keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Tervetuloa Keravan seurakunnan uuden blogin pariin!

Pääset lukemaan uutta Keravan taivaan alla -blogia täältä.

Usko Ilona -blogi väistyi syrjään uuden ja paremman tieltä! Uudistus on ollut jo pitkään blogistiemme toiveissa, ja vihdoin pääsemme esittelemään teille nimeään vaihtaneen, visuaalisemman ja helppokäyttöisemmän blogin nimeltä Keravan taivaan alla! Toivottavasti tekin pidätte uudistuksesta, lukijat! Palautteelle löytyy ihan oma sivunsa uudelta blogialustalta – otamme kiitollisin mielin vastaan kommentteja uudistuksesta!


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Keravalaistava kuvallinen taidepläjäys vol. 4



Kuvaamataidon tunneilla yli puoli vuosisataa sitten piti piirtää ja maalata milloin mitäkin. Opettajamme “Venla”otti vuorollaan muutaman oppilaan ohjatakseen. Muut saivat toimia, miten parhaiten pärjäsivät. Minunkin vuoroni tuli jonain kevättalvena. Kerran Venla tuli katsomaan, kun tein vesivärimaalausta esillä olevasta kukka-asetelmasta. Hetken neuvottuaan hän tarttui käteeni ja ohjasi sitä muodostamaan halutunlaisia siveltimenvetoja. Tulihan kuvasta näköinen. Eri näköinen kuin mitä olisin ilman “kädestä pitäen” -ohjausta saanut aikaan. Alareunaan kuittasin nimeni “Kaarina K. IV A”, vaikka opettajanhan työ olisi pitänyt signeerata. Kevättodistuksessa kuvaamataidon numeroni oli parempi kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen. Että sellaista taideopetusta :)

Enpä siis olisi ikinä uskonut, että bloggaan taiteesta. Siis minä. Enkä vain kerran vaan monesti. Elämä osaa yllättää.

Keravalle muutettuani katselen uusia maisemia silmin nähden eri tavoin kuin niitä, joissa kuljin monta kymmentä vuotta. Eräänä päivänä pysähdyn Maasalon “Oodi vedelle”-teoksen ääreen keskuspuistossa. Ilman vettä ja valoefektejäkin siinä riittää ihmettelemistä. Minä en tuollaista olisi saanut aikaan edes opettajan ohjauksessa.

Jonkin matkan päässä leikkipaikalla minusta vaikuttaa, että keinujen kaaret ja pallojen heijastukset on tarkoin valittu sopimaan jatkoksi vesialtaan taiteelle. Mistähän löytyisi tietoa niiden suunnittelijoista samaan tapaan kuin on muusta ympäristötaiteesta Sinkan taiderastit vihkosesta? Vai onko niin, että nämä “vain” lapsille tehdyt välineet eivät kaipaa samaa arvostusta kuin muu taide? Ero näkynee myös suunnittelijan saamassa korvauksessa.

Seuraava käyttötaidekohde on aivan vieressä. Roskista on täytetty ahkerasti. Hyvä juttu muuten, mutta näyttää siltä, että roska-astian suunnittelu on kesken. Roskiksen täyttyessä varikset ja muutkin linnut pääsevät dyykkareiksi ja jälki on sen näköistä. Ympäristötaidetta tuokin. Työtä ja toimeentuloa jollekin, menoja meille veronmaksajille.

Kirjaston kulmalle palatessa huomaan, että Paasikiven paaden ja viheralueella maasta nousevan Maasalon Maahiset-teoksen profiilit muistuttavat toisiaan.

Onkohan tuo samankaltaisuus sattumaa tai osa taiteilijan suunnitelmaa kokonaisuudesta?  Sitä eivät ruskeat talventörröttäjät minulle kerro. Mutta maasta pilkistävät keväänvihreät tulokkaat antavat varman lupauksensa kesän tulosta.

Sattumaa vai suunnitelmaa? -kysymys mielessäni tajuan Kauppakaarella, että Kerava on moninaisten maata ja taivasta kohti kurottavien pallojen kaupunki.
Voin melkein kuulla leikkipaikkojen, valaisimien ja Maasalon Matkalla-veistoksen pallojen kuiskailevan toisilleen, kun pallojen pallo säteineen pilkistää pilvenraosta.
Rakennustyömaan aita on maalattu. Salla Ikosen värikkäät kuvat johdattelevat ajatukset Keravan sirkuslaisuuteen. Tien toisella puolen pitkään suljettujen liiketilojen ikkunoissa on oma sanomansa. Luenko oikein? Sirkuskuva ja ikkunatägit  keskustelevat keskenään. Sana "Siivoa!" sinkoaa tykin suusta? Yksityiskohdat muodostavat kokonaisuuden. Sehän on selvää.  

Tämänkertainen taiderasteiluni päättyy Sirkusmuistomerkille. Häiväojan ja Poppiuksen 40-vuotiaat hevoset kukkivien kirsikkapuiden ympäröiminä tuntuvat moninaisten kaarien ja pallojen katselun jälkeen toisella tavalla todelta. 


Mitä taide saa aikaan? Miten se vaikuttaa, jos vaikuttaa, tässä tapauksessa Keravalla, Keravassa, keravalaiseen, keravalaisuuteen? Minuun? Miksi yleensä mietin tällaisia! Ehkä taide täyttääkin tarkoituksensa kysymysten herättäjänä? Venla-opettajani voisi hymähtää tyytyväisyydestä myöhäiseen taideintoiluuni.

On miten on. Tehty taide kaikessa kiehtovuudessaan jää toiseksi luonnon omalle taiteelle. Juuri nyt Kirsikka Puu ja Ilta Rusko vievät voiton.


Kaikenlaista taidetta Keravan taivaan alla kummasteli




keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Hauskaa vappua!


Vappu on keväinen ja iloinen juhla. Se on ollut jo pitkään yksi ehdottomasti lempijuhlistani. Pidän siitä, kuinka ihmiset uskaltautuvat ulos iloitsemaan alkavasta keväästä ja toinen toisistaan. Vappuna saa pukeutua värikkäästi, vetää haalarit jalkaan tai painaa ylioppilashatun päähän ja lähteä piknikille. Kadut ovat täynnä värikkäiden ilmapallojen myyjiä ja juhlamielellä olevia aikuisia ja lapsia. 

Toisaalta vappu – kuten muutkin juhlapyhät – saattaa olla erityisen vaikea ja synkkä juhlapyhä niille, jotka ovat yksinäisiä tai kokevat epäonnistuneensa elämässään jotenkin. Sosiaalinen media voi vielä korostaa tätä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Joku on hakenut jo kolme kertaa yliopistoon opiskelemaan, muttei ole vieläkään päässyt sisään. Nyt hän joutuu katselemaan, kuinka opiskelijat juhlivat haalarit jalassa ja ovat osa jotakin sellaista, johon hän ei koskaan yrityksistä huolimatta yltänyt. Toisella jäi ylioppilaslakki saamatta reputetun kokeen takia ja hän joutuu katselemaan, kuinka kaikki luokkatoverit pääsevät ensimmäistä kertaa painamaan vappuna lakin päähänsä, kun hän on ilman. Kolmas taas on pudonnut kaveriporukoistaan ja joutuu katselemaan kuvia ystävistään viettämässä ihanaa vappua yhdessä, ilman häntä.

Monesti meillä on myös mielessämme tietynlainen kuva siitä, kuinka asioiden pitäisi olla. Vappua tulisi viettää tietyllä tavalla, tietyssä paikassa ja tiettyjen ihmisten kanssa. Munkkia ja simaa olisi pakko syödä, että olisi oikeanlainen ja kunnollinen vappu. Ulos olisi pakko lähteä. Myönnän kyllä itsekin, että tällaiset ajatusmallit ovat tiukassa ja niistä on hankala irrottautua. Varsinkin, kun sosiaalinen media on täynnä ystävien ja tuttujen vapunviettokuvia. Haluaisin kuitenkin rohkaista sekä itseäni että muita laajentamaan näkökulmaansa ja iloitsemaan myös vaihtoehtoisista tavoista viettää vappua. Aivan yhtä mukavaa kuin olla isolla porukalla keskustassa piknikillä on viettää pienen porukan elokuvailtaa kotona. Aivan yhtä mukavaa kuin viettää railakasta opiskelijavappua on käydä puolison kanssa ulkona syömässä ja tulla sitten kotiin saunomaan.


Juhlat ja juhlapäivät ovat meitä varten, emme me niitä varten. Saamme viettää vappua – kuten muitakin juhlapäiviä – omalla tavallamme ja luoda omia perinteitämme. Meidän ei ole mikään pakko viettää vappua kuten kaikki muutkin. Toisaalta taas, jos rakastamme simaa, ilmapalloja ja piknikejä, niin mikään ei estä meitä juhlimasta vappua perinteisemmällä tavalla. Itselleni vappuperinteet ovat muodostuneet rakkaiksi ja tärkeiksi ja aionkin tänään vielä lähteä ystävieni kanssa piknikille ja ostaa ilmapallon.

Toivon, että jokaisella teistä olisi omannäköisenne, ihana ja iloinen vappu. Hauskaa vappua kaikille!

- Emmi Gong

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Vahvistusharha


Olen aina ollut sitä mieltä, että itseään viisaampien seurassa on hieno istua, koska silloin oppii aina jotakin uutta. Jos ei pääse istumaan viisaiden joukkoon, kannattaa heitä kuunnella vaikkapa radiosta tai lukea viisaiden kirjoittamia tekstejä. Nekin innostavat omaan pohdintaan.
Kuluneella viikolla – siis sillä perinteisesti pääsiäisviikoksi kutsutulla viikolla – kuuntelin mielenkiinnolla Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Marja Heltelän radion aamuhartauksia. Hän pohti hartauksissa pääsiäisen tapahtumia ja myös sitä, minkälaisen roolin naiset saivat noissa pääsiäisen aikaan liittyvissä tapahtumissa.
On mielenkiintoista, miten keskeisen aseman Raamatun kirjoitukset kaiken kaikkiaan naisille antavat – aina Jeesuksen syntymästä alkaen. Marian roolista voimme puhua enemmän joulunaikaan, mutta naiset olivat vahvasti läsnä myös piinaviikon tapahtumissa, pitkäperjantaina Golgatalla ja ennen kaikkea pääsiäisenä haudalla. Niin ja ilmestyipä Jeesus ensimmäisenä juuri naisille.
Pakostakin ryhdyin miettimään, mikä viisaus tähän oikein voisi sisältyä. Miksi näin kävi? Olematta kovinkaan kaksinen teologian tulkki, ajattelen kuitenkin, että asiaan liittyy viisaus, jota meidän voisi olla syytä pohtia vielä kaksi tuhatta vuotta myöhemminkin.
Naiset olivat niin vanhan kuin uudenkin testamentin aikoihin hyvin vähäpätöisessä asemassa. Elettiin vahvasti miesten hallitsemassa maailmassa. Naisella oli rooli kotona, mutta ei kovinkaan kaksisesti yhteiskunnassa. Nainen ei esimerkiksi kelvannut oikeudessa todistajaksi.
Olisiko niin, että Raamatun naisten kautta meille väännetään rautalangasta uskomme ydinasiaa. Vähäpätöisistäkin vähäpätöisimmät kelpaavat vastaanottamaan uskon, armon ja anteeksiannon ja toimimaan keskeisten viestien sanansaattajina. Näin myös naisilla on alusta asti ollut tasavertainen rooli uskomme keskiössä. Mutta nainen on valittu myös esimerkiksi. Kun vaatimattomassa sivuosassa olleet nostettiin keskiöön, meillä kaikilla on oikeus samaan armoon.
Kun uskontomme pyhässä kirjassa ja teksteissä naisille on annettu näin keskeinen rooli, minun on pakko kysyä, miksi kirkkomme ja muidenkin kristillisten yhteisöjen piirissä edelleen on vallalla suuntauksia, jotka pyrkivät vähättelemään naisten asemaa ja roolia?
No, tätä asiaa voisi pyöritellä pitkäänkin, mutta hyppään seuraavaan asiaan, joka kuitenkin linkittyy näihin kirkkoherra Marja Helkelän esille tuomiin naispohdintoihin.


Luin Suomen Punaisen Ristin jäsenlehdestä artikkelin, joka liittyi ikävään ja yllättävään ilmiöön. SPR ja sen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat joutuneet ennen kokemattomien vihapuheiden, parjauskampanjoiden ja jopa väkivaltauhkausten kohteeksi. Hyökkäysten taustalla ovat populistisiin ääriliikkeisiin kuuluvat henkilöt, jotka vihaavat maahanmuuttajia ja jotka katsovat SPR:n olevan syypää siihen, että Suomeen tulee turvapaikanhakijoita ja pakolaisia.
Yli 140-vuotiaan järjestön Avun maailma -jäsenlehdessä vihapuheeseen, populistisiin liikkeisiin ja nationalismiin perehtynyt Helsingin yliopiston tutkija, valtiotieteen tohtori Niko Pyrhönen koettaa analysoida Punaisen Ristin työntekijöitä ja vapaaehtoisia hämmentävää ja poikkeuksellista vihakampanjaa.
Tohtori Niko Pyrhönen puhuu haastattelussa siitä, miten vihapuheiden taustalla olevat ihmiset tietävät varsin hyvin levittävänsä suoranaisia valheita, vääristelevänsä asioita ja puhuvansa perättömiä mm. viranomaisten toiminnasta. Kampanjoiden ydinhenkilöillä on kuitenkin poliittinen missio. He tietävät, että suuri joukko jo valmiiksi ennakkoluuloisia kannattajia uskoo väärän tiedon todeksi, koska ihminen on taipuvainen uskomaan omia ennakkokäsityksiä vahvistavaa informaatiota.
Tätä ilmiötä kutsutaan ”vahvistusharhaksi”. Se on psykologian termi, kognitiivinen vinouma, jossa yksilö on taipuvainen puoltamaan ja valikoimaan omia ennakkokäsityksiään tai hypoteesejaan tukevaa informaatiota.
Ihminen valikoi tiedoista todennäköisimmin sen, joka vahvistaa sitä kuvaa maailmasta tai asioista, mikä hänellä jo valmiiksi on. Näin toimitaan sitä todennäköisemmin, mitä tunnepitoisemmasta asiasta on kyse.
Olisiko niin, että meillä kristityilläkin on varsin monia asioita, jotka pitäisikin tulkita tuon ”vahvistusharhan” kautta?  Uskomme helpommin vain sellaisia näkemyksiä ja tulkintoja, jotka vahvistavat meidän omia, vanhoja asenteitamme ja ennakkoluulojamme? Uutta ajattelua ja uutta tietoa ei haluta, mutta ei ennen kaikkea uskalleta ottaa vastaan? Onko tämä lopulta asia, joka hidastaa kirkon ja hengellisen elämän uudistumista?
Hannu-Pekka Laiho

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Onko kirkossa tilaa teologialle?


Tieteellinen tutkimus lisää ymmärrystämme maailmanmenosta. Parhaita tutkimustuloksia kannattaa käyttää hyväksi yhtä lailla päätöksenteossa kuin päivittäisessä elämässäkin. Tämä on myös kirkon ja seurakuntien edun mukaista.

Kirkolle teologia on tieteistä tärkein, toisia tieteenaloja lainkaan aliarvioimatta. Itse asiassa teologia hyödyntää monin tavoin muita tieteitä kuten arkeologiaa, kielitieteitä ja filosofiaa. Joskus tulee mieleen, että pappien pitäisi opiskella myös taloustieteitä ja teknologiaa. Jäisi saarnoissa muutama sammakko sanomatta.

Muiden muassa entinen ulkoministerimme on väheksynyt teologiaa ja halunnut sen pois yliopistojen valikoimasta ”epätieteellisenä”. Asenne osoittaa sekä ymmärtämättömyyttä teologian luonteesta että haluttomuutta tunnustaa uskontojen merkittävä rooli nykymaailmassa.

Kristinuskon syntyessä maailmankuva oli tyystin erilainen kuin nykyisin. Kreikkalaiset filosofit ja tähtien tutkijat loivat sen viitekehyksen, jossa Uuden testamentin ihmiset jäsensivät maailmaansa. Viimeisten vuosisatojen tieteellinen tutkimus, arkijärjen käyttö taikauskon sijaan ja ihmisten arvomaailman muutos ovat johtaneet meidät erilaiseen tapaan nähdä maailmanmeno. Ei ole itsestään selvää, että osaamme lukea Raamattua siten kuin se on tarkoitettu luettavaksi juuri meidän aikanamme. Siksi tarvitaan teologiaa.

Tällä tieteenalalla on parhaat edellytykset erotella toisistaan Raamatun ajattomat totuudet ja sen syntyajan maailmankuvaan kuuluvat rajoitteet. Näitäkin nimittäin väistämättä on. Emmehän me noudata kaikkia Vanhan testamentin määräyksiäkään, koska ymmärrämme niiden kuuluneen silloiselle Israelin kansalle. Toisaalta moni meistä näkee, että Raamatussa on tietty punainen lanka, pelastushistoria, joka läpäisee sekä Vanhan että Uuden testamentin. Ajattelen, että Raamatun teksteissä on sisäkkäin ajaton kestävä ydin ja kirjoitusten syntyaikaan sidottua ainesta. Maallikon tietomäärällä en useinkaan pysty erottelemaan näitä toisistaan ja Lutherin neuvoa noudattaen joudun kumartelemaan puolelta toiselle ohittaessani kummallisen tuntuisia raamatunkohtia.

Kirkko on jälleen kerran isojen opillisten ja käytännöllisten ratkaisujen äärellä. Vankkaa teologista tutkimusta ja asiantuntemusta tarvitaan jopa aikaisempaa enemmän. Media rakastaa mielipidekulttuuria. Toimittajat tivaavat papeilta ja seurakunnan työntekijöiltä kannanottoja muun muassa siitä, miten nämä toimisivat avioliittoon vihkimisen mahdollisesti muuttuessa nykyistä laveammaksi. Mediaihmisten ajatusmaailmassa kirkko saatetaan nähdä ikään kuin pienenä Suomen valtiona, jossa enemmistön mielipiteet ja halut sanelevat maan tavan ja lainsäädännön, toki perustuslain asettamissa rajoissa. Kirkon syntyhistorian valossa tällainen rinnastus on kuitenkin perin outo.

Päädytään pöydällä olevissa kiistakysymyksissä mihin ratkaisuihin tahansa, tärkeää on, että päätösten valmistelussa käytetään parasta teologista asiantuntemusta. Ei riitä, että kirkon päätökset perustuvat löysiin rakkaus- tai tasa-arvoargumentteihin. Eduskunnankin pitää huolehtia siitä, että sen säätämät lait ovat sopusoinnussa perustuslain hengen ja kirjaimen kanssa. Vastaavasti Raamatun voi ajatella olevan kirkon lainsäädännössä perustuslain asemassa.

Teologista tutkimusta ja sen tuottamaan asiantuntemusta tarvitaan varmistamaan kirkolliskokouksen päätösten ”perustuslainmukaisuus”.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.