keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Thekla Natalia


Hän oli nuorin ja kaikkein kaunein. Suuret tummanruskeat silmät, pitkät ripset ja syvänmusta tukka. Suloinen, varhain äidittä jäänyt tyttö.

Professorin Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) perheeseen kuului isä, äiti ja neljä tytärtä. Esikoinen, Elias-poika oli kuollut jo kaksivuotiaana, Kajaanissa.

Thekla, oli vasta parivuotias, kun perhe muutti Sammattiin vuonna 1862. Muutamaa vuotta aikaisemmin oli ostettu Nikun talo, jota oli kunnostettu ja rakennettu toinen kerros, huoneita oli viisitoista. Kaksi yläkerran kamaria isä oli varannut itselleen: toisessa hän työskenteli, toinen oli kirjastona. Ikkunasta näkyivät pellot talon ympärillä, Haarjärven siniset laineet peltoaukean takana. Tyttärillä oli oma rantatupa, Paratiisi. Uusi, onnellinen elämänvaihe alkoi.

Onni ei tullut jäädäkseen. Äiti Maria sairastui keuhkotautiin ja menehtyi vuonna 1868. Pieni Thekla jäi orvoksi, myöhemmin hän menetti vielä kaksi sisartaan, Marian ja Elinan. Äidin jälkeen perheestä alkoi huolehtia toimekas sukulaisnainen, Serafia Wilhelmiina Lönnrot eli Miina. Sisaruksista vain Ida eli isäänsä kauemmin.

Thekla Natalia Lönnrot (23.8.1860-22.3.1879) sairastui keuhkotautiin vuonna 1878 ja kuoli seuraavana vuonna, 18-vuotiaana. Siihen aikaan niin nuori ei ollut edes täysi-ikäinen. Isälle rakkaan tyttären kuolema oli ankara isku, kerrotaan professorin istuneen pitkään kanteleensa ääressä, näppäilleen hiljaa sen sointuja ja purkaneen näin suruaan. 



Elias Lönnrotin perheen hautajaiset järjestettiin vaatimattomin menoin. Pidoista säästyneet rahat käytettiin kotiseudun hyväksi. Elias Lönnrot tuki Sammatin kappelia, perusti vuonna 1863 kirjaston ja vuonna 1867 kansakoulun, lahjoitti kirjoja ja koulutarvikkeita. 

Lönnrot oli eläkeläisenäkin työteliäs, laaja Suomalais-ruotsalainen sanakirja ja Lönnrotin uudistamat virret ovat tämän kauden saavutuksia.  Oliko työ pakopaikka pois surusta? 

Thekla Natalian muistoa kunnioittaakseen Elias Lönnrot tilasi Sammatin vasta korjattuun kirkkoon alttaritaulun. Adolf von Beckerin maalaama taideteos esittää paruusiaa, Kristuksen toista tulemista. Taulu tuotiin kirkkoon huhtikuussa 1883 ja  se sijoitettiin nikkarimestari Karl Kristian Sylvanderin verstaassa valmistettuun komeaan kehykseen. Vapahtaja seisoo maapallon päällä ehtoolliskalkki kädessään, katse kohti korkeutta kohotettuna, kutsuen seuraamaan.

Huhtikuussa 1884 siunattiin haudan lepoon professori Elias Lönnrot. Pieneen kirkkoon ei koko saattoväki edes mahtunut.


Miksi mietin Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä Lönnrotin perheen kohtaloa ja Thekla Nataliaa? 

28.2.1835 Elias Lönnrot oli allekirjoittanut Kalevalan esipuheen. Kalevalasta alkoi maine ja huikea ura, joka päättyi lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin. 

Theklan ja koko perheen kohtalo koskettaa. Jokaisella elämällä on julkinen ja yksityinen puolensa. Kuvaa katsellessa pohdin Lönnrotin perheen vaiheita, kuvan historiaa. Kristuksen hahmossa on sekä surua että toivoa. Elämän välttämättömiä aineksia molemmat. 

Suomalaisten suurmiesten vaiheita tutkiessa huomaa, kuinka elämä on ollut täynnä uutteraa työtä, vaikka perhepiirissä on koettu ankaria kohtaloita. Suurmiehet kestivät, tavalla, joka kelpaa esimerkiksi edelleenkin.




Adolf von Becker (1831-1909) oli Elias Lönnrotin opettajan, Reinhold von Beckerin poika. Hän oli paitsi maalari, myös Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden opettaja. von Beckerillä oli laajat suhteet Euroopan taidekouluihin ja hän saattoi näin tarjota oppilailleen mahdollisuuden täydentää opintojaan ulkomailla.


Thekla Natalian kohtaloa pohti Liisa. 
Otsikkokuvassa virsitauluun on aseteltu kolmen Elias Lönnrotin virren numerot. 46 on loppiaisvirsi ja kuvaa suurmiehen hengellistä ajattelua. 460 on sepitetty Sammatin kansakoulun vihkiäisjuhlaan, 572 on kirjoitettu 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. 

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Haluaisitko äänestää arkkipiispan vaalissa?


Neljä vuosikymmentä Keravalla asunut ja täältä ympäri maailmaa matkustellut Hannu-Pekka Laiho tarkkailee elämää toimittajan joskus vähän kriittisinkin silmin. ”Ison viikkolehden toimittajana ja toimituspäällikkönä, ja nyt viimeksi lähes 20 vuotta Punaisen Ristin kansainvälisen avustusverkoston työntekijänä, tapasin hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Oli herroja ja rikkaita, mutta paljon myös köyhiä, kärsiviä ja apua tarvitsevia. Kaikki he kuitenkin olivat ihmisiä -  lähimmäisiäni”.

 

Elämme jännittäviä aikoja. Ensi torstaina – maaliskuun ensimmäisenä päivän – selviää, onko Suomen evankelisluterilaisen kirkon uuden arkkipiispan nimi Tapio Luoma vai Björn Vikström.

Haluaisitko sinäkin päästä äänestämään tuossa vaalissa? Valitettavasti ei onnistu. Tuolla Varsinais-Suomen ja Satakunnan suunnalla – arkkihiippakunnassa – moni pääsee, mutta harva täällä Keravan seutuvilla.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei siellä arkkihiippakunnassakaan kovin moni pääsee arkkipiispaa valitsemaan. Sananvalta on vain papeilla, lehtoreilla ja valituilla maallikkojäsenillä. Arkkipiispan vaali on edelleen hyvin monimutkainen prosessi, eikä sen yksinkertaistamisesta käydä edes keskustelua, vaikka ehkä pitäisi. Keskustelun taitaa estää kirkon sisäinen valtapeli.

Tavalliset ihmiset – ja etenkin julkisuus – pitävät arkkipiispaa evankelisluterilaisen kirkon ”valtionpäämiehenä”. Esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkinen on joutunut virkakautensa aikana monenlaiseen pyöritykseen juuri siksi, että hänen katsotaan viimekädessä vastaavan kirkon asioista. Näinhän ei ole. Vaikka arkkipiispa on kirkon johtava piispa, hän ei ole esimerkiksi muiden piispojen esimies vaan primus inter pares eli ensimmäinen vertaistensa joukossa! Harva siis tietää, mitä arkkipiispan todellinen valta tai rooli on tai sitäkään, kuka arkkipiispan valitsee ja miten monimutkainen arkkipiispan valintaprosessi lopulta on.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä järjestettävässä arkkipiispan vaalissa on mukana kaksi miestä, jotka olivat vaalin ensimmäisellä kierroksella kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta. ”Meidän oma piispamme” eli Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma, 55, sai 38 prosenttia annetuista äänistä ja Porvoon hiippakunnan piispa Björn Vikström, 54, sai 26 prosenttia. Kisasta putosivat kolme muuta ehdokasta – yliopisto-opettaja Heli Inkinen 14 prosenttia, lähetysjohtaja Ville Auvinen 13 prosenttia ja kansanedustaja Ilkka Kantola 8,5 prosenttia.

Ensimmäisen vaalin jälkeen kirkon piirissä on käyty kulissien takana kovaa lobbausta siitä, kummasta – Luomasta vai Vikströmistä – tulee seuraava arkkipiispa. Taustajoukot koettavat leimata ehdokkaita liberaaliksi ja konservatiiviksi, vaikka opillisesti isoja eroja ei ole ja molemmat ovat muutenkin varsin maltillisia, keski-ikäisiä miehiä.

Se, että molemmat ovat miehiä, vei terävimmän julkisuuskärjen siitä, olisiko seuraava arkkipiispa mies vai nainen. Naispappeudestakaan ei saada vääntöä, kun molemmat kannattava naispappeutta. Samaa sukupuolta olevien vihkimisestäkään ei oikein saa kiistaa – Vikström kannattaa, Luoma sanoo tyytyvänsä asiassa nyt ja jatkossa kirkon päätöksiin.

Mikä sitten voisi ratkaista vaalin? Ennustan, että se liittyy kirkon yhteiskunnalliseen rooliin. Kumpi haluaa kirkolle näkyvämmän yhteiskunnallisen roolin, kumpi pitäytyy perinteisemmällä tiellä. Vaalissa äänioikeutettuja on 1530. Heistä enemmistön sanotaan edustavan perinteisempää, vähän ehkä konservatiivisempaa, linjaa.

Jos kirkko etsii enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja ”ihmisläheisyyttä”, voi hyvin ajatella, että silloin esimerkiksi arkkipiispan vaalissa pitäisi jotenkin kuunnella enemmän kirkon jäsenten ajatuksia ja toiveita. Nythän tavallisella seurakuntalaisella ei ole oikeastaan minkäänlaista sananvaltaa vaalissa.

Muutaman päivän päästä arkkipiispan nimen ratkaisee siis noin 1530 ihmistä. Äänestämässä voivat olla arkkihiippakunnan – siis tämän entisen Turun ja Porin läänin – papit, lehtorit ja erikseen rovastikunnista valitut maallikot. Arkkihiippakunnan väkeä on noin 1200, mutta heidän antamiensa äänien painoarvoa vähennetään, koska –kuten asiaa perustellaan – ”arkkipiispalla on koko Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon liittyviä tehtäviä”.  Tämän takia arkkihiippakunnan äänet jaetaan kolmella.

Lisäksi arkkipiispan vaalissa on äänioikeus 109:llä kirkolliskokousedustajilla ja eri puolilla maata toimivien hiippakuntavaltuustojen ja tuomiokapitulien jäsenillä sekä kirkkohallituksen äänioikeutetuilla jäsenillä. Heitä on yhteensä noin 300.

Tulevan torstain arkkipiispan vaaliin et siis pääse vaikuttamaan, mutta jos kirkollisen vallankäyttäjän rooli kiinnostaa, merkitse kalenteriin 18. marraskuuta. Silloin järjestetään seurakuntavaalit ja kaikki seurakuntien 16 vuotta täyttäneet jäsenet ovat äänioikeutettuja. Siellä on siis valtaa jaossa. Vai onko?

Kirkon sisäinen hallinto- ja valtarakenne on hyvin monimutkainen. Sen selittäminen vaatii ihan oman kirjoituksensa ja saattaa olla, että senkin jälkeen kysymys todellisista vallan linnakkeista voi jäädä avoimeksi.

Kuten Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehden nyt jo eläkkeellä oleva päätoimittaja, rovasti Seppo Simola yhdessä pääkirjoituksessaan kirjoitti: Se hyvä puoli kirkon hallinnossa on, että se on niin tavattoman monimutkainen. Tavallinen Erkki ei millään ota selvää kirkolliskokousten, kirkkohallitusten, piispainkokousten, hiippakuntien, piispojen, tuomiokapitulien, rovastikuntien, seurakuntayhtymien ja seurakuntien kudelmasta ja keskinäisistä valtasuhteista. Tämä mahdollistaa sen, että kirkossa voi olla monta erilaista todellisuutta ja valta on lopulta sillä, joka sen ottaa.”

Palataan tuohon monien erilaisten todellisuuksien maailmaan lähitulvaisuudessa!

Hannu-Pekka Laiho





keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Luotu vai kehittynyt?




Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Tämä lienee maailmankirjallisuuden upein aloitus. Väinö Linnakin inspiroitui siitä Täällä Pohjantähden alla -trilogiassaan.

Moni pitää virkkeen tyylistä mutta on eri mieltä sen sisällöstä. Presidenttiehdokkailtakin toimittaja kysyi taannoin, uskovatko he luomiseen vai evoluutioon. Kysymys on huonosti muotoiltu. Arvelen syyksi, etteivät toimittajat jaksa kuunnella syvällisempiä perusteluita. Mieluummin he kuulustelevat revolverityyliin: joko olette lopettanut vaimonne hakkaamisen, vastatkaa kyllä tai ei.

Uskonko minä luomiseen vai evoluutioon? Ymmärrykseni on, että ”joko tai” –asetelman sijasta voidaan puhua ”sekä että” -näkökulmasta. Tiede ja kristinusko eivät tässäkään tapauksessa sulje pois toisiaan.

Tieteellinen maailmankuva tarkoittaa eri tieteenalojen parhaista tuloksista koottua yhteenvetoa siitä, millainen maailmankaikkeus on tieteen valossa. Tämä maailmankuva on arvovapaa ja sellaisenaan sama niin kristitylle, hindulle, muslimille, ateistille kuin deistillekin. Maailmankuva täydentyy jatkuvasti tieteen edistyessä.

Tieteelliseen maailmankuvaan sisältyvät teoriat ovat pääosin hyvin yksinkertaisia ja pystyvät silti selittämään suuren joukon ilmiöitä. Isaac Newtonin dynamiikan peruslaki esimerkiksi sitoo niin taivaankappaleiden liikkeen kuin monet insinöörityön ratkaisutkin yksinkertaiseen yhtälöön, joka kertoo kappaleen massan, siihen vaikuttavan voiman ja kappaleeseen kohdistuvan kiihtyvyyden välisen yhteyden.

Evoluutioteoria on osa nykyistä tieteellistä maailmankuvaa. Tämäkin teoria on yksinkertainen ja selitysvoimainen ja antaa hyviä vastauksia kysymykseen elämän kehittymisestä ja moninaisuudesta. Evoluutioteorian ei kuuluisi herättää suuria tunteita. Miksi se kuitenkin tuntuu olevan ikuinen kiistakapula ja monesti lyömäase kirkon opetusta vastaan? Selitys löytynee siitä, että evoluutioteoriasta tehdään villejä johtopäätöksiä kunkin omasta arvomaailmasta käsin.

Yksinkertaistaen ateistien väittämä on, ettei jumalia tarvita elämän synnyttämiseen ja ylläpitoon. Riittää, kun on miljardeja vuosia aikaa, suotuisat alkuolosuhteet ja tolkuton määrä satunnaisvaihtelua kasvi- ja eläinkunnan perimässä. Kun eliöistä syntyy uudenlaisia vaihtoehtoja, näistä olosuhteisiin sopivimmat menestyvät kilpailussa elintilasta ja ne pääsevät jatkamaan sukua. Näin kehitys etenee kohti korkeampia kehitysasteita. Se, mitä ei tarvita, sitä ei myöskään ole. Jumalat ovat tarpeettomia, siis olemattomia.

Luterilaiseen uskoon kuuluu: ”minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.” Katekismus jatkaa: ”Jumalan hyvä luomistyö ei rajoitu maailman ja elämän alkuun. Luomakunta ei ole sokean kohtalon käsissä, sillä Jumala itse pitää siitä jatkuvasti huolta.” Aamuinen työmatka sujuu ateistilta ja kristityltä näennäisesti samalla tavalla, Jumalaa ei näytetä tarvitsevan mihinkään vaan ihminen hoitaa homman itse. Silti toinen uskoo, että on se Jumala siellä taustalla varmistamassa. Näin voi ajatella myös koko maailmankaikkeudesta. Se näyttää pyörivän omillaan mutta ohjauskeskuksessa ollaan silti valppaana.

Minulle ei ole ongelma uskoa samanaikaisesti kirkkomme uskontunnustukseen ja olla yhtä mieltä tieteellisen evoluutioteorian ja sen pitkien ajanjaksojen kanssa. En näe ristiriitaa Raamatun luomiskertomuksen ja tieteellisen maailmakuvan välillä. Ajattelen, että luomiskertomus on kuin alla oleva taulu, joka kuvailee koko maiseman, männyt mukaan lukien. Havupuissa on myös neulasia mutta yksittäisen männynneulasen rakennetta taulusta ei pysty selvittämään, vaikka yksityiskohtia suurentaisi kuinka paljon tahansa. Tieteellistä teoriaa voi havainnollistaa valokuvalla, josta neulasen yksityiskohdat selviävät jo paljon paremmin. Molemmat kuvaavat samaa asiaa mutta näkökulma on erilainen.