keskiviikko 29. elokuuta 2018

Jumala, ystäväni?

Milloin olet viimeksi pysähtynyt miettimään suhdettasi Jumalaan? Meillä voi eri ihmisillä olla hyvin erilaisia suhteita Jumalaan, niin hyvässä kuin huonossakin. Kuitenkin on turhaa ruveta arvottamaan sitä, kenellä ja millainen on paras suhde Jumalaan. Pikemminkin toivon, että ajattelisimme niin, että olemme matkalla Jumalan tuntemiseen. Toiset meistä ovat vasta alkutaipaleella, toiset vähän pidemmällä, mutta kaikki kuitenkin keskeneräisiä. Voi myös käydä niin, että on ollut jo hyvin pitkään uskossa, kun kyseenalaistaakin, että tunnenko edes Jumalaa?
Suhdettamme Jumalaan voisi verrata suhteisiimme toisiin ihmisiin. Toki vertaus on ontuva eikä kuvaa täysin todellisuutta, mutta se voi antaa meille näkökulmia ja vilahduksia Jumalasta. Toisille meistä Jumala on kuin rakas ja läheinen äiti, jonka kanssa soittelemme päivittäin, jolta pyydämme neuvoa ja jonka lohdutukseen turvaamme. Toisille hän taas voi olla kuin aviopuoliso, jonka rakkauteen ja tukeen luottaa kaikissa elämän myrskyissä. Mutta Jumala voi myös olla se läheinen ystävä, johon välit ovat syystä tai toisesta viilenneet tai se uusi tuttavuus, johon olisi mukava tutustua paremmin. Hän voi olla se tuttu kaupan kassa, jonka kanssa vaihdetaan aina muutama sana, mutta jota ei ajatella enää kotona tai sitten se kummallinen työkaveri, josta emme oikein ota selvää ja siksi pidämme etäisyyttä.

Suhteemme Jumalaan kertoo myös paljon suhteestamme itseemme ja toisiimme, jos vain osaamme ja uskallamme katsoa ja nähdä sisimpäämme. Ne ihmissuhteet, jotka ovat muokanneet meitä ja meidän maailmankuvaamme heijastuvat myös siihen, miten näemme ja koemme Jumalan. Tältä kannalta suhdettamme Jumalaan voi ajan kuluessa muokata myös se, mitä uudet ihmissuhteet meille opettavat muun muassa välittämisestä ja rakkaudesta.

Tärkeää olisikin miettiä, miten koemme suhteemme Jumalaan. Olemmeko tyytyväisiä? Jos en ole tyytyväinen, miten parantaisin suhdettani Jumalaan? Jos olen tyytyväinen, miten ylläpitäisin suhdettani Jumalaan? Aivan kuten voimme lähteä korjaamaan rikkoutunutta suhdetta läheiseemme tai ylläpitää tärkeää ihmissuhdetta tietoisesti, voimme myös etsiä Jumalaa ja Hänen läheisyyttään.

Edellä olen pohtinut paljon omaa osuuttamme suhteessamme Jumalaan ja sitä, mitä me voimme tehdä. Sekin on tärkeää, sillä suhde on kahdenvälinen. Se ei voi toimia, jos toinen osapuoli ei halua tai on välinpitämätön. Kuitenkin suhde Jumalaan eroaa merkittävästi ihmissuhteesta siinä, että ihmissuhteissa meidät voidaan hylätä, meitä voidaan kohdella väärin ja meidät voidaan rikkoa sisältä. Jumala taas ei hylkää eikä Jumala kohtele väärin. Jumala ei ikinä riko omalta puoleltaan suhdettamme Häneen. Päinvastoin, Hän etsii meitä ja pyrkii läheisyyteen etenkin silloin, kun emme itse osaa Häntä etsiä.
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
  Herra tukee horjuvia,
  maahan painetut hän nostaa jaloilleen.
Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
  Sinä avaat kätesi
  ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.
Herra on kaikessa oikeamielinen,
hän on uskollinen kaikissa teoissaan.
  Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,
  sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.
Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,
hän kuulee heidän huutonsa ja auttaa heitä.
  Herra suojelee niitä, jotka häntä rakastavat,
  mutta jumalattomista hän tekee lopun.
Ylistäköön minun suuni Herraa,
hänen pyhää nimeään kiittäkööt kaikki luodut aina ja ikuisesti!

- Ps. 145:13a-21
- Emmi Gong

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Älä unohda pitää huolta itsestäsi


Lähimmäisistä on hyvä huolehtia.
Auttaminen kuuluu hyviin tapoihin.
Jokainen on elämänsä jossain vaiheessa, saanut apua.

Mitä tehdä kun auttaminen ei auta?
Kun päihderiippuvuus vie lähimmäisen oman tahdon.

Alkoholisteja on Suomessa useita satoja tuhansia.
Heidän omaisiaan ja läheisiään paljon enemmän.
Yksi heistä lähetti alla olevan kesäkuvan.

___________________________________

Viimeiset hellepäivät

Onnellisuus ja ilo toisella puolella,
ajatukset toisella.
Niiden välissä huolen verho,
suodattaa onnellisuuden, ilon pois.
Katson aurinkoiselle mäelle, puistoon.
Siellä näkyvät eilisen ja huomisen huolen aiheet.

Tämän päivän, tämän hetken,
onnellisuuden ja ilon varjo,
makaa nurmikolla tajuttomassa tilassa,
läheisen lailla liikaa juoneena.
Viestittäen kaikella olemuksellaan
"ei mitään väliä"

Miksi kuitenkin välitän?
En hylkää.
En unohda.
Omatunto soimaa
"et osannut tarpeeksi, sinun vikasi"

Välittäminen sattuu, en ymmärrä sitä.

Osaisinpa huolehtia ja välittää kuten Jeesus.
Niin etten uppoaisi murheen mereen
vaan näkisin asiat niin kuin ne ovat,
mahdollisuuksina muuttaa kaikki paremmaksi.

Rakas Jeesus.
Rukoilen sinulta ihmettä.
Vain sinä voit auttaa.






Kuvan välitti Jyrki

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Kunnes kuolema meidät yhdistää


Oli tavallinen tiistai viime vuoden elokuun loppupuolella. Olimme viikkojen aherruksen jälkeen saaneet uuden kodin vanhat katot ja seinät maalatuksi, ikkunat pestyiksi, päivittäiseen elämään tarvittavat tavarat roudatuksi ja viimeinkin toteutetuksi päätöksen: “Tänään jäämme Keravalle yöksi.”  

Unen saanti vielä vieraassa paikassa saattoi olla vaikeaa, en muista. Enkä muista sitäkään, millaisissa tunnelmissa söimme ensimmäistä aamupalaa uuden keittiöpöydän ääressä. Sen muistan, että aamutoimien jälkeen aloimme valmistautua appeni syntymäpäiväjuhliin. Oli sovittu, että ne vietetään hänen kotinsa lähellä olevassa kuppilassa. Iltapäivällä odottelimme päivänsankaria sinne saapuvaksi. Hän ei tullut. Aamuyön tunteina hänen syntymäpäivästään oli tullut hänen kuolinpäivänsä.

Tämä koskettava tapahtuma leimasi Keravalla asumisen alkukuukausia ja antaa oman lisämakunsa elämään yhä. Ei vain niin, että aiempaa herkemmin ajattelen kuolemaa, vaan myös niin, että aiempaa herkemmin ajatellen elämää, yleensä ja omaani. Elämän ollessa muutenkin murroksessa läheisen kuolema alleviivasi elämänmuutoksen suuruutta.

“Kunnes kuolema meidät yhdistää”. Appeni toivoi pääsevänsä haudan lepoon rakkaan vaimonsa viereen. Elämä oli heidät yli 60 vuodeksi yhdistänyt ja kuolema muutamaksi vuodeksi erottanut. Nuo eron vuodet appeni odotti aikaa, jolloin kuolema heidät taas yhdistää. Hänelle paras syntymäpäivälahja oli, että niin lopulta tapahtui.

Vaikka kuolemaa aiempaa useammin olen ajatellutkin, ei ensimmäinen vuoteni Keravalla ole ollut sen odottamista, että kuolema minut ja minua ennen eläneet läheiset ja rakkaat yhdistää. Tämä on ollut aikaa elää ja aikaa antaa elämän ylläpitää vanhoja ja luoda uusia yhteyksiä. Niin jatkukoon. Kuolema tulee aikanaan, odottamattakin, asuinpa sitten vielä Keravalla tai jossain toisaalla.




Raamatun Saarnaajan sanoja mukaillen:
Aika on syntyä ja aika syleillä.
Aika on rakastaa ja aika kaivata.
Aika on luopua ja aika alkaa uutta.
Aika on elää ja aika on kuolla.


“Memento mori – ajattele kuolemaasi.” (Antiikin viisaus)

Elämää ja kuolemaa ajatteli

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mistä tulen, missä olen ja minne menossa?


Aloitin kesän alussa työt Keravan seurakunnassa ja tämä on myös ensimmäinen papin paikkani sekä ensimmäinen kirjoitukseni tänne blogiin. Olenkin tänä kesänä saanut kokea paljon ensimmäisiä aivan uudenlaisessa elämänvaiheessa. Uuden elämänvaiheen myötä olen myös pohtinut niitä asioita, tapahtumia ja omia valintojani, jotka ovat johtaneet minut tähän hetkeen. Miksi olen täällä enkä jossain muualla? Miksi olen pappi enkä jotain muuta?

Olen huomannut, että ainakin itselleni tulee uudessa elämänvaiheessa halu katsella taaksepäin ja pohtia jo elettyä elämää. Miettiä niitä ratkaisuja, joita on tehnyt ja sitä, miten ja miksi on juuri tässä ja juuri nyt. En myöskään usko, että olen ainoa. Varmaankin moni meistä pohtii elämässään tekemiään ratkaisuja ja niiden vaikutuksia elämäänsä. Menneisyys on tärkeä osa meitä ja sen elämänhistoriamme päälle on rakentunut myös meidän nykyisyytemme.

Toisinaan olen tavannut ihmisiä, jotka haluavat unohtaa isoja osia ja jopa kokonaisia ajanjaksoja elämästään, koska ne ovat olleet niin kipeitä tai niihin on vaikea palata. Toisaalta voi olla helpompi jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kieltää kipeiden tapahtumien arvo. Joskus voikin – ainakin hetkellisesti – olla hyödyllistä antaa itselleen aikaa toipua, vihata ja surra menetyksiä. Omassa elämässäni olen kuitenkin huomannut, etten halua pitkällä tähtäimellä unohtaa mitään, en tapahtumia, en ihmisiä, en kipeitä asioita. Ne ovat minun menneisyyttäni ja ne ovat olleet totta. Parhaimmillaan voin oppia niistä jotain tärkeää ja hyödyntää oppimaani tulevaisuudessa. Jos jätän ne piiloon ja kiellän niiden olemassaolon, niin ne saattavat tulla menneisyyden verhon takaa vainoamaan nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani.

Vaikka näen menneisyyden arvokkaana ja tärkeänä, mielestäni siihen ei myöskään pitäisi jäädä kiinni. Helposti käy niin, että kulkee elämänsä läpi kävellen selkä menosuuntaan päin, nähden aina ensin taaksensa ja vasta liian myöhään eteensä. Tällöin ei missään vaiheessa ehdi nauttia siitä, mitä kaikkea nyt on ja tapahtuu, koska on liian kiireinen murehtimaan menneitä tai kaipaamaan takaisin kadotettuihin hetkiin.

Toisaalta sekään ei ole hyvä, jos katse on pelkästään tulevaisuudessa, jolle on kaiken lisäksi ladattu todella korkeat odotukset. Jos ajattelemme vain, että "sitten kun ja sitten kun", niin kadotamme jotain todella olennaista tästä hetkestä. Paljon myöhemmin saatamme havahtua siihen, ettemme ole oikein eläneetkään, kun olemme vain odottaneet oikeaa hetkeä tulevaisuudessa, jota ei koskaan tullut.

Meidän haasteemme tässä ajassa onkin se, kuinka osata olla läsnä tässä hetkessä. Arvostaa niitä kokemuksia, joita elämä on tuonut tullessaan, olla kuitenkin rohkeasti tässä ja nyt ja asennoitua luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Haluankin rohkaista meitä kaikkia tarttumaan tähän hetkeen, tekemään niitä asioita, joita olemme lykänneet jo kauan ja päästämään irti niistä asioista, joita olemme raahanneet mukanamme aivan liian pitkään. Uskon, että Jumala kutsuu meitä luottamaan. Luottamaan häneen ja luottamaan siihen, että tavalla tai toisella elämä kantaa.


Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
"Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
"Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
- Matt. 6:26-34

- Emmi Gong

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Mikä on totta?


Mikä on totta? Siinäpä kysymys. Ihan joka päivä tuota ei tule pohdituksi vaikka syytäkin olisi. Vilkaisu someen, iltapäivälehtien lööppeihin tai tv-uutisiin antaa kyllä aihetta riittämiin. Mikä on totta?


Pysähdyin tämän kysymyksen ääreen toissasunnuntaina kirkossa. Päivän aiheena oli “totuus ja harha”. Messu alkoi mahtipontisella ja koulumuistoja herättävällä virrellä. Totuuden henki johda sinä meitä...

Mikä on totta? En paljon kuullut pastorin saarnasta, kun ajatus lähti vaeltamaan omia polkujaan. Mielen syvyyksistä nousi esiin muitakin kysymyksiä. Mikä on totta? Mikä on kaunista? Mikä on oikein? Mikä on hyvää? Mikä on pyhää? Ihmisenä minun tulee toteuttaa näitä viittä asiaa elämässäni. Jotenkin tähän tapaan muistelen lukeneeni Martin Lönnebon teksteistä.

Mutta miten se voisi onnistua? Miten voin tietää, mikä on varmasti totta ja oikeaa, hyvää, kaunista, pyhää? Onko näihin olemassa vastaus jokaisessa elämäntilanteessa?

Ajatus ei kantanut kauemmas. Kysymykset alkoivat tuntua aivan liian suurilta pienelle ihmiselle. Päätin käyttää oikotietä. Tein pikatestin. Mitä kukin kysymys tuo ensimmäiseksi mieleen?

Mikä on totta?
  • Olen ihminen.
Mikä on kaunista?
  • Yhteys.
Mikä on oikein?
  • Olla heikko.
Mikä on hyvää?
  • Myötätuntoinen elämä.
Mikä on pyhää?
  • Tämä hetki.
Sen verran testin vastaukset auttoivat eteenpäin, että tajusin – taas kerran – olevani  ihminen, jolla on vain tämä hetki. Mikä lieneekin totta, pyhää, oikeaa, hyvää ja kaunista ja miten voinenkaan niitä elää todeksi, voin niin tehdä vain nyt. Minulla on vain tämä hetki, tämä silmänräpäys, tämä henkäys. Tämä on varmasti totta.

Kirkon penkillä istui ja ajatteli



Tulin kirkosta kotiin ja luin Tässä hetkessä hyvä -bloggauksen.