keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Pitääkö kirkon miellyttää?


Kirkko ei ole yhdistys tai kansalaisjärjestö muiden joukossa. Se on Jeesuksen perustama yhteisö päällikkönään Hän itse. Johdossa on valistunut itsevaltias – maailmanhistorian ainoa sellainen – mistä syystä yhdistysdemokratia sellaisenaan ei ole kirkon juttu. Sosiaalinen media ei siten ole se paikka, jossa kirkon opista ja linjauksista päätetään.

Silti kirkkoon ja seurakuntiin pätevät samat lainalaisuudet kuin muihinkin yhteisöihin. Ystävällisyys, jokaisen ihmisen kohtaaminen samanarvoisena ja lämmin ilmapiiri kutsuvat vieraantuneitakin mukaan. Sen sijaan tökerö käytös ja moraalittomat toimintatavat karkottavat ihmisiä kirkosta samalla lailla kuin muistakin porukoista. Uutisiin pääsee vähäisenkin törttöilyn perusteella. Kun kiireiset ihmiset lukevat vain räväkät otsikot, toimintaa lähemmin tuntemattoman mielikuva kirkosta muotoutuu helposti niistä.

Nykyihminen on tottunut valitsemaan runsaasta tarjonnasta itseään miellyttäviä tuotteita ja palveluita. Myös uskontoihin saatetaan suhtautua kuin kaupan hyllyihin: poimitaan koriin miellyttävimmät palat eri uskonnoista ja monenlaisesta hömpästä. Näistä rakentuu ikioma  á la carte –uskonto: ”uskon, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa.”

Näin toimien toiveiden ja todellisuuden raja hämärtyy kohtalokkaasti. Kristinuskon Jumala on todellinen. Meidän mielipiteillämme siitä, minkälainen hänen pitäisi olla, ei ole merkitystä. Onneton on se, joka rakentaa oman jumalansa, ja onnellinen se, joka yrittää opiskella Raamatusta jotakin Jumalasta.

Oppinsa ydinasioissa kirkko ei voi miellyttää kaikkia. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan” on uskontunnustuksemme keskeinen väite, jota on paha ohittaa mutta jonka sovittamista tieteelliseen maailmankuvaan kuuluvan evoluutioteorian kanssa kannattaa yrittää. ”Jeesus on totisesti ylösnoussut” sotii kaikkia luonnonlakeja vastaan, mutta on uskomme kulmakivi. Ihminen pelastuu yksin armosta, Jeesuksen tähden. Hyvillä töillä ja reilun kaupan ostoksilla tähän ei tuoda mitään lisää. Helvetti on epämiellyttävä juttu, josta mielellään vaikenee. Raamattu ei sitä paljon kuvaa, mutta kertoo sen olevan todellisuutta.

Peistä voidaan taittaa ja rakentavaa keskustelua käydä monista kehällisemmistä uskonelämän ja opin asioista. Kirkon avioliittokantakaan ei ole pelastuskysymys. Liian varmoilla mielipiteillä kiistelyyn sopii vanha kevennys: ”niin pysyvät siis usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on puhdas oppi.”

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Sekalainen seurakunta


Kuunteletko sinä radion aamuhartauksia? Niin minäkin, tosin Yle Areenasta ja useimmiten puhelimen kautta, kun aamun suoran lähetyksen ajankohta seitsemän jälkeen ei ihan istu päivärytmiini.

Aamuhartauksia pitää useita kymmeniä eri henkilöitä. Kaikki ovat vähän erilaisia. On vanhoja, nuorempia, naisia, miehiä, körttejä, liberaaleja, pappeja, maallikoita. Joidenkin sanat tuntuvat omilta, toisten eivät. Hengästyksiin asti vauhdilla paasaava radikaalikirkkoherra ei ole minun makuuni, eikä myöskään kaikki elämän synkkyydet päivän aloitukseen keräävä saarnaajakaan. Parasta ovat koskettavat laulut ja tietysti Isä meidän -rukous ja Herran siunaus.

En siis ole kaikkien puhujien kanssa samalla aaltopituudella, enkä edes aina samaa mieltä heidän näkemyksistään tästä yhteisestä kristinuskostamme. Kertaakaan en silti muista sulkeneeni radiota kesken aamuhartauden. Korvani varmasti aina silloin tällöin.

Nuo otsikon sanat sekalaisesta seurakunnasta tulivat mieleen useita kertoja tässä kuluneina viikkoina, kun tiedotusvälineissä on uutisoitu kirkolliskokouksesta tai haastateltu eri ihmisiä kirkkoomme ja uskoomme liittyvistä asioista. Kuva kirkostamme on – jos sen sanoo rauhallisesti – varsin moni-ilmeinen!

Lehdissä, tv:ssä ja radiossa on haastateltu kuun vaihteessa virkaansa jättävää arkkipiispa Kari Mäkistä ja on ääneen päässyt myös hänen tilalleen – ja Espoon hiippakunnan jättävä – piispa Tapio Luomaa.  Kari Mäkinen on aika avoimesti sanonut, että arkkipiispavuodet ovat olleet raskaita. Että hän on väsynyt. Että tehtävä on ollut haastava ja vaikea.

Kari Mäkinen on viitannut monessa haastattelussa kirkon sisäisiin ristiriitoihin. Hän on puhunut myös siitä, miten vaikeaa eri tavoin asioista ajattelevien ihmisten on työskennellä yhdessä. Erilaisia uskontulkintoja tuntuu olevan mahdoton ymmärtää, saati hyväksyä.

Erilaisuuden ja erilaisten näkemysten kirjon voisi nähdä myös rikkautena. Työyhteisöissäkin kysytään nykyään, että jos kaikki ovat samanlaisia, ajattelevat samalla tavalla, mistä syntyy kiinnostavuus ja luovuus.

Mäkinen on ottanut esille myös juuri sen kipupisteen, jota minäkin usein ajattelen. Kun kirkon pitäisi Jeesuksen jalanjäljissä julistaa lähimmäisenrakkautta, suvaitsevaisuutta ja armoa, ajaudumme liian usein juoksuhautoihin puolustamaan juuri minun uskontulkintaani ainoana oikeana.

Väitän, että kun istumme sunnuntaina Keravan kirkossa yhteisessä messussa, en löydä ympäriltäni yhtään joka ”uskoo” tai ajattelee kristinuskosta juuri samalla tavalla kuin minä. Vai pystyisitkö sinä yksilöimään ymmärrettävästi oman kristillisen uskosi, jos saisit vartin – tai vaikkapa tunninkin – puheaikaa?


Ajattelen niin, että meillä jokaisella on oma, sisäinen ajatuksemme Jumalasta, uskosta ja elämästä. Se, jonka Pyhä Henki on meissä synnyttänyt. Sitä tuskin pystyisi tarkasti määrittämään, vaikka kuinka napsisi irtojakeita Vanhasta testamentista tai vaikkapa Uudesta testamentistakin.

Kirkolliskokouksessa Turussa käytettiin kuitenkin monta kertaa esimerkiksi Vanhasta testamentista poimittuja yksittäisiä jakeita, kun keskusteltiin siitä, minkä kannan kirkolliskokous ottaa avioliittoon ja kun etsittiin ”sitä ainoaa oikeaa” raamatuntulkintaa päätöksen pohjaksi. Totuus kun on se, että niin muutosta kannattavat kuin vastustajatkin löytävät Raamatusta runsaasti omia näkemyksiään tukevia lauseita, kunhan ne vaan nappaa irti kokonaisuudesta niin ajallisesti kuin sisällöllisestikin.

Kirkolliskokousedustaja, tohtori Heikki Hiilamo pohti radiopakinassaan kirkkomme pirstoutumisen seurauksia. Hän ennusti, että muutamassa kymmenessä vuodessa kirkkomme pirstoutuu keskenään riiteleviin kuppikuntiin. Näin evankelisluterilaisen kirkon merkitys vähenee ja siitä kärsii koko yhteiskunta.

Meillä toisistaan eroavilla seurakuntalaisillakin on kirkon kokonaisuudessa tärkeä merkitys. Eikö Keravan evankelisluterilaisen seurakunnan tehtävänä ole juuri koota kaikkia keravalaisia saman alttarin ääreen? Kuulemaan lupausta rakkaudesta ja arvosta?

Jos välttämättä haluaa kuulua omaan ”kuppikuntaa”, niillekin on tilaa ja niitäkin Keravalta tarvittaessa löytyy, mutta näen jotenkin hankalana, jos seurakunta määriteltäisiin ”keskenään riitelevien kuppikuntien yhteisöksi”.
Ja lopuksi. Suomen kieli on varsin monimutkainen vieraan opittavaksi, kuten olemme Pirkko-vaimoni kanssa huomanneet erästä maahanmuuttajaystäväämme opinnoissaan auttaessamme. Mutta suomi on ilmaisultaan myös monitahoinen. Ajattelepa, mitä kaikkea sisältyy tähän viimeiseen, suomen oppimiseen sisältyvään ja moniarvoisuudesta kertovaan kappaleeseen.

Minä uskon. Sinä uskot. Hän uskoo. Me uskomme. Te uskotte. He uskovat. 

Hannu-Pekka Laiho
(hplaiho@gmail.com)

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Omenapuun alla


Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös vähän Vakan vierestä 

Istun oman puutarhamme omenapuun alla. Tuoksuttelen juuri puhjenneita kukkasia ja kuuntelen mehiläisten pörinää. Tämä on ehkä viimeinen kevät kun istun tässä puun juurella ja katselen omenapuutani.


Muistoissa palaan siihen ensimmäiseen kevääseen tässä puutarhassa. Nurmikkoa ei ollut. Oli vain kuivaa, villiintynyttä heinää. Muistelen hiekkalaatikkoa, lasten keinua ja pieniä omenapuiden taimia, jotka tupaantuliaislahjana sukulaisilta saimme. Muistan terassin rakentamisen ja sunnuntai ateriat katoksen alla.

 Etsin kuopukselle valokuvia lapsuudesta valmistujaiskutsua varten. Kuvia on synttäreistä ja juhlista, retkistä ja matkoista. Mutta missä ovat kuvat siitä tavallisesta arjesta, jota tässä talossa on eletty? Arkisesta ruuanlaitosta, siivouksesta, arjen hulinasta ja kiireestä. Ne unohtuvat, vaikka ne ovat elämämme tärkeimpiä rakennuspuita. Tavallinen arki on lapsille parasta. Ja sitä arkea kaipaa nyt, kun talo on hiljentynyt lasten äänistä.

Ei ole puutarhassa enää hiekkalaatikko.  Se tuli tarpeettomaksi ja jäi talon laajennuksen alle. Lasten keinu ruostui ja se vietiin kaatopaikalle. Nurmikko on nykyään kauniisti vihertävää sammalta. Omenapuistakin on jäljellä enää tämä ainoa. Yksi kuivettui ja toisen rungon söi eräänä kevät talvena jänikset.
Ja tänä keväänä, tämä ainoa omenapuu, on täynnä valkoisia kukkia. Ihan kuin se sanoi: "Muista minut!"
 
Eija V.

 

lauantai 19. toukokuuta 2018

Reds and Whites


I tried to publish this text on 6th May, but something went wrong. Actually, it is more relevant this weekend, as Sunday 20th is Remembrance Sunday / Kaatuneiden muistopäivä.
The other Saturday night we had just laughed our way through Uutisvuoto (Have I got news for you) when the film Lunastus (Redemption) came on. It wasn’t exactly light entertainment for the weekend: it was grim, brutal and depressing. Still, the subject matter – the Finnish Civil War of 1917-18 – was grim, brutal and depressing. Both sides took prisoners and shot them out of hand. Ordinary people were desperately short of food. The usual rules of human behaviour seemed forgotten as the killing went on.

The main character was a Lutheran priest, who tried to remain neutral and behave according to his Christian upbringing and training. This proved extremely difficult, especially when he was left in charge of a Red prisoner. He treated the prisoner well and set him free, knowing the Whites would otherwise have simply shot him when they came to ”interrogate” him. In return the prisoner shot the priest dead, the priest representing everything he was fighting against.

The unfairness of it was what first stuck in my mind. The priest’s humane approach seemed to have been punished in the most brutal possible way. The Red’s hatred of the ”system” was as strong as ever, despite the good treatment he had received from his class enemy, and any attempt to bring about a peaceful solution through treating enemies, or potential enemies, humanely seemed doomed to failure.

Was the priest therefore wrong in not handing over the prisoner to the Whites? Then the prisoner would have been executed and the priest – a good man doing essential work as priest, teacher and even doctor in his area – would have survived to continue his good work. He also broke the law: it was his duty to hand the prisoner over.

The priest’s behaviour was in fact admirably Christian. He put another’s fate before that of his own. He loved his enemy. He was not rewarded in this life, but one is surely rewarded in the next for such behaviour, for loving one’s enemy even to the extent of giving one’s life for them. In many countries there are Christians and non-Christians forced to make such decisions amidst the chaos of war every day. The rules of how we behave as Christians (or as non-Christians) do not change, no matter how many people break them. We must do what is right.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kahvilasta toiseen - osa 2

Pari viikkoa sitten aloitin  kahvilakierroksen. Uusien paikkojen myötä vahvistuu ajatus , ettei kyse ole todellakaan vain kahvista ja juustokakuista.

Ti 8.5.
Heti alkuun on todettava, etten ole terassi-ihminen. Luonnon läheisyys, joka konkretisoituu ympärillä lennähtelevinä pikkulintuina häiritsee. Joskus myös varjoton paikka. Aurinko on kyllä “ihan kiva”, jos se on pilvessä tai itse olen varjossa. Lämmin kevätpäivä sai minut  kuitenkin pysähtymään Keravan aukion torikahvilaan ja ennakkoasenteineni astelin kahvilan tiskille. 

Ensimmäinen positiivinen yllätys oli tarjonnan runsaus. Erikoiskahveja, leivonnaisia, vohveleita – jotain mainitakseni. Onneksi olin jäätelötuulella, koska tänään ei ollut gluteenitonta kahvileipää. 

Toinen mukava juttu oli kahvin tarjoilu pöytään. Alkoi tuntua, että sopivilla negatiivisilla ennakkoasenteilla kokee iloisia yllätyksiä. Sain rauhallisen kahvihetken valoisassa ja ilmavassa kahvilassa. Miinukset olivat niin pieniä, ettei niissä ole paljon mainittavaa. Pikkulintuja? Vain yksi ja sekin hyvin varovainen murujen maasta noukkija. Kertakäyttöastioiden keveys vaati tarkkailemaan tuulta. Minuakin nopeampi puuska viskasi tyhjän lautasen maahan. Toisella kertaa otan mukaan jotakin lautaspainoiksi.  Tuntuu siltä, että tulee toinen kerta. Elämä osaa yllättää ja joskus kahvilatkin. Suosittelen <3

La 12.5. Love story
Aurinko paistoi jo vähän liiankin kuumasti. Ajatus siitä, että Hilpeä Kahvikissa on varjon puolella ohjasi askeleeni radan alitse. Eipä olisi tarvinnut, jos olisin etukäteen katsonut aukioloajat: Lauantai – suljettu. Palasin takaisin tunneliin ja suuntasin ykköslaituria pitkin Doraan.

Doran puitteissa ei ole valittamista. Rauhallinen paikka. Siisti. Sisustuksen eteen on nähty vaivaa. Viehättäviä yksityiskohtia. Värimaailma on mietitty, tuolit  pehmeitä, pöytä sopivan korkea. Taustamusiikki ei häiritse, pikemminkin  vaikuttaa myönteisesti jopa musiikillisesti adhedonistiin (~henkilö, joka ei osaa nauttia musiikista). Tunnistin Love storyn sävelet.


Tähän kahvilaan voisi rakastua. Voisi, jos vesi ei olisi huoneenlämpöistä ja gluteenittomalle olisi jotain muutakin kahvileiväksi kuin kookosnyyttejä. Joskus on ollutkin, useimmiten ei. Ai niin. Pöytiintarjoilu on ystävällistä, mutta tavallisen kahvin kannat ja katat itsellesi. Ryppyjä rakkaudessa.
Väliarvio 2
Tartun googlen näytölleni tuomaan tuntemattoman lausahdukseen: "Kupillinen erikoiskahvia parhaan ystävän kanssa on onnen täyteisintä ja parhainta aikaa." En Keravasta vielä paljon tiedä, mutta niin torikahvila kuin Dora Cafekin voivat täällä tarjota oivallisen paikan juuri tuollaisille hetkille. Pyhän häivähdyksille, jotka toteutuvat kahden ihmisen kohtaamisessa. Love story.

Ei kahta kolmannetta. Kahvilakierroksen kolmas ja tällä erää viimeinen osa näppäytyy blogiin parin viikon päästä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Äitien, äitiyden päivänä



Iltapilvet. Taivaan kuvajaiset veden hiljaa väreilevällä pinnalla. 
Minun äitini on taivaassa, ollut jo kauan. Vasta äitini kuoleman jälkeen olen tullut äidiksi ja isoäidiksi. 

Elämä aina rajallista, mutta rajoja me emme tiedä. Niin on oikein, vaikka rajallisuuden kohtaaminen on aina ankara askel. Jos tietäisi kaikki askelmerkit jo ennalta … en edes uskalla ajatella loppuun asti. 


Lapselle äiti on itsestään selvä. Aina läsnä, aina turvana, aina auttamassa. Vaaleanpunaisten ja kullalla silattujen korttien kohde, ruusuin juhlittu. Minunkin äitini, kauan sitten. Äitienpäivän tunnelmiin elämä on antanut lisää värejä ja syvyyttä.

Äitiys on elämän luomista ja elämän säilyttämistä. Äitienpäivä osuu ajankohtaan, jolloin elämän kiertokulku on konkreettisimmillaan. Puut vihertyvät, valkovuokot puhkeavat maasta ja puun korkeimmalla oksalla laulaa mustarastas mielitietylleen, koko metsikkö värisee tunteen voimasta. 

Äitiys merkitsee jatkuvuutta. Sukupolvien ketju kasvaa, nuori äiti voi totena kokea, kuinka elämä kasvaa sydämen alla. Lapsen saaminen on hienoimpia, huikeimpia ja tärkeimpiä kokemuksia, joita elämässä voi olla. Elämän mittainen elämysmatka, moninkertaisesti kaiken vaivan ja tavoittelemisen arvoinen.


Vanhemmuus on kasvamista: aikuinen uskoo kasvattavansa lastaan, mutta usein käykin kokonaan toisin: lapsi kasvattaa ja opettaa vanhempiaan. Antaa onnistumisen kokemuksia, auttaa suhtautumaan elämän kipukohtiin, kouluttaa vastuuseen ja pakottaa jämäkkyyteen. Onneksi pienokainen samalla valmentaa aikuista suurpiirteisyyteen. Lapsella on ainutlaatuinen taito asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. 

Äitiys on sitoutumista, vuosikymmenien ajaksi. Äiti ja lapsi ovat koko elämänsä kiinni toisissaan. Pikkuinen tarvitsee huolenpitoa, rakkautta, hoivaa, mutta ei koskaan vaadi sitä vastikkeetta. Lapsi antaa koko ajan omastaan: rakkautta, kiintymystä, elämää. Lapsi avaa joka aamu näköalan tulevaisuuteen. 


Aikuisuuden kynnyksellä olevalle on uskallettava antaa vapautta ja lupa kokeilla siipiään. Huolenpito jatkuu, mutta erilaisena. On pakko luottaa siihen, että ne eväät, jotka on voinut antaa, riittävät. On oltava läsnä, tukemassa ajatuksia ja toiveita, samaan tapaan kuin joskus askeleita.

Tänään tiedän, miksi äiti katseli kyyneleet silmissä, kun lähdin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni, yksin. Ne kyyneleet olen myöhemmin itsekin itkenyt. 

Arkinen maailma laskee äitiyden hintaa ja vaikutuksia, asettaa vaatimuksia ja edellyttää, hyvää tarkoittaen, varmaankin. Mahdollisuudet, joita elämä tarjoaa, eivät saa muuttua uhkakuviksi. Äitiys on perheen ja yksilön oikeus, syvä ja loukkaamaton. Äitiys on mahdollisuus, mutta osaammeko me kannustaa nuoria tarttumaan siihen?  


Kohtaan äitini lähes päivittäin. Joskus ajatuksissa, toisinaan muistoissa, usein niissä töissä ja harrastuksissa, jotka meitä yhdistivät. Arkisten puuhien keskellä muistan, miten äiti teki jonkun työn, millaisia valintoja ja päätöksiä hän teki. Kannan äitiä aina sydämessäni. Millaista kuvaa lapseni kantaa omassa sydämessään? 

Arjen esineet kertovat äidistä ja äitiydestä. Pieni kulunut hiusharja, joka oli ollut kauan sitten äitiyspakkauksessa. Pyyheliina, johon äiti kirjaili nimeni, kun olin lähdössä rippikoululeirille. Kahvikupit, jotka katettiin vain hienoimpiin tilaisuuksiin – ja jotka ehkä juuri siksi ovat säilyneet ehjinä. Valkoiset pöytäliinat, taitteisiinsa kellastuneet, liian harvoin käytetyt.

Olen kiitollinen äidistä ja siitä, että olen saanut kokea äitiyden syvän onnen. 
Olen kiitollinen lapsilleni, joiden äiti saan olla. 

Joka päivä, ei vain äitienpäivänä. 


 Äitienpäivän tunnelmissa Liisa, joka on yksinkertainen isoäiti.



keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Naapurin näkökulmia

 Venäjänkielinen Veera Kulis tahtoo oppia suomea ja tutustua suomalaisiin sekä uuden kotikaupungin lähiympäristöön:
Minulle  tuntuu vaikealta puhua suomea, koska suomi ei ole minun äidinkieli. Mutta suomeksi kirjoittaminen on myös jännittävää. Kun minä kirjoitan blogia minun kirjoittamisen taito paranee. Samoin minulla on mahdollisuus tutkia  erilaisia aiheita. Suomenkielen oppiminen menee hyvin, mutta se on hidasta. Joskus on helppoa, joskus vaikeaa. 
Päädyimme perheen kanssa sattumalta Tuusulaan asumaan. Olen käynyt Keravalla yhden kerran, enkä ole ehtinyt tutkia sitä niin kuin Tuusulaa. Meidät on otettu vastaan hyvin. Suurin osa suomalaisista on ystävällisiä. Minulle tuntuu helpolta tutustua suomalaisiin, vaikka en vielä puhu suomea sujuvasti.