keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Viljellä ja varjella


Eija V. kirjoittaa varhaiskasvatusta eli Vakkaa koskevista asioista ja ilmiöistä, Vakan sisältä ja joskus myös vähän Vakan vierestä

Edellisessä blogikirjoituksessani ihastelin puutarhamme omenapuun runsasta kukintaa. Kukat ovat nyt kuihtuneet ja kukkien tilalla on omenan raakileita. Enpä ole koskaan nähnyt tuossa puussa niin paljon omenan alkuja. Kuinkahan puun oksat mahtavat kestää kypsyvien omenoiden painon? Alkukesän lämpö, aurinko ja pölyttävät pörriäiset tekivät tehtävänsä. Syksyllä korjataan omenapuustamme suuri sato.

Vuoden kierron olemme taas varhaiskasvatuksessa kertoneet Jeesuksesta. Olemme kylväneet uskon siemeniä, antaneet niille ravinteita, aurinkoa, vettä ja suojaa. Myös niitä pölyttäjiä on tarvittu ravistelemaan meitä kasvattajia. Ohjaajat ovat jääneet kesälomille, keräämään voimia syksyä varten. Sato tuosta heidän kasvatustyöstään korjataan vasta aikojen kuluttua, vuosien, jopa vuosikymmenien päästä.

Työmme hedelmää on se, että nuori rippikoululeirillä muistaa kerhotädin kertoman Raamatun kertomuksen ja sen luoman tunnelman. Hedelmää on, että nuori aikuinen lähtee kummilapsensa kanssa kummileirille ja haluaa siten tukea kummilapsensa kristillistä kasvua. Tai se, kun uusi sukupolvi tulee päiväkerhoon, koska äitikin kävi sitä aikoinaan.  Kerhojen jälleen alkaessa lapset muistavat mikä laulu alkaa, kun ohjaaja ojentaa käden eteen kämmenen ylöspäin. ”Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen.” Näistä työn hedelmistä me työntekijät saamme vitamiiniruiskeita työhömme.

Minun on aika poistua joksikin aikaa näistä Vakan kuvioista. Tie vie muualle, muille maille. Vakan tehtävä kuitenkin säilyy; viljellä ja varjella pieniä uskon siemeniä ja hoitaa niitä niin, että ne tuottavat paljon hedelmää!

Eija V.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Valo on

Niin, lentäjät sen tietävät. Aurinko paistaa kirkkaasti pilvien takana, mutta paistaa se usein muutenkin näin keskikesän aikaan. Valon juhlan ohella kesällä vietetään monenlaisia muitakin juhlia. Viikkoa ennen juhannusta yli 5000 ihmistä todisti Kangasniemellä, miten aurinko paistoi ja kesä oli parhaimmillaan. Silloin upeankauniissa pitäjässä vietettiin Kansan Raamattuseuran perinteisiä Sanan Suvipäiviä.

Meitä oli kourallinen keravalaisiakin nauttimassa musiikista, raamattutunneista, puheista, yhdessäolosta ja kristittyjen yhteydestä. Päivien tunnuksena oli ”Valo on”. Onnistuneesti valittu tunnus, kun helle helli juhlakansaa koko viikonlopun.

















Sanan Suvipäivien juhlateltat olivat aivan Kangasniemen keskustassa, kirkon ja hautausmaan naapurissa.


Sanan Suvipäivien kaltaisia kristillisiä kesäjuhlia vietetään eri puolilla Suomea. Suurimmat, Herättäjäjuhlat ja varsinkin lestadiolaisten Suviseurat, keräävät kymmeniätuhansia, jopa satatuhatta, ihmistä sanankuuloon ja yhdessäoloon.

Kansan Raamattuseuran juhlat ovat aina olleet iloisia, vauhdikkaita ja riemullisia tapahtumia. Kangasniemelle olisi voinut hyvinkin rahdata ennakkoluuloisia suomalaisia itse kokemaan, että kristillisyys ei sitten lopulta olekaan ryppyotsaista synkkyyttä.

Juhlien tunnelmaa ja rytmiä voi kyllä aistia vieläkin, jos menee internetin kautta www.suvipaivat.fi -sivustolle. Siellä on useita videoita juhlista. Tai sitten voi googlata sanoilla ”Pekka Simojoki Exit Sanan Suvipäivät 2018 you tube” ja löytää koko hienon puolitoistatuntisen perjantai-illan konsertin katsottavaksi ja kuunneltavaksi.













Suvipäivillä oli useita hienoja konsertteja. Kangasniemen kirkon täytti Arja Koriseva, jota tässä haastattelee KRS:n toiminnanjohtaja Ulla Saunaluoma. 

Suvipäivien ohjelma oli siitä mielenkiintoinen, että lähes joka tilaisuudessa oivalsin jotakin uutta. Jos en joka kerta kristinuskosta niin sitten elämästä yleensä. Tässä pari esimerkkiä.

Taisi olla Ulla Saunaluoma, tai sitten se oli Jukka Jämsen, joka omassa osuudessaan puhui Kristuksesta valona. Hän aloitti kertomalla, että moni Raamatussa kirjoitettu asia ei välttämättä avaudu meille, koska alkuteksti on kirjoitettu jopa tuhansia vuosia sitten erilaisessa kulttuurissa. Tai sitten suomeksi tehty käännös on ”puutteellinen”, koska suomen kielessä ei olla alkuperäissanalle täsmällistä vastinetta.

Puhuja otti esimerkiksi Raamatun tutut Johanneksen evankeliumin sanat ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä. Ja Sana oli Jumala”. En nyt ryhdy pohtimaan sitä perinteistä raamattutuntien aihetta, että tarkoittaako ”Sana” tässä Jumalaa vai Jeesusta, vaan keskitytään pelkästään tuohon sanaan ”Sana”.

Alkukielen ”Sanalla” on kuulemma myös sellainen merkitys, joka viittaa sanaan ”järjestys”. Eli voi ajatella tekstin johdattelevan myös siihen suuntaan, että alussa oli järjestys, jota Jumala ohjasi. Puhuja tarjosi myös hieman kansanomaisempaa käännöstä ”alussa oli tolkku”. Se ehkä auttaa meitä ymmärtämään paremmin, mitä kirjoittajat ovat halunneet meille viestiä.
Ja sitten toinen esimerkki oivalluksista – se vähemmän teologinen. Jukka Jämsen puhui myös yksilökeskeisyydestä, ihmiskeskeisyydestä, itsekeskeisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Kun menin Kangasniemi-saliin kuuntelemaan Hannu Nymanin pohdintaa enkeliuskosta, jouduin istumaan auditorion sivuportaille. Yksittäiset ihmiset olivat varanneet pitkien penkkirivien päätypaikat niin, että heidän ohitseen oli hankala pujotella keskellä riviä oleville lukuisille vapaille paikoille. Sama toistui illalla aika täydessä Kangasniemen kirkossa järjestetyssä Majataloillassakin, niin ja taitaa olla tuttua Keravaltakin.  Vähän erikoinen tapa, mutta ehkä se on sitä uusyksilöllisyyttä, jota toteutetaan yhteisöllisyyden keskellä! 














Juhlat kokosivat yhteen myös KRS:n eläkkeellä olevia työntekijöitä. Tähän konkarikuoroon kuuluin mm. teologi, evankelista Leena Lehtinen (vasemmalla), jonka vanhemmat keravalaiset muistavat myös nimellä Leena Kortelainen.

Kangasniemen Sanan Suvipäivät olivat hyvin yhteisöllinen kesäjuhla. Hymyä ja iloa riitti, vaikka koolla oli yli 5000 hyvin erilaista ihmistä – mutta saman asian tai maailmankatsomuksen kokoon tuomina. Se on sellainen ilmentymä kristillisyydestä, jota minä pidän tärkeänä. Me olemme kaikki hyvin erilaisia. Olemme jokainen oivaltaneet uskomme myös omalla tavallamme. Meillä jokaisella lienee myös oma ajatuksemme mm. Jumalasta ja silti olemme yhdessä kristittyjä. Minun mielestäni meitä kristittyjä on mahdoton puristaa yhteen muottiin, eikä ole tarpeenkaan. Erilaisuus on rikkaus.

Rikkautta oli myös se, kun lauloimme yhdessä, kun tervehdimme toisiamme juhlateltan penkeillä, kun rukoilimme toistemme puolesta tai kun kuuntelimme kanssaihmisten ajatuksia kristittynä elämisestä.

Ensi kesänä Kansan Raamattuseuran eli KRS:n Sanan Suvipäivät ovat meitä keravalaisia lähellä Lohjan Vimavossa, KRS:n toimintakeskuksessa Lohjanjärven rannalla. Laita jo nyt kalenteriisi merkintä 14.-16. kesäkuuta 2019. Silloin voit itse testata, oliko tulkintani Suvipäivistä oikea!

Hannu-Pekka Laiho

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Lähestyvä todellisuus



Ikäihmisten yksinäisyys on meidänkin kaupungissamme kasvava ilmiö.
Tosiasia on että väestö ikääntyy.
Ihmiset elävät keskimäärin yhä vanhemmiksi
ja tulevat keskimäärin yhä enemmän unohdetuiksi.
Yksinäisyydestä on tehty tutkimuksia,
joiden mukaan jopa kolmannes yli 75 vuotiaista
kärsii yksinäisyydestä.

On paradoksaalista, että kaupungin ihmisvilinässä
ei oikeasti tapaa ketään henkilökohtaisesti.
Yksinäiselle tämä ei ole oma valinta.
Siihen on jossain elämänvaiheessa ajauduttu tai jouduttu,
esimerkiksi terveydentilan heikkenemisestä johtuen.
Se voi estää kodin ulkopuolella käymisen.
Yksinäisellä ei ole ketään, jolle uskoutua,
kertoa unelmistaan tai päivän tapahtumista.
Ei juttukaveria, jolle puhua kahden kesken.

Tunnustan itsekin silloin tällöin jättäneeni lähimmäiset huomiotta.
Syynä olen vedonnut useimmiten kiireeseen.
Huono selitys. 
Kiire on yleensä itse tehty, hyvän elämän lamauttava liikuntamuoto.

Seuraavaksi muutamia kuvia aiheesta yksinäisyys:
Jos kuvat ei näy voit lukea ne tästä:

-----------------------------------------------------------------
Kuva 1:

Haavoittunut unelma putoaa
kyyneleenä maahan.
Se nilkuttaa
rampa, nälissään,
hylätty, yksin.
Ajattelee
hiljaisena.

Onko toivoa?
Onko tehtävä?
Onko suunnitelma?
Onko vielä joskus
onnellinen.

” Voi kun sinä tulisit ja
kuuntelisit,
ihmisenä ihmistä
Kun vielä olen tässä”
---------------------------------------------------------------

Kuva 2:

Tämä nähtiin kaupungilla viime keskiviikkona.
Mummo työnsi rollaattoria hitaasti eteenpäin,
keskittyneesti ettei osu kuoppiin tai kaivonkansien painaumiin.

Vastakkaisesta suunnasta
lähestyi toinen rollaattori.
Miehen kulkupeli,
hyvin huollettu kuin papan vanha Wartburg aikoinaan.
Vahvoin mutta vapisevin käsin, kuski piti kahvoista kiinni.
Naama peruslukemilla, lippalakki päässä.

Kohdatessaan toisensa nämä kaksi, pysähtyivät hetkeksi,
tervehtivät kohteliaasti hymyillen.
Puhuivat vanhaa kieltä, jota nuoremmat eivät enää ymmärrä,
vaihtaen kuulumiset, vaivat, uusimmat lääkkeet ja uutiset.
Olivat tientukkoina, aiheuttaen närästystä ohikulkeville, tuleville vanhuksille.

Sitten lähtivät verkkaisesti tahoilleen.
”Näkemiin”
---------------------------------------------------------------

Kuva 3:

Tulevaisuus on matkalla luoksesi,
mene ihmeessä vastaan.

Aivan,
että pienellä hymyllä
tervehdyksellä
tai muutamalla lauseella,
otetaan toinen ihminen huomioon.

Vaikeaa?
Osaamisesta se on harvemmin kiinni.

Aloita muutos.
Huomioi sinnikkäästi lähimmäisiä.
Jaa hyvää huomista.
Uskalla vaikuttaa ystävällisesti.

Miten siinä käy?
Tiedäthän sinä sen
sitten hymyillessäsi.


Jyrki Puttonen

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Maakin huutaa armoa

Nea on diakoniatyöntekijä ja kielitieteilijä, joka pitää sanaleikeistä sekä muista oivalluksista.

Viime vuonna vietettiin uskonpuhdistuksen merkkivuotta ja sen kunniaksi Keravan kirkon edustalle tehtiin vuoden teeman mukaisesti Armoa!-kukkaistutus. Istutus oli hyvin kaunis ja se muistutti joka aamu seurakuntakeskukselle kävellessäni ja kotia kohti lähtiessäni Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Toivottavasti sinäkin ehdit käydä ihastelemassa asetelmaa!

Tänä keväänä istutuksen kehikko poistettiin ja tilalla ovat ruohosta paljaat kirjaimet. Armoa-teksti näkyy vielä melko selkeänä ja eräänä päivänä auringon kovasti paistaessa teksti ei olisi voinut olla osuvampi. Keravan kirkonmäellä oli selkeä viesti yläilmoihin: ARMOA! - nyt voisi jo saada virvoitusta. Viimeisten viikkojen lämmön ansiosta luonto on toisaalta puhjennut nopeasti kukkaan, toisaalta taas paikoin jo kuivunut.

Elämän paahteessakin tekee mieli välillä huutaa, että nyt riittää - armoa! Silloin lämpö ei ole enää ihanaa lämpöä vaan korventavaa, tukalaa ja voimat vievää. Jumalan armoa ja rakkautta kyllä riittää, mutta siitä huolimatta elämä ei aina tunnu helpolta.

Vaikka olisin oikein tyytyväinen lämpöön ja aurinkoisiin ilmoihin, välillä tarvitaan myös vilvoitusta ja virvoitusta. Ihmisen elämässä aurinko voisi tarkoittaa iloisia mukavia asioita, kun taas sade surun hetkiä tai suvantovaiheita. Toisaalta voi ajatella, että aurinkoa olisivatkin ne tukahduttavat asiat, kun taas sadetta rauhan ja ilon hetket. Oli miten oli, aurinkoa ja sadetta olkoon sopivassa suhteessa niin Suomen kesässä kuin jokaisen elämässä.


Ihanaa kesää toivottelee
Nea

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Suvivirren aika



Kesä on kauneimmillaan, on suvivirren aika. 

Kun omat lapseni olivat alakoululaisia, odotin kevätjuhlaa varmaan yhtä innokkaasti kuin lapsetkin. 
Aina se sitten meni niin, että samalla hetkellä, kun kirkkaat lapsenäänet aloittivat suvivirren, alkoivat kyyneleet valua poskille. Koskaan en kuunnellut lasten suvivirttä kuivin silmin ja henki salpautui niin, etten kyennyt laulamaan mukana. 
Kaikki muistot lapsuuden kevätjuhlista, pakahduttava ilo siitä, että sai olla todistamassa omien lasten kevätjuhlaa, kaikki tulvahti mieleen. Kouluvuosi olisi ohi ja vapaampi aika alkamassa… Kesä ja lasten äänet.


Virsikirjassa on kaksi suvivirttä. Kevätjuhlasta tuttu virsi 571 ja suomalainen, Elias Lönnrotin kirjoittama virsi 572. Niitä yhdistää riemu siitä, että kesä on tullut – kesä, joka on tullut ajallaan, ankaran talven jälkeen. 

Virren 571 juuret ovat Ruotsissa, sen tekijäksi on merkitty Israel Kolmodin, teksti on vuodelta 1694. Suomeksi se on julkaistu vuoden 1701 virsikirjassa. 

Pohjoismaissa koettiin poikkeuksellisen kylmä jakso, niin sanottu pikku jääkausi vuosina 1550 -1720. Talvet olivat kylmiä, kesät lyhyitä, katovuosia oli usein. Kesän tulo viritti toivon paremmasta sadosta. Jospa elämän ankaruus helpottaisi. 

Ruotsin käymät suurvaltasodat lisäsivät väestön koettelemuksia. Kolmodinin laatiessa suvivirtensä tekstiä vuonna 1694 oli eletty muutama vuosi rauhan aikaa – vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota, joka ulottui Suomeenkin, vuodet 1713 -1721 tunnetaan Ison Vihan aikana. 


Elias Lönnrot kirjoitti oman suvivirtensä vuonna 1871 ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuoden 1886 virsikirjassa. Elias Lönnrotin alkutekstin rakenne perustuu psalmin 65 tekstiin. 

Historiallisena kehyksenä ovat vuosina 1867-1868 koetut suuret nälkävuodet. Kielitieteilijä ja lääkäri yritti auttaa lähimmäisiään, mutta tunsi voimattomuutensa suurten vaikeuksien edessä.

Molemmat virret kuvaavat iloa, jonka kesän tuleminen ja maan kasvun elpyminen toivat. Katovuoden vaara ja pelko väistyivät,  kesä antoi toivoa ja lupauksen paremmasta. 

Katovuosia ei kukaan toivo, mutta enää ne eivät ole samalla tavalla uhkaavia kuin ennen. Ilo luonnon elpymisestä ja kesän kauneudesta on sama kaikkina aikoina.  


Kun lapseni siirtyivät yläasteelle, en enää voinut osallistua kevätjuhlaan. Kerroin heille, kuinka minun tulisi ikävä noita hetkiä, liikuttumista suvivirren sävelistä. 
-      Kyllä sinä äiti voit sinne koulun juhlaan vieläkin mennä, ei ne siellä tarkasta, onko sulla lapsia siinä koulussa, vastasi poikani, ääni täynnä empatiaa.

En mennyt. Eihän se olisi ollut luvallista tai ainakaan hyvien tapojen mukaista. Eikä se enää olisi samalta olisi tuntunut, kun omien lapsien opintie jatkui muualla. 

Mutta suvivirsi on minusta edelleenkin aivan erityinen virsi. 


Virsiä tutkaili Liisa 
  
Tässä vanha versio suvivirren tekstistä. Se on julkaistu Vanhan kirjasuomen korpus -tekstikokonaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla. 

Suwi Wirsi . [WK1701-424]

JO joutu armas aica / Ja Suwi suloinen / Joll caunist caiken paican / Caunista cuckainen . Nyt armas Auring meitä / Taas lähte lähemmäx / Hän cuolleet hauto / heitä Jäll teke eläwäx .
[WK1701-318:1-424]

Ne nijtyn cuckat corjat / Ja Laiho laxosa / Nijn ylpiät Yrtti tarhat / Puut wehriät werasa / Ne meillen muistuttawat / Suurt hywytt' Jumalan / Jong caick ain nähdä saawat / Juur ymbär Wuoden ain . 
[WK1701-318:2-424]

Nyt lindu äänell corjall / Taas laula taitawast / Eng me sijs mahdais Luojall / Tääll weisat iloisest ? Mun sielun HERra kijtä / Nyt riemulaululla / Cuin iloitta ja täyttä / Meit laupioill lahjoilla .
[WK1701-318:3-424]

O JEsu Christe jalo / Sä kircas paistehem / Ain kylmä luondom haudo / Ja asu tykönäm ! Sun rackaudes tuli / Ann pala sydämmes ! Tuo meihin uusi mieli / Pois murhet poista myös .
[WK1701-318:4-424]

Sä Saronin caunis cucka / Cucoistus laxosa / Mun Sielun awuill Cruuna / Tee taitawax tawoisa / Sun castes händ Sionist / Ain caunist castacoon / Sitt cuin Ruusu Libanonist / Hajuns hywän andawa . 
[WK1701-318:5-425]

Ann maa tääll caswons canda / Wacons myös liota ; Meill tarpet tahdoisit anda / Maan / meren siunata / Ann Askeles tiucku raswast / Meit ruoki sanallas / Suo maistam sit' ain makiast / Nijn Sielu on autuas . 
[WK1701-318:6-425]

Elias Lönnrotin suvivirren teksti on vuoden 1886 virsikirjasta. Vuoden 1938 virsikirjassa tekstiä on muokattu ja säkeistöjen järjestys vaihdettu.  


473. Sua, Herra, hiljaisuudessa Sioni ylistääpi, Sun kunniastas suuresta Israel riemuit-
seepi; Sä anteeks annat syntimme, Rikokset, pahat tekomme, Kuin meitä raskauttaa.

2.  Ah autuas se, joka saa Sun olla kartanoissas, Ja nimes suurta kunniaa Ylistää asunnoissas! Sä siellä sielun ravitset, Armostas sille taritset Sun huonees rikkautta.

3.  Sä autuutemme Jumala, Ain armos meille näytät, Sun hyvyydelläs runsaalla Meit' ihmeisesti täytät; Sä, Herra, olet kaikkien Maan, meren äärten kaukaisten Vakava turva aina.

4.  Sun voimas vuoret vahvistaa, Ne kätes hoitaa ratki, Se meren aallot asettaa Ja kansain kapinatki. Sä ilohon, sä riemuun saat Auringon nousun, laskun maat Iloksi ihmisille.

5.  Täynn' ovat vettä virtasi, Joill' janoovia juotat Ja runsaan siunauksesi Kasveille maan sä tuotat; Viel' tuoreutat kaiken maan Ja annat kasteen aikanaan Sit' aina virvoitella.

6.  Sä vainiomme valmistat, Suot jyvän niistä kasvaa, Kaikk' kedot, laaksot kaunistat Ja askeleisi rasvaa Sä panet maalle tiukkumaan, Sateella pehmität sä maan, Sen vaot lioittelet.

7.  Sä kukkasilla kukkulat Myös ihanasti vyötät, Ja laumat lukemattomat Sä laitumilla syötät. Siis kaikki maa nyt iloissaan Sinulle veisaa kiitostaan, Ylistää nimeäsi.
Elias Lönnrot, (suom.) s. 1802 † 1884. 



keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Tein hyvän päätöksen

Poistin puhelimestani iltapäivälehtien kuvakkeet.
Kerroin asian tuttaville ja ystäville. Sain muutamia hymähdyksiä, pari epäuskoista katsetta ja joitain Kommentteja tyyliin ” et voi olla montaa päivää ilman uutisia ”

Niin, mitä uutisia?
Uutisia vai klikkausten kerääjiä, joiden lukumäärästä toimittajat näkevät sanan säilänsä tehon.
Klikkaus-uutisissa otsikko kertoo asian houkuttelevasti, dramaattisin mahtipontisin termein.
Itse uutinen on sitten yhtä tyhjän kanssa.
Keinotekoista pöhinää, joka ei oikeasti vaikuta ihmisen elämään mitenkään, luki sen tai ei.
Faktojen kanssa, pöhinällä ei välttämättä ole mitään tekemistä.

Turhien uutisten tulva, ei itsessään saanut minua vähentämään uutisten määrää, vaan se, että uutisten aiheet porskuttelevat lähes aina negatiivisuuden pyörteissä luoden synkän mielikuvan.
Viisitoista otsikkoa kahdestakymmenestä lähestyy lukijaa väkivallalla, peloilla tai uhkakuvilla höystettyinä.
Niitä päivittäin lukiessa, tai kuten monet meistä tekevät, useita kertoja päivässä, alkaa ihminen pikkuhiljaa menettää toivoaan tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa hyvään elämään.
 Miten tämä negatiivinen massa vaikuttaakaan nuoriin ja lapsiin?

Media yrittää muokata ja ohjata lukijoiden käyttäytymistä ja ajattelua siihen, että nähtyämme kohu-otsikon haluamme klikata sitä. Pakko tietää mitä hirveää on taas tapahtunut tai on melkein tapahtunut.
Muuten ei osaa varautua kauheuksiin.

Mietintämyssyssäni onkin usein pyörinyt kysymys, miksi uutisten suurin anti on negatiivisten asioiden esille nostaminen?
Johtuuko se uutisten tekijöistä?
Miten epätoivoisia täytyykin noiden huonojen uutisten toimittajien olla, kun tragedioita pitää päivä toisensa jälkeen, etsiä kivien ja kantojen alta, hampaat irvessä.
Mitäs ellei niitä löydykään? Siinä menevät maailmankirjat sekaisin, iltapäivälehdistä puhumattakaan.

Ehkä todellinen syy huonojen uutisten hyökyyn on enimmäkseen raha. Kun saadaan huomiota, saadaan myytyä mainostilaa.
Voisiko vielä paremman tuoton saavuttaa sijoittamalla aiheiltaan läheiset huonot uutiset ja mainokset vierekkäin?
Esimerkiksi auto- ja olutmainokset olisivat samalla sivulla rattijuopumus ja autovarkaus juttujen kanssa. Tämä ilmaisena vinkkinä alkaville journalisteille.
Kaksi klikkausta yhdellä iskulla.

No vakavasti ajatellen
Paha näyttää myyvän paremmin kuin hyvä.
Hyvällä ei ole klikkaus-uutisten maailmassa suurta arvoa.
Kristillisiä arvoja ei noteerata mediapörssissä.
En kuitenkaan aio taipua huonojen uutisten manipulaatio-tulvan alle.
Voin lukea valitsemiani positiivisia ja rohkaisevia sanoja.
Pitää ajatukseni hyväntuulisina.
Luottaa uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Ne mainitaan mediassa, johon jokainen voi luottaa.


Jyrki Puttonen

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Hyvä lisä - kahvilakierros päättyy

Kahvilakierroksen viimeisessä osassa ajattelin käydä hyvä lisä -paikoissa. On niin monta kahvilaa, jotka ovat hyvä lisä jollekin toiminnalle. Kirjastossa voi pysähtyä silmäilemään lainaamiaan kirjoja kahvikupin ääreen. Sinkan kahvilassa museokierroskaveria voi odotella etukäteen tai kaikkea kokemaansa puida jälkikäteen. Citymarketin kahvilassa voi istahtaa keräämään lisäenergiaa ostosmatkaan. Mutta nämä ja monta muuta hyvä lisä -paikkaa jäivät nyt käymättä. Yhteen kuitenkin kerkesin nimittäin asemarakennuksen kahvilaan.

Asemalla kahvila on hyvä lisä, jos odottelee junaa tai haluaa pitää matkan varrella pikaisen palaverin tai jos haluaa vain juoda kahvia, kuten minä. Aivan aluksi pöytään istahdettuani kirjasin mustiin kysymyksen: “Vaivaako taikinan vaivaus?” Muuten hiljaisessa paikassa kuului monitoimikoneen hankaus. Kahvilanpitäjällä oli uusi taikina tulossa. Alkuun korvia kiusaava ääni muuttuikin hyväksi lisäksi: tuoreeksi pullaksi, piiraaksi tai suklaakakuksi. Tuota ääntä lukuunottamatta käynti oli positiivinen kokemus. Liian kuumana päivänä sopivan viileä, hinnoiltaan edullinen, tarjonnaltaan riittävän monipuolinen, palvelultaan ystävällinen. Mukavan näköisille ja hyvin istuttaville tuoleille olisi mahtunut monta muutakin kahvitteliljaa.


Tämä kahvilakäynti sai minut pohtimaan kokemuksen merkitystä ja sen sivuuttamisen vaikeutta. Oltuani lähes koko elämäni Helsingin päärautatieaseman vaikutuspiirissä, minulla on siitä selkeä kuva, joka ohjaa sekä ajatuksiani että käytöstäni. Sehän on hyvä asia. Säästää aikaa ja energiaa, kun tietää, missä on, mihin suunnata, millaista on odotettavissa jne. Mutta onko se vain hyvä asia? Rajoittaako vahva kokemus näkemästä uusia mahdollisuuksia? Estääkö se toimimasta toisin? Ohjaako se yleistämään silloinkin, kun siihen ei ole tarvetta? Ja ennen muuta estävätkö aiemmat kokemukset hankkimasta uusia kokemuksia? Siis oppimasta? Jäin miettimään näitä kysymyksiä ehkä siksi, että Keravan asemakahvilassa oli erilaista kuin kokemusteni rautatieasemalla. Ihmispaljous puuttui, läpikulkureitillä sai istua rauhassa, ilma oli raikasta,  ikkunoissa oli verhot. Ennen kokematonta! Ja virkistävää.

Loppuarvio
Koska päätin kirjoittaa kahvilakierroksesta, jouduin pohtimaan muutakin kuin kahvin tuoreutta tai kakkuvalikoiman gluteenittomuutta. Kuten kierroksen osat yksi ja kaksi jo osoittavat, kaikenlaista tuli mieleen.

Ystäväni sanoi eläkkeelle jäädessään kävelevänsä takki auki tulevaisuuteen. Takki auki kulkiessa voi kahmia uusia kokemuksia kaikesta, mitä vastaan tulee. Jos uskaltautuu uusille poluille, voi löytää virkistäviä lähteitä, jotka muuten jäisivät kokematta, ja ajattelemaan uusia ajatuksia, jotka muuten jäisivät ajattelematta.

Johonkin tällaiseen kahvilakierrokseni minua houkuttaa