keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Hurskaiden kokoontumisajot


Onnekseen valtaosa Suomen kansasta kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaikka vapaa-ajattelijat tekevät hartiavoimin töitä houkutellakseen ihmisiä pois seurakunnan helmoista!

Monelle kirkon jäsenelle kirkkorakennuksessa vierailu rajoittuu kummitytön konfirmaatioon, aattohartauteen ja/tai hyvään konserttiin. Tavallisena sunnuntaina kirkossa käydään harvoin, jos silloinkaan. Kun ei ole omakohtaista kokemusta sunnuntaimessusta, mielikuvat vievät helposti mennessään.

Moni voi kokea messun hurskaiden kokoontumisajoiksi, joihon siivosyntisellä ei ole asiaa. Millaiselta Keravan seurakunnan tavallinen messu saattaa näyttää satunnaisen tarkkailijan silmin?

Kuvittele olevasi Maija (nimi ja sukupuoli muutettu) ja tulevasi sunnuntaina kirkkoon ihan muina naisina:

”Ovella minua satunnaistulijaa tervehtii nuori kaveri, jonka nimikyltissä on omituinen titteli, ”kirkkoväärti”. Itse tervehtijä on ystävällisen oloinen tavallinen nuori. Etsiskelen sopivaa takarivin paikkaa ja jätän hyvän välin seuraaviin, ilmeisen tottuneisiin kirkossa kävijöihin. Penkkiin päästyäni kääntelen varovasti päätäni ja huomaan penkin päässä tutun Masan Teboilin baariparlamentista. Näen myös meidän pyöräilyseuran Reiskan olevan tuolla vähän edempänä. Taaempana istuvan lyylin olen kai nähnyt terkkarin labrassa. Tuo vanhempi mies on tutun näköinen mutta en osaa yhdistää häntä tähän ympäristöön. Tavallisia tallaajiahan täällä näyttää istuvan. Menevät ehtoollisellekin. Taidan vielä jättää väliin, lienee hurskaampia varten. Kirkkokahvit ovat ilmaiset, sinne pitää mennä. Alakerrassa on mukava porina ja minutkin otetaan pöytäporukkaan. Naapurin Niina tulee moikkaamaan, sanoo käyvänsä messussa melkein joka pyhä. Niin että ihan tavallista jengiähän täällä Keravan kirkon messussa näyttää olevan.”

Tervetuloa messuun, vaikka edellisestä käynnistä olisikin vierähtänyt aikaa.


Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Yllättävä kohtaaminen - taiderastit vol. 3

Kello on 9.52 sunnuntaiaamuna. Huomaan sen kulkiessani Kauppakaaren päästä radan alitse kohti kirkkoa. Sampolan aukiolla kohahtaa, “Ilon hetket” -suihkulähde suhahtaa käyntiin jostain salaperäisestä syystä. Minäkö sen sain aikaan? Vesi ryöppyää pienistä aukoista ja muodostaa muuttuvia kaaria.


Vähän matkan päässä minua odottaa “Yllättävä kohtaaminen” toinen Maasalon työ. Teoksen nimi ja sijainti kertovat minunkin matkastani kirkkoon ja yllättäviin kohtaamisiin. Enkä nyt tarkoita vain vanhojen tuttujen tapaamista tai uusiin ihmisiin tutustumista. 
Kirkonkellot soivat. Astelen kirkon takanurkkaan. Kaivan taskustani muutaman kolikon ja ne kilahtavat lähetyskynttelikön kiilamaiseen rahasäilöön. Sytytän kynttilän rukouksen merkiksi, sanoja ei tarvittaisi, mutta itseäni varten sanon hiljaa: "Sinä tiedät, pidä huolta." Turvallista. Yllätyksetöntä.

Mistä tulevat yllättävät kohtaamiset? Joskus virsistä. Tutut sanat ja sävelet tuovat mieleen muistoja. Ihmisiä. Omia elämänvaiheita. Tätä laulettiin kun... Tätä lauloin lapselleni... Tämä lohdutti läheisen kuoltua...

Joskus Raamatun sanat pysäyttävät. Kun astun Jeesusta seuraavan kansan joukkoon, kuulen sokean kerjäläisen huudon “Armahda minua.” Kuulen Jeesuksen kysymyksen: “Mitä sinä tahdot, että minä sinulle tekisin?” Oivallan sanojen koskevan myös minua.

Yllättävin kohtaaminen tapahtuu oman itsen kanssa. Kohtaaminen pakottaa katsomaan peiliin. Olenko kuuro ja sokea? Annanko apua, jota minä luulen toisen tarvitsevan. Auts. Minä se olen. En kuule, en näe, en ymmärrä. Enkä toimi.


Rakkain kohtaaminen, joka kerta yhtä yllättävä, tapahtuu ehtoollispöydässä. Me nyt elävät, kerran syntyvät, meitä ennen eläneet, me kaikki olemme tässä. Nyt. Jeesus on kanssamme, niin kuin on ollut aina opetuslastensa kanssa. Leipä ja viini. Sana. Minussa, meissä. Siunauksen murusia maailmaan

Katse pysähtyy saarnatuolin takana olevaan seinäryijyyn. Sateenkaaren “Lupaus” puhuttelee. Sakastin yläpuolella tuuli puhaltaa puureliefin purjeeseen. Matka jatkuu uusiin yllättäviin kohtaamisiin.



YK-päivänä 24.10.18 mietin aiemmin näkemääni ja kokemaani. Ilon hetket, kohtaamiset, avunpyynnöt, niihin vastaaminen, sitähän YK tekee - tai oikeastaan - YK on väline, rakenne, toimintamalli. Ihmiset tekevät, sinä ja minä. Jotkut lähipiirissä, jotkut jossain kaukana. Ilman ihmisiä valtiot, yhteisöt, järjestöt eivät tee mitään. Ihmiset tekevät, sinä ja minä. 

Toisinkin voi käydä. Ei vain se näy, mitä teemme. Jälkensä jättää tekemättömyyskin, hylkääminen. Siitä muistuttakoon vaikkapa “Kirjokansi”, sammaloitunut ja ruostunut osa Maasalon töiden sarjassa.


Kunpa näkisimme, kuulisimme, ymmärtäisimme ja tekisimme. 

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Syyspoukama



Syksy on matka. Ruskan valosta martoon, tummaan maahan. 
Valo hiipuu, eräänä päivänä se syttyy uudelleen, jouluun. 
















Vielä on aikaa. Kulkea syksyn poluilla, kuunnella lehtiä, puita. 
Kuinka ne lepattavat oksillaan, putoavat ja antavat askelille äänensä. 
















Järvi on vielä vapaa, mutta me valmistaudumme jo sen jäätymiseen. 
Lasketaan verkkoja, nostetaan, talletetaan syksyn antia. 
















Minne sen talletat? Sieluun, sydämeen, pakastimeen, paperille.
Sinne, mistä sen löydät, voimavaran talven tullessa. 



















Luonto yllättää yhä uudelleen. 
Näyttää värejä, tuoksuja, sateenkaaria. 
















Kaikkea on, ja runsaasti. Luojan loputonta luovuutta. 
Meissä ja koko maailmassa. 
















Eikö meidänkin pitäisi jo oppia rakastamaan kaikkia värejä? Ehdoitta. 
















Syksyn kuvissa Liisa 

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Omat heikot voimat

Heikkouksien myöntäminen tuntuu huonolta idealta nyky-yhteiskunnassa.
Mielikuva luovuttamisesta, periksi antamisesta ja ehkä jopa saamattomuudesta
tekee olon epämukavaksi.
Ainahan sitä jotenkin on pärjännyt.
Jotenkin asiat ovat menneet ja keskimäärin jotenkin myös vuodet.

Näennäisen vahvana ihmisenä, elämän tärkeitä hetkiä
ei ole kuitenkaan osannut arvostaa.
Hyvät hetket eivät ole riittäneet, pitää odottaa vielä parempaa.
Pitää saada lisää voimaa että pääsee jotenkin eteenpäin.

Näennäisestä vahvuudesta huolimatta tai pikemminkin siitä johtuen,
kilpavarustelu maailman musertavan kiireen kanssa,
päättyy väistämättä häviöön.
Maailmalla ei ole persoonaa kenen kanssa kamppailla mutta
se asettaa henkilökohtaisia tavoitteita kuten: 
" sinulla täytyy olla tämä tai et ole mitään "


Tämänlaiset tavoitteet ryöväävät elämältä aikaa.
Ne vaimentavat sydämen.
Tavoitteita tulee yksi toisensa jälkeen.
Ne ovat tekevinään sinusta jotain.

Pitäisikö kysyä, kuka asetti nämä mahdottomat tavoitteet?
Tai ehkäpä, miksi hyväksyin nämä tavoitteet?

Näitä pohdiskelin usein viime kesänä kunnes
tuli hetki jolloin lopulta myönsin etten osaa,
kaikkea mihin luulin pystyväni.
Laitoin toki kampoihin viimeiseen asti
mutta ei auttanut.

Tuli aika rukoilla ja jättää asiat Jumalan haltuun

Ensin pelotti ja tuntui että olin henkisesti lyömässä
päätä seinään.
Kipu ja ruhjeet jäivätkin tulematta

Sydän muuttui niin kevyeksi
että pelkäsin hetken sen leijuvan taivaaseen.

Elämän ilo tuli takaisin
Kiitos.







keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Parikkalan patsaspuisto - Sielunmaisemaa tutkimassa

Kävin elokuussa ystäväni kanssa Parikkalassa. Koska se oli sen verran kaukana, päätimme myös yöpyä siellä. Olin todella innoissani lähdöstä, mutta monet kyselivät, miksi ihmeessä te menette Parikkalaan? Eihän siellä ole mitään! No, ei siellä paljoa ollutkaan, mutta valitsimme Parikkalan varta vasten kiinnostuksestani patsaspuistoon. Monet ovat varmaan kuulleet Parikkalan patsaspuistosta, sillä se nousee aina välillä mediassa esiin erikoisena nähtävyytenä. Erikoinen se totisesti onkin!

Itseoppinut taiteilija Veijo Rönkkönen teki ensimmäisen patsaansa puistoon vuonna 1961 ja jatkoi patsaiden tekemistä kuolemaansa asti vuoteen 2010. Viidenkymmenen vuoden aikana hän ehtikin luoda noin 560 mitä erilaisinta patsasta tontilleen.

Puistoon oli vapaaehtoinen sisäänpääsymaksu ja kyltit varoittelivat pysymään polulla. Kun astuimme sisään patsaspuistoon, meitä tervehti kaksisataapäinen joogaajien joukko, jotka olivat kaikki selin meihin päin. Sekaan mahtui myös yksi dinosaurus. Joogaajia kuvataan koko puiston henkiseksi keskukseksi ja erityisesti niissä nousee esiin puiston patsaiden vahva omakuvamaisuus. Kiertelimme puistossa ja löysimme toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja erikoisempia betonista valettuja patsaita. Rönkkönen on kuvannut teoksissaan laajasti eri kansallisuuksiin, ikäluokkiin ja ammatteihin kuuluvia ihmisiä ja lisäksi myös erilaisia eläimiä. Patsaat ovat kuitenkin jollain tapaa karmivia ja herättävät katsojassa monenlaisia tunteita.

Minuun puisto teki todella suuren vaikutuksen, tosin en oikein osaa kuvailla, mikä siinä kiehtoi. Erityisen puhuttelevia olivat patsaiden silmät, jotka olivat kosteudesta sameita sisältä. Minusta tuntui, että hahmojen erikoisella ulkonäöllä oli saatu vangittua jotain ihmisen olemuksesta ja ihmisenä olemisesta. Erityisesti minua kiehtoi se, että suurin osa patsaista oli taiteilijan vain vaivoin peiteltyjä omakuvia. Jäinkin miettimään, millaisena Rönkkönen näki itsensä? Entä ihmiset yleensä?

Miten meidän fyysinen olemuksemme ja henkinen kokemuksemme itsestämme ovat yhteensovitettavissa? Epäilen, että harva meistä näkee itsemme samalla tavalla kuin muut ihmiset meidät näkevät. Kun katsomme peiliin, näkemämme kuva saattaa olla vääristynyt. Kun ajattelemme sisäistä ihmistämme, saatamme nähdä hänet hyvin eri valossa kuin lähellämme olevat. Olen usein miettinyt, kuinka paljon voimme todella tavoittaa ihmisyydestä tai edes itsestämme? Veijo Rönkkösen elämäntyö herätteli minua juuri tällaisten pohdintojen äärelle ja miettimään sitä, kuinka valtavasti omalla luovuudella ja hapuilevillakin kokeiluilla voi parhaillaan antaa muille.

Puisto ja sen tunnelma koskettivat minua niin syvästi, että houkuttelin ystäväni tulemaan kanssani vielä yön pimeydessä takaisin puistoon. Tosin silloin paikan mystinen ja houkutteleva tunnelma oli muuttunut ennemminkin pelottavaksi ja uhkaavaksi, varsinkin, kun kaiutin soitti siellä musiikkia yölläkin. Pitäydyimme tiukasti yhdessä ja visiittimme jäi lyhyeksi ja melkein juoksimme takaisin autolle!

"Sielun sopukoista ne on kaikki lähtösin. Ei kaupattavaks, eikä maksusta nähtäväksi. Vapaasti niitä saa katsella matkalainen tai paikallisväki." - Veijo Rönkkönen

Tätä yöllistä kokemustamme vasten jäin pohtimaan erityisesti sitä, että Veijo Rönkkönen asui patsaidensa keskellä. Hän oli rakentanut ne talonsa ympärille eikä mielellään poistunut kotoaan. Tällaisessa sielunmaisemassa on jotain todella kiintoisaa ja olisi upeaa ymmärtää taiteilijaa paremmin. Aion kyllä ehdottomasti mennä joskus vielä uudestaan patsaspuistoon!

- Emmi Gong