keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Prosenttiliike


Takavuosina ihmisiä kannustettiin antamaan yksi prosentti tuloistaan kehitysapuun ja muihin hyviin tarkoituksiin. Prosenttiliike piti kovaa meteliä innovaatiostaan. Julkisuuden henkilöitä ilmoittautui keulakuviksi, erityisesti jos oli tarvetta kiillottaa kilpeään.

Vetoomus herätti vapaissa suunnissa ja kristillisissä yhdistyksissä lähinnä hymyilyä. Vailla verotuloja sinnittelevät yhteisöt olivat jo pitkään eläneet Vanhan testamentin sivuilta tuttujen kymmenysten varassa. Muutamasta sadasta jäsenestä koostuvat kymmenen prosentin liikkeet eivät mitenkään voisi ylläpitää toimintaansa, jos kolehtihaavissa olisi vain vitosia, kolikoita ja nappeja.

Keravan seurakuntakin toimii prosenttiliikepohjalta. Kirkollisvero on 1,25 % jäsenen tuloista. Ennustajien mukaan seurakuntien talousnäkymät ovat synkät lähivuosikymmeninä. Jäsenmäärä laskee ja verotulot pienenevät. Veroprosenttia ei voi nostaa sillä jäsenkato sen kun kiihtyisi. Siipeilijöiden määrä lisääntyy muutenkin: kirkosta erotaan mutta seurakunnan palvelut kelpaavat. Mikä siis neuvoksi?

Vapaaehtoisen antamisen kulttuurin pitäisi vahvistua myös luterilaisissa seurakunnissa. Mutta verotulojen ollessa talouden selkärankana jäsenistöltä taitaa puuttua motivaatio omastaan antamiseen. Mitäpä minun roponi siellä veromiljoonien joukossa vaikuttaa.

Myös kolehtiperinne jarruttaa muutosta. Kolehtien kohteet ovat pääosin erinomaisia mutta joukkoon mahtuu yleiskirkollisia rimanalituksiakin. Jos kolehtikohde hymyilyttää kirkkokansaa ja esittelijä puhuu ”uhrilahjasta”, niin penkissä istuja ratkaisee mielensä ristiriidan kolikkokukkarolla. Kolehtien tulevaisuutta ei suinkaan helpota käteisen rahan häviäminen käytöstä. Ei liene keksitty käteistä korvaavaa kolehdinkantotapaa? Vai haluatko, että puhelinoperaattori haukkaa ison osan tekstiviesti-lahjoituksestasi? En minäkään.

Katastrofit opettavat, että lompakon setelipuoli avautuu helposti, jos antamisen kohde koetaan elintärkeäksi. Lippaat täyttyvät ja tilisiirrot viuhuvat, jos rahan uskotaan menevän suoraan hädänalaisille eikä väliportaan byrokraattien taskuihin.

Jos minä olisin Suomen valistunut itsevaltias, lopettaisin kirkkokolehdit. Muokkaisin lakeja niin, että kukin seurakunta voisi kerätä varoja ”viikon avustusteemalle”. Tärkeät aiheet löytyisivät seurakunta-laisten keskustelun kautta ja näin niihin sitouduttaisiin. Joka viikko tuettaisiin eri teemaa ja lahjoittaa voisi kaikilla maksamiseen käytettävillä tavoilla ilman välistävetäjiä. Avustuskohteista syntyisi vuoden mittainen vuoroluettelo mutta väliin otettaisiin pikakelauksella ajankohtaisia katastrofiavustuksia.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sunnuntaina kirkossa


Istuin sunnuntaina kirkossa. Meillä oli taas kerran ihan hyvä messu. Oli ”Misericordia Domini”-sunnuntai, siis toinen sunnuntai pääsiäisestä. Sitä kutsutaan myös Hyvän Paimenen sunnuntaiksi. Kirkossa oli hyvän matkaa yli sata seurakuntalaista, heistä iso osa nuoria, kevään rippikoululaisia, joita toivotin ovella kirkkoväärtinä tervetulleeksi yhteiseen messuumme. 
Vieressänikin istui kaksi ”ihmisen alkua”, lapsenlapsiani, joille sunnuntaiaamuinen jumalanpalvelus ei ole pysyvästi tapahtumakalenterissa. Toinen heistä oli jo 13-vuotias (ensi vuonna riparilainen) ja toinen 9 vuotta.
Olet varmasti sinäkin kuullut, että Keravan seurakunnan jumalanpalveluksia katsellaan monessa muussa seurakunnassa vähän kadehtien. Keravalla käy ihan mukavasti väkeä sunnuntaikirkossa ja messuja kutsutaan lämminhenkisiksi ja ihmisläheisiksi. Sellainen oli tämäkin Susannan, Samulin ja Eijan vetämä jumalanpalvelus.


Mutta ehkä juuri näiden monien mukana olleiden nuorten seurakuntalaisten innoittamana kuuntelin ja katselin jumalanpalveluksen sisältöä, kaavaa ja kuulemiani sanoja normisunnuntaita tarkemmin ja –kriittisemminkin. Siinä penkissä oli aikaa miettiä, miltä tämä itselle vuosikymmenien aikana tutuksi ja rakkaaksi käynyt sunnuntaiaamun perinne oikein mahtaa näyttäytyä näille nuorille? Kohtaako jumalanpalveluksen sanoma ja sana kuulijansa?
Monenlaista liikkui mielessä. Helposti tuli miettineeksi, että se mikä minulle on osa kristittyjen yhteistä traditiota – tuttua ja turvallista Jumalan sanaa ja messun kaavaa – saattaa nuorelle, ja ulkopuoliselle aikuisellekin, olla käsittämätöntä, hämmentävää ja vähän pelottavankin tuntuista liturgiaa ja rituaalia. 
Suurin osa jumalanpalvelukseen osallistuneista puhuu äidinkielenään suomea. Siksi messussa puhutaan suomea. Raamatun tekstit luetaan suomeksi, virret veisataan selkeällä suomella. Mutta – kuinka moni ymmärtää kuulemaansa kieltä?
Me kirkon penkkejä kymmeniä vuosia kuluttaneet olemme tottuneet kristilliseen kieleen. Laulamme tottuneesti virsikirjasta sanoja ja säkeitä. Vanhurskauttaminen, armollinen, fariseus, teurastettu karitsa, pyhä veri, lunastettu, uhri, kuoleman kahleet, lankeemus, saastaisuus, raadollinen, orjantappura, Juudan leijona, Jordanvirta, Immanuel. Sanoja riittää. (Poimin nämä esimerkit sattumanvaraisesti virsikirjaa availemalla.)
Raamatun tekstinkin kuuntelemme tottuneesti, kuten esimerkiksi viime sunnuntain Vanhan testamentin tekstin Miikan kirjasta. ”Paimenna, Herra, sauvallasi kansaasi, kaitse omaa laumaasi, joka asuu yksin keskellä metsää, kaukana hedelmätarhoistaan. Johda se Basanin ja Gileadin laitumille niin kuin entisinä aikoina. Niin kuin silloin, kun lähditte Egyptistä, niin te saatte vieläkin nähdä ihmeitä. Kaikki kansat näkevät nuo ihmeelliset teot, katselevat niitä voimattomina mahtavuudestaan huolimatta. Kaikki mykistyvät, ja heidän korvansa menevät tukkoon. He nuolevat tomua kuin käärmeet, kuin maan matelijat. Vavisten he tulevat varustuksistaan, lähestyvät kauhusta kalpeina Herraa, meidän Jumalaamme. Sinua, Herra, he pelkäävät!”
Johanneksen evankeliumista luettu evankeliumiteksti käsitteli lampaita, lammastarhaa, tarhan porttia, rosvoja ja varkaita sekä paimenta. Ehkä evankeliumin kirjoittaja jo vajaat 2000 vuotta sitten aavisti saman ongelman, jota minäkin tässä blogissani käsittelen, koska hän jatkoi tekstiä: ”Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. Siksi Jeesus jatkoi: ”Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

Uudenkaupungin maalaiskunnassa 1950-luvulla alkaneen, Laina Penttilän pyhäkoulun ”perusopetuksen” ja lukuisten lammas- ja paimenkiiltokuvien takia, evankeliumiteksti oli minulle ihan tuttua ja ymmärrettävääkin. Mutta mitä ajatteli 2020-lukua lähestyvä varhaisteini, joka on nähnyt lampaita vain kuvissa ja paimenen roolikin taitaa tuntua aika vieraalta. Katosivathan viimeiset lammaspaimenet Suomesta jo useita vuosikymmeniä sitten ja Euroopastakin taisivat viimeiset hävitä 1990-luvun taitteessa, kun Itä-Saksa yhdistettiin Länsi-Saksaan ja lammaspaimenten toimet lakkautettiin!
Koetan siis sanoa sitä, että meitä on muutama sata keravalaista, joille joka sunnuntainen jumalanpalvelus on ihan normaali, tuttu ja turvallinen hiljentymisen paikka, kaiken hieman kummallisen puheenkin keskellä. Riittääkö tuo? Vai unohdammeko samalla ne loput kirkkoon eksyvät? Saavatko he messusta kiinnekohtia ja vastauksia omaan elämäänsä ja arkeensa vai lähtevätkö he hämmentyneinä kotiinsa?
Suomen evankelisluterilainen kirkko on miettinyt vuosien varrella usein jumalanpalveluksen roolia ja merkitystä. Parhaillaankin on menossa erilaisia jumalanpalvelusuudistuksia, kokeiluja ja vanhan tradition hiomista. Pohdinnalla koetetaan turvata jumalanpalveluksen merkitys seurakunnan keskeisenä, yhteisenä kokoontumisena.
Messun kivijalkana on vuosisatainen perinne, eikä sunnuntain jumalanpalvelusta koskaan voi uudistaa liian nopeasti, eikä ehkä ole tarvettakaan. Silti kannattaa pohtia, miten messu tavoittaa seurakuntalaisen. Mitä siitä ymmärtää esimerkiksi kolmatta kertaa kirkon penkissä istuva riparilainen, joka on jo saanut jonkinlaista rippikouluun sisältyvää seurakuntaelämän perusopetusta?
Sunnuntain messu sisältää varsin tiukan kaavan, johon voit tutustua esimerkiksi Kirkkohallituksen vuonna 2009 julkaisemassa 150-sivuisessa jumalanpalveluksen oppaassa nimeltään ”Palvelkaa Herraa ilolla”. Se löytyy netistä osoitteesta  http://kirkkokasikirja.fi/jp-opas.pdf#page=136
En lukenut koko opasta, joten en pysty sanomaan, miten oppaassa käsiteltiin kokonaisuutta nimeltä ”viestintä” ja tarkoitan silloin viestintää hyvin laajana käsitteenä. Minä väitän, että jumalanpalvelus on äärimmäisen monimutkainen viestinnällinen kokonaisuus, jonka kautta kosketetaan penkissä istuvaa seurakuntalaista kaikkien aistien kautta. Hän kuulee, näkee, tuntee, haistaa. Eikö jopa Pyhän Hengen läsnäolon kokeminen tapahdu juuri tunnetasolla?
Minulla oli vuosi sitten hieno mahdollisuus osallistua Oulussa kirkon jumalanpalveluspäiville. Siellä pohdittiin juuri tuota messun uudistusta. Moni tiukasti perinteestä kiinni pitänyt väitti, että uudistuksen tarkoitus on tehdä jumalanpalveluksesta ”viihdettä”, että ei ihminen tule kirkkoon viihtymään. Se on varmasti totta, enkä usko, että uudistajat viihdettä ja viihtymistä ajattelevatkaan.
Ehkä heillä on enemmän mielessä se, miten jumalanpalvelus liturgisten elementtien kanssa ”eläisi” ihmisen lähellä. Niin kuin se elää silloin kun Pentti Lahti soittaa torviaan, Eija Repo jammailee uruillaan, Pohjolan-Pirhosen Jukka ottaa kitaran käteensä, Koivusalon Samuli virittää laulunsa tai silloin kun Mieslaulajat tunnelmoivat negrospirituaalejaan. Ja kyllä messu elää myös sanoissa – virsien, saarnan, rukousten ja johdatusten sanoissa.
Ei vastuu jumalanpalveluksen koskettavuudesta kuitenkaan ole vain seurakunnan työntekijöiden vastuulla. Yhtä tärkeitä olemme me maallikot, jotka istua jökötämme vakavina penkissä. Kokeeko penkissä lähellä istuva minun ja sinun lähimmäisenrakkauden?
Hannu-Pekka Laiho


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?


En ehkä ole ainoa, jolta on lapsena näin kysytty. 
Että kenen tyttöjä sitä oikein ollaan. Muistan joskus melkein pahastuneeni monikosta. Olen ainoa lapsi, minua on vain yksi. Kenen tyttö? 

Suurten ikäluokkien aikaan lapsia oli paljon ja kai jonkun oli joskus vaikea hoksata, kuinka honkkeliksi hujahtanut äänekäs koululainen olikin se sama pienokainen, joka vain hetki sitten touhusi hiekkalaatikolla. 

Tai sitten kysymys oli hyväksi huomattu tapa avata keskustelu ja tehdä muutama - joskus turhan utelias - kysymys. 

Olen oman perheeni tytär, tietysti. Yhä edelleen, vaikka jo tukevasti eläkeikäinen. 


Mutta olen myös jälleenrakennusajan ja vähän vielä pula-ajankin tytär. Äidin ompeleminen mekkojen ja esiliinojen ja elefanttikenkien ja vaikka minkä tytär. Viettänyt syntymäpäiviä, joiden kohokohta oli kermakakku. Käynyt keskikoulun ja lukion. Tehnyt nuoruuden tyhmyyksiä, sentään välillä jotain järkevääkin. 

Tämän ajan tyttäret on kasvaneet maailmaan, jossa moni oman lapsuuteni sensaatioista on itsestäänselvyys. Alan kai olla oikeasti vanha, kun olen alkanut pohtia, millainen arjen kehityskaari oman elämäni aikana on koettu. Vielä enemmän muutoksia sisältyi vanhempieni elämään. Tavallisen perheen perspektiivistä itsenäisyyden aika on ollut menestystarina.

Me kannamme sieluissamme omaa historiaamme. Sodan ja pulan kokeneet eivät kai koskaan ole päästäneet tai päässeet kokonaan irti säästäväisyydestä, varovaisuudesta, varautumisesta. Vaatimattomia toiveita ja tavoitteita, onneksi usein toteutuneita. 


Me kannamme aina sieluissamme sitä kotia, joka opetti meille elämän perusteet. Kun iäkäs nainen muistelee kotiaan ja äitiään, ensimmäisinä eivät tule mieleen koneet tai laitteet tai muut esineet. Äiti piti kodin siistinä ja järjestyksessä, laittoi vaatimattomista aineksista ja oman maan antimista hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Äiti osasi paljon arjen taitoja. 

Niiden äitien tyttäriä ja tyttärentyttäriä tässä ollaan. Kun aikuiset lapset ovat jo lujasti kiinni omassa elämässään, mietin toisinaan, olenko itse osannut antaa oikeat eväät ja valmiudet elämään. 

Puhutaan vähävaraisista lapsista, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin ikätovereillaan. Huoli on varmasti todellinen, mutta se on huolta aineellisen hyvän riittämisestä. Varallisuuden rinnalla tarvitaan muutakin. Tärkeintä on sittenkin rakkaus, turvallisuus, luottamus, vakaat kotiolot? 

Jokainen äiti tekee varmasti parhaansa. 


Minä toivon lapseni sulle 
suurta kaunista elämää
ja turvaksi taipaleelle 
kättä Enkelin suojelevaa.

      Lapselleni - Irma Särmäharjun kokoelmasta 
Kotiseutu kullan kallis, 2007. 

Äitiyttä
pohti Liisa.
Kuvissa näkyvät hennonvihreät oksat ovat mustikanvarpuja. Poimi varvut maljakkoon, anna niiden nauttia auringosta ja raikkaasta vedestä, noin viikon kuluttua suloiset lehdet aukeavat!







sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Ihan ihmetellä täytyy

 Ihmeitä tapahtuu. Monet niistä jäävät huomaamatta, jotkut vaikuttavat hetken ja unohtuvat, joillain on elämää mullistava vaikutus. Vaikka pääsiäinen onkin vastikään taas eletty, en nyt kirjoita ylösnousemuksen ihmeestä.

Meille kullekin tarpeellisin ihme lienee elämä itse. Että minä olen. Ja sinä. Että hengitämme ja ajattelemme. Emmehän ilman elämää voisi mitään ihmetelläkään. Elämä on ihmettelyn välttämätön, mutta ei riittävä ehto. Ihmettely on taitolaji.

Luulen, että kyky ihmetellä iän myötä hupenee. Niin vain monesti käy, vähän kerrassaan menetämme jotain tärkeää. Silmämme samentuvat ja elämästä tulee arkista ja harmaata. Olen yrittänyt ottaa opikseni Martin Lönnebon kehotuksesta “opettele ihmettelemään” ja pyrkinyt katsomisen sijaan näkemään. Välillä havahdun huomaamaan, että harjoittelusta on hyötyä.

Eräänä aamuna näin mahtavan kauniin auringonnousun. Se oli ihme(ellistä). Ja vaikka vuorokauden kulun ja taivaan värit voikin tieteellisesti selittää, ei se pienennä sitä ihmettä, että päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä, -sadasta ja -tuhannesta toiseen tulee aamu ja päivä ja ilta ja yö. Eikä mikään selitys muuta sitä, että jokainen aamutaivas ja iltarusko on erilainen kuin edeltäjänsä tai seuraajansa, ainutlaatuinen ihme.

Kevät on oma ihmeensä. Nyt ajattelen sinivuokkoja, jotka tunkevat nuppunsa maasta näkösälle heti lumen sulamisen jälkeen. Niin näyttää tapahtuvan mistään riippumatta. Huomennahan saattaa tulla lunta turpaan, eikä kasvaminen etene ollenkaan. Mutta kun aurinko taas lämmittää, ruskeanharmaa risujen ja kuolleiden lehtien peittämä maa värjäytyy siniseksi. Ihme kyllä.

Ihmeellä on positiivinen kaiku. Jotain kaunista, ilahduttavaa, eheyttävää tapahtuu. Vai voiko olla epämiellyttäviä ihmeitä? Olisiko ihme, että sinivuokot eivät enää kukkisikaan? Jos elämä on ihme niin entäpä kuolema tai mikä vain surua, pelkoa, järkytystä aiheuttava asia? Jos “ihmeen kaupalla” selvitään tukalasta tilanteesta, niin voiko “ihmeen kaupalla” joutua ahdinkoon? Tätäpä pitää ihmetellä. Ehkä palaan kysymykseen joskus toiste.


"Opettele ihmettelemään. On ihme, että on olemassa maailmankaikkeus, elämä ja sinä. On ihmeiden ihme, että yleensä jotakin on olemassa." (Martin Lönnebo)


Ihmeistä kirjoitteli


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Taas tarjolla, kaikille!





Hanki hupenee, pälvet suurenevat. Takatalven puhtaan valkoinen lumi haihtuu sumuna ilmaan, vanhempi kerros alkaa sulaa pois. 

Kauan sitten olin matkalla ulkomaalaisryhmän kanssa pohjoisesta etelään. Elettiin loppukevään päiviä, sää oli pilvinen, maidonvalkoista valoa kaikkialla. Lumet olivat pientareilta ja tienpenkoilta lähteneet, jäljellä olivat edellisen syksyn lakastuneet risut ja ruoho, hiekan ja kuran harmaannuttamat. Vihreää ei korttakaan. 




Matkalainen koputti olkapäähän: ”Kuinka te oikein jaksatte tämän kaiken köyhyyden keskellä?” 
Köyhyyden? Kuinka niin, köyhyyden? 
Maisema näytti vieraan silmään ehkä ankealta, vaikka siinä oli vahva jo lupaus keväästä ja uudesta. Jossain vielä jokunen lämpäre lunta. 
En muista, mitä vastasin. Yleensä nasevat vastaukset löytyvät heti, kun tilanne on auttamatta ohi, mutta vieläkään en tiedä, mitä tarkalleen olisi pitänyt vastata. 
Mitä lumen jälkeen tulee? Ei köyhyyttä, vaan rikkaus, kesä väreineen ja tuoksuineen. 



Pohjoisen reitillä on kyliä, joiden läpi ajaessa katse kiintyy kauniisiin, kauniisti maalattuihin taloihin. Tarkemmin katsoessa näkee, että osa niistä on asumatta. Lumen aikaan on helppo huomata, miten toisten talojen ikkunoista loistaa valoa ja kuinka pihatiet on aurattu. Toiset talot seisovat hiljaisina, valottomina, puhtaan, pehmeän lumen keskellä. Pihamaalle ei ole tietä, ei  yhtään jälkeä. 
Tulevatko asukkaat paikalle kesällä, kun maa on paljas? Kuljetaanko pihapolulla silloin, vai onko se nurmettunut kokonaan umpeen? 



Kaupungissa ei juuri ole taloja, joiden pihaan ei kukaan koko talven aikana tule. Silti, kaupungissa voi olla ovia, joita vain harvoin avataan. Toivon, että kevät pian kutsuu jokaisen ulos. Kevään teille on lähdettävä, pian on helpompi liikkua ja viihtyä! 

Luminen kaupunki valoineen ja väreineen on kaunis. 
Kaupungissa lumi voi toki olla myös haaste. Sitä aurataan pois, sitä viedään lumenkaatopaikalle. Sitä kertyy liukkaiden pintojen päälle ja huono-onninen kävelijä saattaa liukastua. Samanlainen haaste on lumisille teille kylvetty hiekka. Se ei haihdu sumuna ilmaan vaan muuttuu pölyksi, kunnes tiet pestään ja puhdistetaan. 



Suomalaiselle vuodenajat ovat saavutettu etu ja siunaus. Vuodenkierto väreineen, tuoksuineen, pienine mieliharmeineen ja suurine iloineen antaa elämälle rakennetta ja ryhtiä. Kevään valoisina iltoina maailma tuntuu rajattomalta, syksyn hämyiset hetket ovat vielä valovuosien päässä. Vaikka maa talven jälkeen onkin lyhyen hetken marto ja harmaa, se ei kerro köyhyydestä, se on enne rikkaudesta. 



Kohta on aika lähteä ulos, katsomaan kevättä ja nuuhkimaan ensimmäisten leskenlehtien tuoksua, maan aromeja. Kevättä on taas tarjolla, toivottavasti kaikille!



Kevättä katseli Liisa. Katselkaa tekin, rakkaat lukijat! 



keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Easter at the kindergarten

During the run-up to Easter the parish has lots of extra events to organise, including prayers, plays and similar with an Easter theme for kindergartens and schools. I went to a kindergarten where I told the little children the Easter story, and we prayed and sang hymns together. It was very enjoyable, although one unsavoury episode stuck in my mind.

One little boy refused to sit next to a dark-skinned girl. His teacher insisted, he cried, made a scene, left the room, returned, settled down and followed my story closely. He even asked a thought-provoking question about Jesus afterwards. I admired the teacher’s professionality. There was only a brief delay to my story, and the atmosphere was pleasant after all. The little girl seemed to be above such incidents.

It made me think about my childhood. Regrettably, children will always find a way to single out particular children to be bullied or teased in some way. Child A is of foreign origin, child B has a different religion, child C has a regional accent, child D is skinny, child E is fat, child F wears glasses, child G is from a poor family, child H is from a rich family, and so on ad infinitum.  The main ethnic minority at my school was Italians; you might think they would barely stand out from the majority population children, but they did. They were different.

Fortunately, there is hope. Children can learn better ways. Good parenting and teaching can work wonders. The same is true of adults. So much prejudice is based on ignorance, fear and peer pressure. Telling the facts (not just knowing them and keeping them to yourself), setting a good example, spending time with people who are different in any way – these are all ways we can fight different types of prejudice. Jesus ignored his society’s prejudices – he spent time with foreigners (who were therefore non-Jews), collaborators (ie. tax collectors), prostitutes, lepers, the poor, and his opponents. What an example he set.    

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Olkoon voima kanssamme! Tulokkaan taiderastit vol. 1



Saavuin ensimmäisiä kertoja Keravalle K-junalla ja lähdin kävelemään. Aseman lähellä kohtasin hontelon ilmaa harovan miehen. Melkein säikähdin. Tarkemmin katsottuani näinkin hoippumisen sijaan määrätietoisuutta ja energiaa. Pronssiin valettu mies kutsui minut tutustumaan Volmari Iso-Holloon.


Herra Google kertoi “Vomman” monista kilpailuista ja merkittävistä voitoista. Tulin miettineeksi fyysistä voimaa, jäntevyyttä, kestävyyttä ja kaikkea sitä, millä kroppaansa tulee vaivata, psytyäkseen edes murto-osaan siitä, mihin Volmari pystyi. 

Seuraavalla kerralla törmäsin toiseen määrätietoiseen mieheen, maailman menoa kivipaaden päältä katselevaan Juho Kusti Paasikiveen.Vaikuttava näky!  Sananmukaisesti järkähtämätöntä päättäväisyyttä!

Taas herra Google sai paljastaa monta uutta tai unohtamaani asiaa Johan Gustaf Hellsténistä. Tuon Juho Kustin alkuperäisen nimen lisäksi minulle kirkastui kuva hänen monipuolisesta koulutuksestaan ja poliittisen uransa vaiheista. Tulin miettineeksi älyn ja viisauden, hengen voimaa ja kaikkea sitä, millä harmaita aivosolujaan tulee vaivata saavuttaakseen edes murto-osan siitä, mitä Paasikivi saavutti.




Keravalle muutettuani menin kirkkoon. 
Sali hohti heleän valkoisena. 
Katsoessani poimuista alttarireliefiä tulin ajatelleeksi telttanaruja,
 jotka kerran irrotetaan. 
Mutta kuultuani, että taideteoksen nimi on “Jumalan voima”, 
sain uudet silmät nähdä.


Nyt reliefi näyttäytyy minulle kuvana 
Jeesuksen kuoleman hetkestä. 
Vuoret järkkyvät ja temppelin esirippu halkeaa. 
Vino viilto – kuin viivasuora tie – ristiltä
 kohti taivasta, aukeaa.
Tässäkö on Jumalan voima? 


Tässäkin.  
Ja ylösnousemuksen aamussa, josta 
voiton risti reliefin yläpuolella kertoo. 
Katsellessani reliefiä, joka heijastelee valon säteet kirkkosaliin, 
mietin rakkauden voimaa ja sitä, kuinka vähän tulee tehdä 
voidakseen heijastaa rakkautta maailmaan.


Kauppakaarella kävellessä palaan menneen talven lumiin. Ajattelen hymyn voimaa.  Tuntemattomaksi jääneen taiteilijan teos lumisen sadevesikaivon kannessa ilahdutti ja sai kanssakulkijatkin hymyilemään.


Monta taiderastia on vielä tsekkaamattajatkan niistä joskus toiste.
Sanan voimaa käytti