sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Riittääkö tavarataivas?


Koulun aulassa ekaluokkalainen sadatteli puhelintaan. Uskonnonopettaja käveli ohi ja huomautti: ”et pääse taivaaseen, jos kiroilet”. Johon tyttö: ”en minä taivaaseen yritäkään vaan Youtubeen”.

Saarijärven Paavon arki oli niin kaukana taivaan iloista, että ihmisillä oli niihin aito pyrkimys. Herätysliikkeillä on ollut kaikupohjaa erityisesti vaikeina aikoina. Viimeksi sotiemme jälkeisinä ankeina vuosina evankeliumi tuntui uppoavan otolliseen maaperään, muun muassa synnyttäen viidennen herätysliikkeen. Maanosista kurjimmassa, Afrikassa, kirkot jatkavat kasvuaan toisin kuin ylensyöneessä Euroopassa.

Pääkaupunkiseudulle nousee toinen toistaan upeampia tavarataivaita. Pahimmillaan ne jäljittelevät Ilmestyskirjan Kultakaupunkia! Myös Keravalle avautuu uusi viihdekeskus, jota myös kauppakeskukseksi kutsutaan. Syö, juo ja osta viihtyisissä sisätiloissa poikkeamatta välillä räntäsateeseen!

Kun tarjolla on rajattomasti mammonaa, onko kristinuskolla enää annettavaa tämän päälle? Kirkon laimenevaa kiinnostavuutta kun pohtii, niin aika pitkälle hyvinvointi-Suomen tavara- ja palvelutarjonta tuntuu ihmisille riittävän.

Kirkon 2000-vuotista historiaa miettiessä kuitenkin huomaa, että varsin monenlaiset vaiheet evankeliumin sanoma on kestänyt. Rooman diktatuuri, keskiajalla katolisen kirkon möhlimiset, valistuksen puhtaan järjen palvonta, kommunistien ja natsien vainot sekä teoreettinen ja käytännöllinen materialismi ovat niitä vastuksia, joita kirkko on aikojen saatossa kohdannut.

”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”, ei myöskään sitä, että kirkko on kaikesta huolimatta vielä olemassa. Yliopistomaailmassa työskennellessäni kollegoilla oli tapana kerskua, että katolinen kirkko ja yliopistolaitos ovat vanhimmat pystyssä olevat instituutiot. Yliopistojen tulevaisuudesta en mene takuuseen mutta uskon kirkon Perustajaan ja hänen huolenpitoonsa monella mittarilla kehnosta kirkostaan.

Kirkkoisä Augustinuksen löytö ”sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa” taitaa pitää paikkansa kaikkina aikoina riippumatta maailman henkisestä ja materiaalisesta tilanteesta. Mammona ei pysty piilottamaan tuota kaipuuta.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Conservative or liberal?


     Do you consider yourself to be “conservative” or “liberal”?* This can be a surprisingly difficult question to answer. Some people – journalists come to mind - like to divide others into these two categories. I doubt, however, if anyone is conservative or liberal on every issue. Nor is it easy to define what exactly these words mean. They are slippery words, whose meaning is more in the ears of the listener than in the mouth of the speaker.

     At a basic level, though, and at the risk of over-generalising, let me venture the following definition:  conservatives tend to look back to a time when things were (supposedly) better and liberals look forward to a time when things will (hopefully) be better.
 

     A person might be conservative in political questions, but liberal in social questions, or vice versa. An institution, too, might be a mixture of both. The Catholic Church is often labelled conservative, because it is indeed conservative on matters relating to sexual behavior. On the other hand, it is often very liberal on social issues and challenges right-wing governments that it believes do not do enough to alleviate poverty or inequality. Its liturgy is progressive compared with that of the Orthodox Church, but conservative compared with that of most Protestant churches. The music of the Catholic mass is often very progressive – Christian folk songs – rather than Gregorian plain chant. The Anglican (high) church, on the other hand, is often liturgically more conservative – old translations of the Bible and old hymns, for example, are in use – although it is liberal in numerous other matters, such as women priests, contraception or the distribution of wealth.    

     A Lutheran might approve of women priests but insist on a rigid, traditional liturgy. He/she is labelled conservative for opposing gay marriage within the church, although that same person might be liberal on other issues. Two of the four candidates in the campaign for the position of Bishop of Espoo are sympathetic towards same-sex marriage within the church, while two have a negative attitude towards it. The media reduce them to the two liberals and the two conservatives. These labels are overused and reductive: they reduce somebody to one definition which perhaps only adequately describes that person’s views on that one issue.

    We live in a society which encourages us to be superficial. We supposedly haven’t got time to thoroughly acquaint ourselves with a topic or a person. We seem to need the shortcut of simple labels. It is inevitable that journalists use these labels: newspaper articles are short and many people only skim-read them. The reader wants facts quickly. But perhaps we should make more of an effort to get a fuller picture of a person or institution that really matters to us before making our minds up. 

*My personal answer to this question: I am most definitely a conservative liberal.     

Pastor Chris Montgomery  


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Miksi teit niin?

Otsikon kysymys putkahti esiin menneisyydestäni, jossa aika ajoin selvittelin lasten tekemisiä. Mitä teit? -kysymystä toimivammaksi osoittautui useinkin otsikon kysymys: Miksi teit niin?

Kun kesän lopulla postiluukusta alkoi pudota lehtisiä ja Facebookissa vilistä mainoksia kaiken maailman mahdollisuuksista osallistua ja harrastaa tänä syksynä, yritin valita, minkä asian antaisin nyt askarruttaa itseäni? Mitä tekisin? Paperisen ja sähköisen tarjonnan selailu ei tuottanut tulosta, ennen kuin tajusin kysyä itseltäni: Miksi tekisin niin? Miksi ilmoittautuisin jollekin kurssille, miksi menisin mukaan johonkin ryhmään? Lopputulos yllätti. Tuotti pienen pettymyksenkin.


Päädyin sekä Keravan opiston että seurakunnan käsityöryhmään. Toisessa teemme lapasia, huiveja, ruokailukauluksia lahjoitettavaksi niitä tarvitseville Keravalla ja toisessa käsitöitä ja askarteluja myyjäisiin lukutaitotyön tukemiseksi Afrikassa.

Miksi tein niin? Ehkä siksi, että näihin ryhmiin mukaan menemisen kynnys oli riittävän matala. Osaan kutoa ja tehdä käsitöitä. Näissä ryhmissä saan aikaan jotain näkyvää, sellaistakin, mistä on hyötyä ja iloakin jollekin. Sitoutuminen on löyhää, sillä poissaolo jostain kokoontumisesta ei haittaa, tarvittaessa kudon väliaikana kotonakin. Silti voin olla yhtenä osallistujana ryhmässä, joka ilman minua olisi toisenlainen, kuten minäkin ilman ryhmän jäsenyyttä.

Miksi yllätys ja pettymys? Ajattelin ryhtyä johonkin uuteen, mutta en pystynyt ylittämään itseäni. Valitsin helppoja vaihtoehtoja. En saanut lähdetyksi mihinkään liikuntaryhmään. En saanut lähdetyksi mukavuusalueeni ulkopuolelle oppimaan ja kokemaan ennen kokematonta. Tästä voin jatkaa kysymään: Miksi niin?


Kolmas valintani ei yllättänyt. Ilmoittauduin hiljaisuuden retriittiin. 
Tästä valinnasta en ole yllättynyt enkä pettynyt. Kirjoitin arkiretriiteistä alkuvuodesta, ja mitä siitä kirjoitinkaan pätee moninkertaisesti Nuottakodossa koko viikonlopun kestävässä hiljaisuudessa. 

Toisen maailman etäisyys, lumo ja sopusointu odottavat minua lokakuun lopussa. 
Ja minä odotan sitä.

Loppujen lopuksi kyse ei taida ollakaan vain tämän syksyn valinnoista. Kyse on ajan kulumisesta, ajan kuluttamisesta, elämästä. Monesti tekemiset ja tekemättä jättämiset jäävät vaille sen kummempaa pohdiskelua ja pähkäilyä. Eikä mikään aika ja energia riittäisikään vastausten etsimiseeen loputtomien miksi -kysymysten sarjaan. Mutta JOSKUS voi tehdä hyvää, kun pysähtyy kysymään itseltään: “Miksi tein niin?” tai futuurissa “Miksi teen niin?” Nämä ovat ehdottomia kysymyksiä. Konditionaali “Miksi tekisin niin?” on armollisempi.

 Tällaisia mietti



keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Pienet mummot


Jos me keskenkasvuiset tytöt ja elämän ruuhkahuipun polkuja rohkeasti porskuttavat naiset ja kovaääniset kaikkitietävät tädit osaamme elää niin kuin tulee ja on kelvollista ja jos Taivaan Isä on meille oikein suopea, meistäkin tulee lopuksi pieniä mummoja. 

Pienissä mummoissa tiivistyy kaikki se, mikä elämän kannalta lopultakin on oleellista ja tärkeää. Nöyrä ote elämään, kiitollisuus ja viisaus. 

Pienten mummojen viisaus on lempeää viisautta, jonka taustalla kuultavat elämän kaikki askeleet. Se on harmaan villasukan viisautta ja pehmeäksi kuluneen pellavaliinan suloisen siloista kosketusta. Pienten mummojen teot ovat arjen tärkeitä tekoja, joista meidän on hyvä ottaa oppia. 

Pienet mummot levittävä ympärilleen rauhaa ja levollisuutta, sillä pienet mummot puhuvat hiljaa ja siksi meidän täytyy kuunnella tarkasti jokaista sanaa. Pienten mummojen sanat ovat kultaa ja kultaa jaetaan kaikissa maailmoissa kaikille ihmisille vain harkiten ja verkkaan. 

Pienet mummot ovat tehneet elämäntyönsä ja enemmänkin ja nyt he saavat siitä huokaista ja levähtää, asettua lehtevän puun varjoon kuuntelemaan nuorempien melskettä ja hoivaamaan niitä, joille pienen mummon käden kosketus on tärkeä. 

Pienet mummot kantavat lempeää ja rakastavaa huolta meidän nuorempien askeleista, mutta osaammeko me kantaa oikeaa huolta pienen mummon polusta tämän maan kamaralla? 

Pienet mummot vievät monta muistoa mukanaan, ellemme me huomaa tarttua niihin ja kysellä ja keskustella niistä, ennen kuin pienet mummot kadottavat elämän langat. Meille siirtyy vastuu muistojen säilymisestä. 

Muistot voivat olla kipeitä ja karheita, mutta pienillä mummoilla on ainutlaatuinen kyky löytää niistä kauneimmat ja tärkeimmät. Silti, ilman kontrasteja mikään kuva ei ole todellinen tai täydellinen. 


Kun pienet mummot lähtevät Taivaaseen, maailmaan jää iso tyhjä paikka. Se täyttyy vähitellen muistoista ja ajatuksista ja tunteista, jotka pienen mummon elämä ja elämäntyö meille antoivat. 

lauantai 1. syyskuuta 2018

Elämän moniarvoisuus



Olen viime viikkoina katsellut tavallisten ihmisten arkea eri puolilla Eurooppaa autoillessamme Keravalta tänne Adrianmeren rannalle. Matka on kulkenut aika kiireettömästi kahdeksan maan halki, välillä isoja, vilkkaita moottoriteitä, välillä pieniä, hiljaisia kyläteitä. On näkynyt vaurautta, mutta on näkynyt paljon myös vaatimattomuutta. Molemmat kuuluvat ihmisten arkeen.

Ehkä juuri tuo – varsinkin Baltiassa, mutta miksei myös Puolassakin – näkyvä arjen maisena on pannut miettimään, miksi ihmeessä me suomalaiset olemme niin tyytymättömiä omaan maahamme ja elämäämme. Kun iltaisin on internetin kautta lueskellut kotimaan uutisia ja seurannut päivittäistä keskustelua, on hakematta tullut vähän surullinen olo. Vaikka elämme muiden tekemien arvioiden mukaan yhdessä maailman parhaista maista, emme itse oikein osaa sitä arvostaa.

Lähestyvien vaalien jännitteet näkyvät jo hyvin varsinkin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Maan talous näyttää elpyneen ja menevän oikeaan suuntaan, mutta kiitosta ei siitä jaeta – moitteita kylläkin runsaasti.

Miksi on niin vaikea kiittää, vai onko? 


Tuota kiittämistä ja ihmisen arkea mietin pitkään, kun pysähdyimme Liettuassa Siauliain kaupungin pohjoispuolella, Jurgaiciain kylässä, sijaitsevalla hyvin erikoiselle pyhälle paikalle. Tuolle Ristinkukkulaksi (Liettuaksi Kryziu kalnas) nimetylle paikalle ovat ihmiset vuosikymmenien saatossa tuoneet satojatuhansia, ehkä jopa miljoonia ristejä.

Eri kokoisia puisia tai metallisia ristejä on kukkuloiden rinteessä vieri vieressä ja isoissa pinoissa polkujen ulkopuolella. Ristinkukkula on yksi Liettuan suosituimmista turistikohteista, mutta se on myös eurooppalainen pyhiinvaelluskohde. Mekin näimme ristiä tuovia ihmisiä aina Espanjasta ja Italiasta saakka, mutta oli joukossa turistiryhmiä jopa Aasiasta.

Aluksi Ristinkukkula hämmentää. Keravalaisena luterilaisena ei oikein tiedä, mitä asiasta ajattelisi. Mutta paikka on kummallinen myös siitä syystä, että parin tunnin oleskelu siellä saa ajatukset kulkemaan hyvin monenlaisia polkuja.

Aluksi on tyrmistys ja hämmennys. Onko tämä taikauskon kukkula? 


Aika pian ajatukset kuitenkin muuttuvat, kun katselee erilaisia, osin jo auringon polttamiakin puisia, tai ruosteenpeittämiä metalisiä ristejä. Jokainen risti on asetettu kukkulalle rukouksen kera. En usko, että kukaan on tuonut ristiä tänne pilanpäiten, vitsinä.

Juuri tuo valtava hiljaisten rukousten määrä luo paikalle oman tunnelmansa. Ehkä kukkulalta nousee koko ajan taivaalle rukousten virta? Sitäkin ehdin miettiä, että pystyvätköhän nuo yläpuolella pörräävät ja kuvia ottavat turistien pienoiskopterit tuon virran tallentamaan!

Niin, ristit on laskettu paikalle rukousten kera, mutta ovatko rukoukset olleet kiitosta vai pyyntöjä? Varmasti molempia. On pyydetty siunausta itselle ja läheisille. On kiitetty lapsista, perheestä, sukulaisista, avioliitosta, työpaikasta, elämästä. On muistettu kuolleita. Pelkkiä ristejäkin silmäilemällä huomaa, että rukousten kirjo kattaa koko ihmisen elämän.

Mutta laskisiko suomalainen tälle kummulle ristin kiitoksen vai pyynnön kera?

Mietin tätä elokuun lopun sunnuntaina, kun ajoimme halki Puolan maaseudun. Joka kylässä on iso kirkko, se ei ole syvästi katoliseksi tiedetyssä maassa kummallista. Mutta kun kirkonmäki oli messun aikaan täynnä autoja ja kun pyhäpukeiset perheet kulkivat kylänraittia sunnuntaimessuun tai sieltä pois yhdessä – lapset, vanhemmat, isovanhemmat – huomasi, että täällä ihmiset suhtautuvat uskontoon ja kirkkoon eri tavalla kuin Suomessa. Usko on osa pyhää, mutta myös arkea. Pieniä ristejä ja alttareita on talojen vierustoilla, katujen ja teiden varsilla.


Arjen kristillisyys ei näy vain Puolassa vaan sama jatkuu Saksassa ja Itävallassakin. Esimerkiksi raharikkaidenkin suosimassa Bad Gasteinin kuuluisassa hiihtokeskuksessa Itävallan Salzburgin lähellä Alppien rinteillä näkee talojen seinissä isoja krusifiksejä ja yksittäisiä alttareita.

Usko elää monin paikoin Euroopassa arjen keskellä hyvin vahvana. Voisiko se elää samalla tavalla myös meidän keravalaisten arjessa?


Luin muutama päivä sitten heinäkuun alun Sana-lehteä. Siinä oli haastateltu emeritusarkkipiispa John Vikströmiä. Hän pohti haastattelussa mm. sitä, miten Jumala on kaikkialla. Vikström lainasi Paavalin sanoja ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” ja myös Psalmia 139:  ”Minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat.”

John Vikströmin johtopäätös on, että ” Hän (Jumala) ei ole mikään ukko pilven päällä, vaan samalla kertaa persoona ja minua ympäröivä todellisuus.”

Hannu-Pekka Laiho