keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Populismia ja someraivoa


Populismi tarjoaa yksioikoisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Lahjakkaimmat populistit tiivistävät ajatuksensa kansaan uppoaviksi iskulauseiksi: ”kyllä kansa tietää”, ”seteliselkärankaiset”, ”missä EU siellä ongelma”.

Sosiaalisen median aikakaudella mustavalkoinen ajattelu ylittää puoluerajat. Hiljattain eräs pääpopulisteistamme joutui tutustumaan asioiden yksinkertaistamisen kääntöpuoleen. Huolimattomat lausahdukset ulkomailla virantoimituksessa nostivat kotimaassa somemetelin. Eduskuntakin äänesti ministerin luottamuksesta. Äänestys itsessään lisäsi someraivon kierroksia. Ainakin yksi kapellimestari, muutama näyttelijä ja iso joukko kansanedustajia sai itkupotkuraivarin.

Yhtäläinen ihmisarvomme Jumalan luomina ja Jeesuksen sovittamina persoonina on uskomme ydintä. ”Älä tapa” on käskynä itsestään selvä mutta silti yksi hankalimmista. Kohtaamme tämän käskyn aiheuttamia älyllisiä ongelmia kolmella alueella: sotimisessa, aborttiasiassa ja eutanasiassa.

Ihannemaailmassa kukaan ei halua eikä kenekään tarvitse tappaa yhtään ihmistä. Raadollisessa arjessa joudumme pahoihin valintoihin: tapa tai tule tapetuksi, äidin terveys tai henki vai sikiön henki, ylivoimaiset kärsimykset vai vapauttava kuolema. Kristityt ovat kahden maan kansalaisia siinäkin mielessä, että tavoittelemme ideaalimaailmaa mutta arjessa on pakko valita jokin tarjolla olevista huonoista vaihtoehdoista.

Suomessa ja luterilaisessa kirkossa on syvällisten pohdintojen jälkeen löytynyt kohtuullinen yhteisymmärrys tappamisen oikeutuksesta kahdesta pahasta pienempänä. Puolustussota ja raskauden keskeytys hyvin alkuvaiheessa ovat näitä myönnytyksiä tappamiselle. Eutanasian osalta keskustelu on vasta alkamassa.

Tappamiseen liittyvät eettiset kysymykset ovat monitahoisia ja vaikeita. Siksi tuntuu pahalta, että yksiniittisiä iskulauseita tarjoillaan vakiovastauksina.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten - rakentavan kriittisesti, eteenpäin katsoen, historian opetuksia arvostaen.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Jeesus-lapsi, enkelit ja muut arveluttavat ystävät?


Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin media herää keskustelemaan kristillisistä juhlista. Tämä tapahtuu säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa. Aina keskustelu ankkuroidaan koulujen lukukausijuhliin eli kevääseen ja jouluun – niin ja tietysti Jouluevankeliumiin ja Suvivirteen. Tällä haetaan asialle uskottavuutta, vaikka luulenkin, että se on tekosyy. Koulujen perinteisiä joulu- tai kevätjuhlia vastustavien perimmäisenä pontimena taitaa kuitenkin olla kielteinen suhtautuminen kristinuskoon.
Tämä joulujuhla-asia tuli vastaan, kun luin muutaman kerran vuodessa minullekin lähetettävää synnyinkaupunkini paikallislehteä Uudenkaupungin Sanomia. Siinä kerrottiin, että ”Uudenkaupungin esi- ja perusopetuksessa järjestetään uskonnollisia tilaisuuksia kuten jumalanpalveluksia, uskonnollisia päivänavauksia ja ruokarukouksia yhteistyössä seurakunnan, järjestöjen ja muiden toimijoiden kanssa.” Lehden uutisessa mainitaan – opetushallituksen ohjeisiin viitaten – että ”tällaiset tilaisuudet ovat uskonnon harjoittamista, johon kukaan ei kuitenkaan ole velvoitettu osallistumaan omantuntonsa vastaisesti. Uskonnollisille tilaisuuksille järjestetään aina vaihtoehto, joka on tavoitteiltaan ja sisällöltään mahdollisimman samankaltainen kuin uskonnollinen tapahtuma.”
Uutinen hämmensi. Mitä kummaa! Minullehan on julkisuuden perusteella syntynyt käsitys, että kouluissa on kielletty kaikki vähänkin uskonnon harjoittamiseen vivahtava toiminta. Siksi oli ihan pakko kaivaa esille opetushallituksen viime tammikuussa antama ohjeistus (12.01.2018/ OPH-56-2018) ja toden totta, pääjohtaja Olli-Pekka Heinosen ja lakimies Sanna Haanpään allekirjoittama ohje erosi hyvin paljon julkisen keskustelun antamasta mielikuvasta. Melkein voisi väittää, että innokkaimmat joulujuhlia vastustavat keskustelijat eivät ole koskaan lukeneet opetushallituksen virallisia ohjeita! Mutta eivät ole lukeneet nekään poliittiset keskustelijat, jotka väittävät, että maahanmuuttajat ovat vieneet meiltä Suvivirren.
Ohje toteaa esimerkiksi perinteisistä juhlista, että ”Suomessa esi- ja perusopetuksessa on useita perinteisiä juhlia, kuten joulujuhla, kevätjuhla ja itsenäisyyspäivän juhla. Opetuksen järjestäjät ja koulut päättävät juhlista ja niiden sisällöstä. Juhliin voi sisältyä myös joitakin uskontoon viittaavia elementtejä. Tällaiset juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria. Juhlaan mahdollisesti sisältyvän yksittäisen virren laulamisen johdosta juhlaa ei voida uskonnollisen suvaitsevaisuuden nimissä pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena (perustuslakivaliokunnan mietintö 10/2002 vp ja 2/2014 vp).” Opetushallitus ei siis ole unohtanut joulua!
Ohje jatkuu, että ”Esi- ja perusopetuksen juhlat ovat osa opetusta ja toimintaa, johon oppilaiden tulee osallistua. Opetuksessa tulee olla yhteistyössä kotien kanssa. Koulun tulee tiedottaa oppilaiden huoltajille järjestettävistä tapahtumista ja niiden sisällöstä.”  
Opetushallituksen ohjeesta löytyy myös Uudenkaupungin Sanomien siteeraama kohta. Sen mukaan opetuksen järjestäjät, siis kunnat, voivat päättää, ”järjestetäänkö esi- ja perusopetuksen yhteydessä uskonnollisia tilaisuuksia, kuten jumalanpalveluksia ja uskonnollisia päivänavauksia, ja uskonnollisia toimituksia, kuten ruokarukouksia” ja ohje toteaa myös sen, että koska kyse on uskonnon harjoittamisesta, niihin ei ole pakko osallistua.
Uskontoallergia
Suomessa on vallalla kummallinen uskontoallergia ja allergiaa tuntuu aiheuttavan melkeinpä pelkästään luterilainen kristillisyys – eivät niinkään ortodoksisuus, katolisuus tai islam. 
Ymmärrän vielä jotenkin sen, että joukossamme on ihmisiä, joille uskonto ei merkitse mitään. Sitten on ihan aitoja uskonnottomia.  Niin ja on ihmisiä, jotka kutsuvat itseään ateisteiksi, mutta he eivät ole minun mielipiteeni mukaan aitoja uskonnottomia. Heidän maailmankatsomuksensa perusta on uskonnon vastustamisessa ja useimmiten tämä ilmenee kristinuskon, seurakunnan ja uskovien vastustamisena. Ateismi on siis aate, jota ”markkinoidaan” vähän samalla tavalla kuin jotkut markkinoivat innolla omaa uskonnollista näkökantaansa.
Uskontoallergikot eivät jätä uskontoa, uskovia tai kirkkoa rauhaan. He kirjoittavat sosiaaliseen mediaan ja yleisönosastoihin. He paheksuvat joulujuhlia ja Suvivirttä. He saavat suuria otsikoita aikaan, jos kirkossa tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja vaikkei tapahtuisikaan.
Suuntaus on jatkunut pitkään ja se on johtanut jo siihen, että ihmiset, jotka katsovat itsensä kristityiksi, siis uskoviksi, joutuvat jo puolustelemaan valintaansa. Tämä on minusta väärin. Miksi minä, joka olen perustanut elämäni kristillisille arvoille ja olen kristitty, en saisi elää omaa elämääni? En muista kertaakaan käyneeni ”käännyttämässä” toisella tavalla ajattelevia. Saatan olla asioista heidän kanssaan eri mieltä ja keskustella asioista, mutta kunnioitan heidän valintojaan. Miksei sitten minun valintaani kunnioitettaisi?
Käyn varsin säännöllisesti Euroopassa ja joskus vähän kauempanakin. Jotenkin minulle on syntynyt sellainen kuva, että ”vanhassa Euroopassa” kristillisyyteen suhteudutaan sallivammin. On normaalia olla kristitty. Se on osa elämää, jopa merkittävässä poliittisessa asemassa olevan ihmisen elämää. Tätä moni suomalainen ei näytä oikein ymmärtävän.
Adventinaika on käsillä. Se merkitsee railakkaita pikkujouluja ja kaupallisuutta, mutta se merkitsee myös hartauksia, jumalanpalveluksia, kauneimpia joululauluja ja hiljentymistä. Sytytetään rohkeasti adventin kynttilä ja voisihan se olla samalla myös suvaitsevaisuuden kynttilä.
Hannu-Pekka Laiho

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

First world problems


There is a most amusing book available called Middle-class problems. It suggests that if you’re middle-class then the big problems of your life are such things as your local café running out of croissants, which of course ruins your day. Or that your cleaner is ill, so you’ll have to clean your flat yourself. Or that your car needs servicing, so you’ll have to drive your wife’s car over the weekend. The idea is that the middle-class, having enjoyed an easy life, have no sense of perspective: there are far bigger problems in the world, but they seem unaware of them.

     This is to some extent true of the whole ”first world”, or industrialised nations. We live in countries that have solved such terrible problems as grinding poverty, epidemics, a high infant mortality rate, and so on. Even the period of totalitarian dictatorships and world wars, which the industrialised nations inflicted on the world, are but a distant memory. Life has improved in a great many respects.

     So we create new problems where there weren’t any. A good example is Brexit. Britain’s situation as an EU member was OK. Some people managed to turn it into a problem, and the result is Brexit, which has dominated the British media for two years now. in fact, no matter what happens, Britain will manage fairly well, because it is a first world country. Brexit is a molehill, not a mountain, compared with the problems many countries face. The same is true of Trumpism: things were going along quite nicely in the USA, then somebody said things were not all right, and the result was Trump. Still, there is no question of the American standard of life collapsing: it is a rich country whoever is in charge. Back in Europe, only the other day there were major, sometimes violent street demonstrations in France … about the rights of man? No. About racism? No. About global warming? No. About fuel prices. What a thing to die for.  

     Christians, too, need to keep a sense of perspective about problems within the church. The Finnish ”Pastors” group in Facebook was dominated at the weekend by a discussion about the precise timing of the church elections: as they were held from 11 am to 8 pm on Sunday (as prescribed in Church Law) and as mass is always held at 10 am (also according to Church Law), it caused a slight overlap. Many local priests felt quite annoyed that they would have to hurry the mass so that it finished by 11. Others worried that the election officials would not be able to take part in communion. The issue caused much debate anyway. Meanwhile there are churches in the Third world that don’t even have a church building to worship in, there are Christians being persecuted for their faith, and in first world countries there is widespread indifference towards Christianity, not to mention atheism.

     We all need to have a sense of proportion in life, so we can separate major problems from minor ones, and concentrate our efforts accordingly. 

Chris Montgomery

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

"Voi ei!" Joku Muu äänestää

Eilisessä bloggauksessani esittelemäni Joku Muu oli saanut taas uuden tehtävän. Varsin monet olivat syksyn lehtien pudotessa todenneet ääneen tai mielessään: “Joku Muu saa äänestää seurakuntavaaleissa.”

Joku Muu ei ollut kiireiltään ehtinyt selvittää ehdokkaiden ajatuksia. Koska kaikki heistä olivat Joku Muulle enemmän tai vähemmän outoja (siis tuntemattomia), hän oli avannut vaalikoneen ja aloittanut testin. Mutta hän ei pystynyt mitenkään päättämään olisiko esitetyistä väitteistä “osin samaa mieltä” vai “osin eri mieltä”. Hän oli mielissään, että ehdokkaat olivat olleet riittävän ymmärtäväisiä huomatakseen eron näiden välillä. Joku Muu jätti testin kesken.

Valitsijayhdistysten nimistä ja ohjelmistakaan ei saanut tolkkua. Kaikki näyttivät kannattavan samanlaisia yleisiä asioita lähimmäisenrakkaudesta yhteisvastuuseen. Kiireen keskellä Joku Muu siirsi valinnan ja äänestämisen varsinaiseen vaalipäivään.

“Voi ei!” Joku Muu huudahti heti aamulla, kun hän huomasi lehteä lukiessaan tekstin “SUNNUNTAI 18. marraskuuta 2018” ja tajusi, että tänään on tuo varsinainen vaalipäivä.

"Voi ei!" huuhdati Joku Muu toistamiseen, kun hän tajusi kuinka moni oli jättänyt äänestämisen hänelle. Vastuun taakka alkoi painaa Joku Muun harteilla. Sietämätön, ahdistava vastuun taakka. Entä jos hän tietämättään ja tahtomattaan äänestäisi vastoin niiden toiveita, jotka olivat antaneet tehtävän hänelle. Jos hänen valintansa osuisikin ehdokkaaseen, joka vastoin toimeksiantajan tahtoa suosisikin seurakunnan toiminnassa lapsia vanhusten sijaan tai sinkkuja perheiden sijaan? Tai jos hänen ehdokkaansa haluaisikin suunnata varat aivan uudenlaiseen toimintaan ja jättää aktiiviseurakuntalaiset vähemmälle? Tai jos Joku Muun ääni menisikin ehdokkaalle, joka satsaisi taloudessa tiloihin ja varojen vähetessä antaisi kenkää työntekijöille? Tai ehdokkaalle, joka ei todellakaan haluaisi edistää mitään muutoksia? Joku Muu ei voinut käsittää, miten voisi ottaa huomioon  tasapuolisesti  kaikki työllistäjänsä.

Aikaa oli kulunut jo suhteettoman paljon tähän pohdintaan. Tänä aikana kaikki Joku Muulle annetut työt odottivat tekemistään ja niitä kasautui koko ajan lisää. Tähän hetkeen asti Joku Muu oli selviytynyt tehtävistään tavalla tai toisella, mutta nyt hän oli umpikujassa.

Silloin kävi niin, kuin on tapana käydä. Asiat järjestyvät. Sattumoisin Joku muu selaili Facebookia ja huomasi tapahtumavirrassa kaverinsa päivityksen. "VAARA...Joku Muu käytää valtaa puolestasi."

Hyväntahtoinen, ystävällinen ja aina ahkera Joku Muu katsoi peiliin ja huokaisi helpotuksesta. Hän ei todellakaan halunnut eikä voinut olla VAARAKSI kenellekään. Sen sijaan hän päätti kerrankin olla Joku Itse ja lähteä äänestämään ihan omasta puolestaan itselleen sopivaa ehdokasta.

Jos tämä olisi satu, olisi sopiva loppu tuttu ja turvallinen "sen pituinen se". Mutta tarina on totta ja kertoja elää. Siispä vielä pari huomiota seurakuntavaaleissa äänioikeutetuille 16-vuotta täyttäneille kirkon jäsenille:

Jos lukijani, olit jättänyt vastuun äänestämisestä Joku Muulle, tulet pettymään.
Hän ei äänestä puolestasi.
Jos lukijani, et vielä ole päättänyt, äänestätkö itse tahi et, tee päätös nyt.


Suosittelen äänioikeuden käyttämistä vielä tänään 18.11.2018

lauantai 17. marraskuuta 2018

Joku Muu elää, toimii ja vaikuttaa


Luin kerran mielenkiintoisen kuvitteellisen muistokirjoituksen. Joku Muu oli kuollut. Joku Muu oli ollut tärkeä henkilö perheessään, työpaikallaan, taloyhtiössään, kaupungissaan, seurakunnassaan. Joku muu oli ollut todella tärkeä henkilö ihan missä tahansa, missä liikkuikin. Sillä hän oli ollut ystävällinen, ahkera, hyväntahtoinen ja sinnikäs henkilö, joka oli aina tehnyt kaiken, mitä kukaan muu ei tehnyt.

Kun piti imuroida, totesivat perheenjäsenet vuorollaan: ”Joku muu voi tehdä.” Kun työpaikalla piti kopioida kaikille yhteinen tiedote (silloin tietoa jaettiin vielä paperilla), sanoi jokainen työntekijä vuorollaan: “Joku muu voi sen tehdä.” Kun piti osallistua taloyhtiön pihatalkoisiin, asukas toisensa jälkeen tuumi: “Joku muu voi mennä.” Kun piti hoitaa vapaaehtoisena tai luottamushenkilönä taloyhtiön, kaupungin, seurakunnan tai muun yhteisön asioita, oli useimmilla mielessä ajatus: “En minä, joku muu.” 

Niinpä, kuten kuvitteellisessa muistokirjoituksessa valitellen todettiin, Joku Muun kuoltua monet asiat jäisivät tekemättä ja sillä olisi seurauksensa.


Onneksi muistokirjoitus oli kuvitteellinen ja Joku Muu elää, toimii ja vaikuttaa edelleen.

Ei ole vaikea kuvitella, mihin kaikkeen Joku Muuta vielä tarvitaan. Ehkä hoksaavainen lukija on jo keksinytkin kymmeniä eri asioita hänen tehtäväkseen. Niitä nimittäin riittää. Harmillista kyllä erilaisia tekemisiä riittää senkin jälkeen, kun Joku Muu on jo työstään uupunut ja tarvitsee jonkun apua.

Onnekasta kyllä Joku Itse ei ole kaukana. Hän on lähempänä kuin lähin peili. Jokainen voi vilkaista näytöstä omaan napaansa ja huomata: "Tässähän minä olen. Meidän perheen, yhdistyksen, yhteisön Joku Itse, Joku, joka voi ottaa asiat omalta osaltaan hoitaakseen." Sehän on hienoa. Varsinkin sitten, kun ajatus  muuttuu tekemiseksi.

Joku Muu oli saanut taas uuden tehtävän. Varsin monet olivat syksyn lehtien pudotessa todenneet...

Jatkuu huomisessa bloggauksessa...



keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Salaisuuksista

Meistä jokainen pitää itsellään salaisuuksia. Toisten salaisuudet ovat suurempia, toisten pienempiä. Osa salaisuuksista tuntuu kohtuuttoman suurilta, osa vain hieman kiusallisilta. Salaisuudet ovat salaisuuksia siksi, että niillä on valta vahingoittaa meitä ja aiheuttaa häpeää. Pelkäämme, että niitä käytetään meitä vastaan ja sen takia piilottelemme ja toivomme, etteivät ne paljastuisi.
 
Salaisuudet voivat aiheuttaa meissä häpeää ja syyllisyyttä. Osa häpeästä ja syyllisyydestä saattaa olla meille kuuluvaa, koska olemme tehneet jotain väärää. Osa on kuitenkin tarkoituksetonta ja kuuluisi todellisuudessa jollekulle muulle kannettavaksi. Olemme saattaneet joutua kokemaan vääryyttä tai meitä on kohdeltu huonosti, mutta olemme itsekin alkaneet uskoa, että syy oli meidän. Saatamme silloin tietämättämme kantaa jonkun toisen salaisuuksia ominamme.

Pahimmillaan salaisuudet ovat raskas taakka, joka kulkee mukana. Entä, jos joku saa tietää salaisuuteni? Miten siihen suhtauduttaisiin? Pelko salaisuuksien paljastumisesta paisuttaa asioita, mikä lisää kynnystä puhua kenenkään kanssa. Silloin ihminen jää todella yksin asioidensa ja huoliensa kanssa. Haluaisinkin rohkaista jokaista kertomaan mieltään vaivaavista salaisuuksista edes yhdelle luotettavalle ja turvalliselle henkilölle, jotta kaikkea painoa ei tarvitsisi yksin kantaa. Haluan kuitenkin painottaa luotettavuutta ja turvallisuutta, sillä kaikki ihmiset eivät ansaitse kuulla salaisuuksiamme. Parhaimmassa tapauksessa toinen vastaa myötätunnolla ja ymmärryksellä, jolloin salaisuus yhtäkkiä kutistuukin ja siitä tulee hallittavampi.
Olen itse pitänyt salaisuuksia – isoltakin tuntuvia – ja pelännyt niiden vaikutusta tulevaan. Olen kuitenkin huomannut, kuinka puhdistava vaikutus kertomisella ja jakamisella parhaimmillaan on. Sillä, kun salaisuus on ulkona, se on ulkona. Sitä ei voi enää vetää takaisin, vaan asian kanssa on elettävä. Silloin täytyy itsekin kohdata asiat aivan uudella tavalla ja niiden käsitteleminen mahdollistuu uudesta näkökulmasta.
Meillä jokaisella on myös yksityisasioita, jotka eivät muille kuulu eikä kaikkea ole tarkoitettu yleiseen tietoon. Niin sen kuuluukin olla. Kaikilla on elämissään arkaluontoisia asioita, jotka on täysi oikeus pitää itsellään. Siinä ei ole mitään pahaa, se voi olla järkevääkin. Rohkaisen kuitenkin pohtimaan seuraavaa kysymystä: Hyötyisinkö minä siitä, että saisin jakaa salaisuuteni jonkun kanssa?
- Emmi Gong

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Pieni seurakunta ja iso


Entinen kotiseurakunta pyysi ehdolle. 
Jouduin kieltäytymään, kun olen kirjoilla tässä, suuremmassa. 
Asuinpaikan takia. Verotuksen takia. Lain kirjaimen takia. 
Tämän seurakunnan ehdokkaista tunsin vain muutaman. 
Sen verran ainoastaan, että sain äänen annettua.

Minkälainen seurakunnan tulisi olla? 

Suuri ja mahtava, niin, että sillä on varaa ja rahkeita järjestää vaikka mitä. 
Monipolvinen ja runsas, niin että kaikkeen on omat palkatut viranhaltijansa. 

Pieni ja köyhä niin, että kaikki on tehtävä omin voimin ja jokaisen on osallistuttava. 
Otettava harava käteen ja osallistuttava talkoisiin. 

Seurakunnan koko on oikea, kun jokaisen seurakuntalaisen työ näkyy ja erottuu. Yhdessä tehty. Täynnä voimaa. 
















Minkälainen jumalanpalveluksen pitäisi olla?
Intiimi kokoontuminen tutussa kirkossa, paikka, missä kaikki tuntevat toisensa.
Tullessa käydään haudoilla, sytytetään kynttilät ja tavataan tutut. Halataan. Jaetaan yhdessä lohdutus ja kannustus. 

Suuren kirkon korkean katon alla yhteinen tilaisuus, jossa kuulija on osa suurta yleisöä, anonyymi anonyymien joukossa. 
Joskus on hyvä hiljentyä omissa oloissaan, joskus tuttujen lähellä. 
















Millainen oli alkuseurakunta? 
Kuvittelen, en tiedä, mutta ajattelen, että se oli pieni, läheinen yhteisö. 
Yhteisen pelon ja ilon toisiinsa sitoma. 
Joukko, johon on helppo kasvaa mukaan. 
Side, joka kannattelee sukupolvien yli.

Ehkä kyse onkin kasvamisesta, omien ääriviivojen löytämisestä. 
Tekemisestä, mieluummin kuin vain katselemisesta ja kuuntelemisesta. 

Kun opetuslapsia pyydettiin seuraamaan, tarkoitus ei kai ollut, että he kulkisivat passiivisina johtajansa jalanjäljissä, tarkoitus oli, että he tarttuisivat yhteiseen työhön. 





















Katselin katedraalin lasimaalauksia ja kirkkosalin valaistusta hiljaisena arkipäivänä. 
Tavoitan silmilläni kattoa, joka oli korkealla, lähinnä taivasta. 




















Katsoin kirkonpenkkejä ja näin kauniit, käsityönä tehdyt istuintyynyt. 
Niitä on jokaisella paikalla, jokainen niistä on yksilöllinen taideteos. 
Kuvioita, ornamentteja, muistolauseita, kuvia. Että olisi mukavampi tulla ja olla. 
















Se, joka on ristipistotyön tehnyt, on antanut omalle kirkolleen aikaansa, osaamistaan ja rakkautta. 
Vaativa työ ei olisi onnistunut eikä huolellinen työnjälki syntynyt, ellei tekijä olisi sille omistautunut. 

Joskus ryijyneulaa tai haravaa on helpompi käyttää ja tehdä niillä tekoja yhteisön parhaaksi kuin puhua tunteet sanoiksi. 

Nyt valitaan työntekijöitä, päättäjiä, vastuun kantajia. 
Osaavatko he jakaa omista tehtävistään yhteisöllisyyden kultajyviä meille, seurakuntalaisille? 


Kuvissa Leeeds Minster, UK.
Lisää kuvia Leedsistä  blogissa  https://sanataito.blogspot.com 

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Kultaista tuhkaa - pyhäinpäivän muistoja

Tuhkaa. Vain tuhkaa. Harmaata, valkoista tuhkaa. Hienoa, ohutta, läpikuultavaa, joka hajoaa, kun siihen koskettaa. Lähes olematonta. Mitä jää, on sanoin kuvaamatonta.

Marraskuun pimeydessä pyhäinpäivän aikaan haudalla kynttilä valaisee nimiä kivessä. Minä muistan sinua, olit tärkeä, olit rakas. Olet yhä. Muistoja, rakkaita muistoja ja niitä kipeitä, joita en halua muistella.

Muistoja.

Kalmiston kivipaasien keskellä hän pitää uurnaa sylissään. Ei hellästi. Ei. Sormet ovat kouristuneet kulmikkaan puuruukun ympärille. Katse suuntautunut eteenpäin. Ei. Katsetta ei ole. Ei hän näe, vaikka silmät ovat auki. Yhtä auki kuin vainajan, joka tuhkana lepää hänen sylissään. He eivät näe.


Ruskeat kupertuneet vaahteranlehdet ryömivät tuulessa hautojen välissä. Muualla paitsi tässä. Tässä ei liiku mikään. Tässä ei mitään. Vain hän ja hän, he yhdessä. Vielä ei voimaa päästää irti. Vielä ei aikaa. Vielä ilmassa kaipuun lämpöä hänestä, joka on kylmennyt.

Toisille hän oli kuin kuka tahansa. Harmaa ja väritön. Tuhkaa, jota tuuli tuivertaa sammuneelta nuotiopaikalta. Harmaa ja väritön, muille. Minun katseessani hehkuvaa kultaa. Ja minä hänen. Köyhien kultaa. Muille huomaamatonta, lähes olematonta, meille sanoin kuvaamatonta.

Minä ja hän. Vielä yhdessä. Vielä lämpöä. Kunnes on aika luopua, päästää otteesta, laskea rauhaan. Aika peittää hellästi hiekalla, odottaa linnun itkua. Kalmiston käytävillä tuulee.

Muistoja.

Marraskuun pimeässä valaisee kynttilä haudalla kävijän kasvoja.

Pyhäinpäivän ajatuksissa viipyi