttumaan jääneet vuodet ja niistä voi tehdä alustavan inventaarion.

Haluaisitko elää nuoruus- ja aikuusvuotesi uudestaan? Vastauksesi varmaan riippuu siitä, minkälaisia valintoja olet elämässä tehnyt ja millä tavoin maailma on sinua heitellyt. Uskon, että moni olisi kiitollinen uusintamahdollisuudesta.

Joitakin lähimmäisiämme elämä hyväilee kuin Abrahamia: ”hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”. Kylläistä oloa edesauttavat myös koetut vaivat ja ponnistelut. Kuormittavaa pitkän elämän harjoitusta ei välittäisi vetää toistamiseen: päivääkään en vaihtaisi pois mutta ihan jokaista päivää en haluaisi elää uudestaan.

Ihminen on sillä lailla mukavasti rakennettu, että kiinnostuksen kohteet vaihtuvat iän karttuessa ja toimintavalmiuksien kutistuessa. Teini innostuu kovin hitaasti kummitätinsä sairauskertomuksesta. Ikäisteni porukassa lääkedosetin sisältö puolestaan on mukaansa tempaava keskustelunaihe. Innokkaana pyöräilymiehenä kierrän keppijumpat kaukaa, mutta pidän mahdollisena, että jossakin elämänvaiheessa löydän itseni innosta pinkeänä notkistelemassa muiden kasikymppisten matkassa.

Aika kulkee vain yhteen suuntaan. Menneen haikailu on inhimillistä vaan ei kovin hyödyllistä. Muistot ovat arvokkaita mutta niihin jumiutuminen syö elinvoimaa. Voi kun osaisi ottaa nykyhetken luontevana osana elämänkaartaan ja elää täysillä juuri sen ikäisenä kuin on. Uskomme mukaisesti haudanpartaankin voisi nähdä uhkan sijaan portiksi vaivoista vapaaseen uuteen elämään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti