maanantai 30. heinäkuuta 2018

Isä, poika ja Pyhän henki



Kirkko ja hengellisyys jalkautuvat kesällä ihmisten pariin. Sellaisetkin lähimmäiset, jotka talvella sanovat kiertävänsä kirkot kaukaa ja kohauttavansa taatusti olkapäitään koko kristillisyydelle, istuvat tyytyväisinä kirkoissa tai festivaalipenkeillä. He kuuntelevat tyytyväisinä hengellistä musiikkia, puhetta Jumalasta tai keskusteluja arvoista, suurista käännekohdista ja elämän kipupisteistä.

Heinäkuun puolivälin tienoilla Porin Suomi Areena -tapahtuman yhteydessä Keski-Porin kirkko täyttyi useana iltana puolilleen, kun ihmiset tulivat kuuntelemaan kahden ihmisen keskusteluja. Alttarin ääressä istuivat milloin Turun piispa Kaarlo Kalliala ja kirjailija Pauliina Rauhala, milloin Kuopion piispa Jari Jolkkonen ja pääministeri Juha Sipilä tai arkkipiispa Tapio Luoma ja Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas.

Tunnin kestäneen tilaisuuden konsepti oli yksinkertainen: piispat jututtivat vieraitaan ja keskustelivat ehdottomuudesta, arjen pienistä asioista, politiikan kovuudesta tai maailman ilmastonmuutoksesta. Mutta samalla he puhuivat elämästä, arvoista ja uskosta. Lopulta ilta päättyi yhteen yhdessä kuulijoiden kanssa veisattuun virteen. Yksinkertainen, konstailematon kokonaisuus.


Monena kesänä Pelkosenniemen Pyhätunturilla on järjestetty muusikko Mato Valtosen organisoima Pyhän musiikkitapahtuma, jonne mainio muusikko on koonnut hyviä ystäviään musisoimaan pitkäksi viikonlopuksi. Tähän Pyhä Unplugged-tapahtumaan on jo muutaman vuoden ajan liittynyt myös Kansan Raamattuseuran Kairosmajan leirikeskuksen Revontulikappelissa järjestetty Isä, poika ja Pyhän henki -konsertti, josta on tullut supersuosittu osa festivaalia.

Tuossa Revontulikappelin tapahtumassa Lenni-Kalle Taipale yhdessä kaverinsa Marzi Nymanin kanssa johdattelee monista tv-ohjelmistakin meille kaikille tuttuja muusikkoja improvisoinnin mukaansa tempaisevaan maailmaan. Osa kappaleista on tuttuja hengellisen musiikin klassikoita tai gospelkappaleita, jotka kaikuvat Revontulikappelin seinissä ylistystä, iloa ja huumoria.

Marzille Revontulikappeli on hyvin tuttu paikka jo lapsuudesta, sillä hänen vanhempansa, isä Hannu Nyman ja äiti Maija Nyman, ovat molemmat Kansan Raamattuseurasta eläkkeellä olevia pappeja, jotka ovat viettäneet vuosien varrella paljon aikaa myös Kairosmajalla.

Tilaisuuden nimi – Isä, poika ja Pyhän henki – tulee siitä, että myös Marzin isä, Hannu Nyman, on aina ollut avaamassa konsertin ja siinä yhteydessä pitänyt lyhyen, mutta hengellisen, avauspuheen.

Kun sunnuntaina ajoimme lähes trooppisessa Suomen kesässä etelästä tänne pohjoiseen, olivat monen kirkon parkkipaikat täynnä autoja ja ihmiset sisällä kirkoissa juhlistamassa omien tai tuttavalasten rippijuhlaa. Kainuun Ristijärvellä banderolli kutsui Veisuufestivaaleille. Ne ovat jo kymmenkunta kertaa keränneet parituhatta laulajaa ja musiikin kuuntelijaa pitäjän omaan kesätapahtumaan.

Ristijärven mainitsen tässä siksi, että kaikkia eivät matalan kynnyksen kesätapahtumat kuitenkaan miellytä. Mieleen tulee muutaman vuoden takainen uutinen, jossa kerrottiin, miten Ristijärven Veisuufestivaalit olivat aiheuttaneet myös mielipahaa. Jotkut paikkakuntalaiset olivat vaatineen tapahtuman lopettamista, koska kokivat sen liian ”maalliseksi”. Porissakin oli tänä kesänä luovuttu Suomi Areenan yhteydessä järjestetystä  kaupungin seurakuntien yhdessä järjestämästä supersuositusta ”Virsi ja viini” -illasta, joka usean vuoden ajan keräsi Porin Raatihuoneen tupaten täyteen virsien laulajia. Vastustajat eivät pitäneet virsilaulutilaisuudesta, jossa mukana olijat saivat halutessaan ostaa itselleen myös lasin viiniä laulun lomaan.

En tiedä, miten paljon helsinkiläisen kirkkoherra Kari Kanalan jalkapallon MM-kisojen aikana Paavalin kirkossa järjestämä ”futiskirkko” jakoi mielipiteitä, mutta kaikkia ei varmasti alttarin eteen viritetty jättikuvaruutu ja siinä pyörivä jalkapallo-ottelu ei miellyttänyt.

Piispa Kaarlo Kalliala ja kirjailija Pauliina Rauhala puhuivat Porissa hengellisistä liikkeistä, jotka usein korostavat uskon ja elämän ehdottomuutta ja kahlitsevaa joustamattomuuttakin. Mutta he puhuivat myös arjen pienistä asioista. Miten on merkittävää kokea pienessä suuri, paljossa vähä ja tavallisena pyhä. Ehkä kesäämme jalkautuva hengellisyys on juuri sitä. Tulla pienin askelin lähemmäksi ihmistä.

Hannu-Pekka Laiho



   

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Tässä hetkessä on hyvä

Kiiruhdamme rakkaan vaimon kanssa kirjastoon mutta
tällä kertaa kohdallemme osuu...

Konsertti josta pitikin myöhästyä.

Upeaa pianonsoittoa,
vanhoja uusia kappaleita,
hieman vapaammin sovitettuja.

Tänään kirjasto on muuta,
tänään kirjasto kuuntelee sanattomana,
Koskettimien liplatusta.
ikivihreiden mielikuvien välkehtiessä auringossa.
Korvat lukien säveliä.

Emme ehtineet ajoissa konserttiin.
Ei haittaa.
Istumme salin vieressä olevan huoneen tuoleille.
Sävel leijuu seinän läpi,
maalaa koko huoneen nuotilleen,
hengittäväksi satamaksi,
lokkeineen, laivoineen,
nostureineen ja työn äänineen.

Myöhästyimme konsertista,
tähän hetkeen ehdimme loistavasti.



Jyrki Puttonen

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Hyvät asiat eivät tapahdu

Monessa taloyhtiössä on kerhohuone. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että se on alkuperäisessä käytössään. Aikojen saatossa siitä on voinut tulla tyhjä pölyinen tila tai kierrätystä kaipaavien tavaroiden varasto tai aivan jotakin muuta, mitä ei aikanaan osattu ajatellakaan.

Itsestään selvää ei ole sekään, että kerhohuone on avoimessa käytössä. Se voi olla hyvinkin varusteltu ja ylläpidetty, mutta syystä tai toisesta asukkaat käyttävät sitä vain yksityisesti, esimerkiksi perhejuhliinsa tai muuten valikoitujen ja suljettujen piirien kokoontumisiin. Ehkei kukaan ole tullut ajatelleeksikaan, olisiko muunlaiselle yhteentulolle tarvetta.

Voihan olla, ettei kerhohuone sovellu perhejuhliin. Ehkei tila ei ole sen isompi kuin pieni asuntokaan. Ehkä sisustus ja kalustus on niin vaatimaton tai huone muuten sellainen, ettei se kohota juhlamieltä. Silloin käyttö saattaa jäädä vielä vähäisemmäksi.

Joku sanoi, että yhteisöllisyys on mennyttä aikaa. “Ei kerhotiloja tarvita, ei ihmisillä ole halua tai aikaakaan naapureiden tapaamiseen.” Voihan olla näinkin. Voihan ajatella, että yhteisöllisyyden tarve on vähentynyt sosiaalitoimen hoitaessa sukulaisten tehtäviä ja aina avoimen Prisman mahdollistaessa sokerin hankkimisen kaupasta naapurilta lainaamisen sijaan. Mutta luulenpa, että tarve kohdata ja olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa ei ole kadonnut minnekään. Ehkäpä se on vain lisääntynyt yksinasumisen ja ikääntymisen myötä. Jos kotonaan juttelee vain itsensä kanssa eikä kunto kestä kulkemasta kovinkaan pitkälle, voi tuntua hyvältäkin vaikkapa kerran viikossa kahvitella muiden samassa talossa asuvien kanssa.

Tulin ajatelleeksi kerhotiloja ja avoimia kahvihetkiä luettuani Jyrkin bloggauksen kaaosteorian vastakohdasta. Ymmärsin asukkaiden kahvihetken kerhotuoneessa edellyttävän, että joku ottaa asiakseen käynnistää “hyvien tapahtumien ketjun”. Ymmärsin, että jonkun pitää olla aktiivinen. Joku keittää kahvit ja hankkii pullat. Joku tekee tiettäväksi, että kahvia on tarjolla. Joku siivoaa jäljet. Joku mahdollistaa kohtaamisen.

Kahvihetki on kuitenkin vain yksi lenkki hyvien asioiden ketjussa. Sairaalaan joutunut saa vieraan, joka kuuli sairastamisesta kahvihetkessä. Pullalautaselta lähtee palasia hänellekin, joka ei päässyt mukaan. Tietokoneongelmiin löytyy selvittäjä ja yhteiset talon asiatkin saattavat kehittyä. Mitä milloinkin.

Hyvät asiat eivät tapahdu. Joku saa ne aikaan.

Hyvien ketjujen käynnistäjistä kiitollisena

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kaaosteorian vastakohta

Mitä jos kaaosteoria onkin totta. 
Perhosen siivenisku aiheuttaa myrskyn maapallon toisella puolella.

Lisätään mukaan ripaus fiktiota ja kuvitellaan, 
että kaaosteoria toimii myös käänteisesti,
vieläpä erityisen hyvin
sanoilla, teoilla, hyvillä ajatuksilla ja rukouksilla.

Käänteinen kaaosteoria ei aiheuta myrskyjä, tuhoa tai mitään pahaa. 
Päinvastoin, sen vaikutuksesta pieni hyvä teko kertautuu suureksi.
Esimerkiksi; puutut näkemääsi kiusaamistapaukseen, 
saat kiusaajan lopettamaan järjettömän toimintansa 
ja ymmärtämään tekonsa mahdolliset seuraukset.
Tämä teko ohjaa molempien elämät parempaan suuntaan.

Tämä teko aloittaa hyvien tapahtumien ketjun, 
joka voi kestää lyhyen ajan tai vuosia.
Tuloksena, että maapallon toisella puolella, 
nälänhätä voidaankin välttää.
Monen ihmisen elämä jatkuu koska he saavat apua 
silloin kun eivät jaksa sitä enää odottaa.

Entä jos nämä hyvien tapahtumien ketjut ovatkin jo olemassa 
ja vain odottavat käynnistymistä.
Entä jos kuka tahansa meistä voi käynnistää 
tälläisen tapahtumaketjun.
Entä jos nämä ketjut on suunniteltu jokaiselle etukäteen.
Jokaiselle annettuna tehtävänä.
Ei menestykseen tai statukseen vievänä,
vaan elämän tärkeänä tehtävänä.
Tehtävänä olla hyvä ihminen, auttamalla kykyjensä mukaan.

Entä jos nämä hyvien tapahtumien ketjut nivoutuvat yhteen 
ja toimivat vielä tehokkaammin joukkovoimalla.
Joukon ihmisillä on yhteinen tavoite, päämäärä sekä 
vahvaa uskoa sen toteuttamiseen ja varmuus siitä, 
että joukko johon kuuluu, on aina tukena.
Entä jos sinä kuulut tälläiseen joukkoon.
Vaikkapa seurakuntaan.

Käänteinen kaaosteoria onkin oikealta nimeltään
hyvän kertautumisen vaikutusteoria.
Ei fiktiota vaan käytännössäkin totta.


Jyrki Puttonen

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Sädehtivä puu ja tähtien polku - tulokkaan taiderastit vol. 2



Ensimmäisen  taiderastibloggaukseni 
jälkeen olen katsellut Keravaa milloin missäkin ja nähnyt monta ajatuksia herättävää teosta saamatta sanoitetuksi näkemääni. Nyt pysähdyn kahden teoksen ääreen.

Keravan päivän aikoihin kävelen Aurinkomäellä ja huomaan maassa laattoja, joihin on kaiverrettu nimiä. Herra Googlen avulla minulle selviää, että kyseessä on Walk of Fame – Keravan tähdet, johon “...kaikki ansioituneet keravalaiset saavat oman nimilaatan.” OHO! Kaikki ansioituneet! Luulisi olevan loputtoman vaikea tehtävä. Mutta ajatus on hyvä, varmaankin. Tällaisella vuosittaisella huomionosoituksella kaupunki saa myönteistä näkyvyyttä. Ja me keravalaiset voimme röyhistää rintaa todeten: “Minun lisäkseni tämä tai tuokin on/on ollut keravalainen.”

Eikä ole huolta edellä mainitusta vaikeasta tehtävästä. Asia on jo ratkaistu “Tuntematon keravalainen” laatalla. Se edustaa kaikkia keravalaisia, jotka ovat kehittäneet kaupunkia tavalla tai toisella. Kukapa ei olisi. Kerava olisi toisenlainen ilman sinua ja minua. Ilman tuota laattaakin voimme koska vain muistuttaa toisiamme ääneen sanomisen arvoisella asialla: “Sinä olet tähti!”



Kirkossa pysähdyn säteilevän kastepuun ääreen. Puun pitsiympyröistä tehdyt oksat muuttuvat jatkuvasti, kun kastettu lapsi saa puuhun omalla nimellään merkityn kukkasensa. Puun rungossa kimaltelevat siimoihin kiinnitetyt kristallit. Näen kuinka kastekukkaset sädehtivät vähintään yhtä kirkkaina kuin kristallitkin. Jokainen nimi puussa säihkyy:
 “Minä olen Jumalan lapsi, sitä minulta ei koskaan oteta pois.” Ihmiset, Jumalan kuvaksi luodut, siinä loistavat.

Kastepuun vieressä on rukouskynttelikkö. Se kehottaa: “Muista minua!” Siinä voi sytyttää kynttilän ja rukoilla kastetun lapsen, kaikkien kastettujen lasten, kaikkien lasten puolesta. Kynttilän tuotto menee lähetystyöhön, rukouksen “tuotto” lapsen ja esirukoilijansa elämään.

Tähdet ja kastepuun kimallus tuovat mieleeni pätkän Margaret Melinin runosta.

“Minä olen upea, sillä sinä minut loit. 
Minä olen arvokas, sillä sinä minua rakastat.
Kaunis olen silmissäsi, jalokivi kädessäsi.

Siksi voin siis viis veisata, jos joku ei minua arvosta.
Sydämessäni kuiskaat totuuden: 
Olen enemmän kuin kullan arvoinen.”

Tähtiä ja kukkia tuijotti