keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Piilotettu lakritsi ja muita suomalaisuuksia


Olin puoli vuotta vuorotteluvapaalla. Ison osan tuosta ajasta kotonamme asui japanilainen yliopisto-opiskelija. Kulttuurien kohtaaminen sai aikaan paljon naurua ja hauskoja oivalluksia. Eräänä iltana Michika tuli myöhään kotiin. Hän oli ollut niin nälkäinen, että päätti ostaa kioskilta suklaata matkaevääksi. Bussissa hän laittoi palan suklaata suuhunsa, mutta huomasi kauhukseen, että suklaa oli mennyt pilalle. Tai sitten hänen suussaan on omituinen maku pitkän päivän jäljiltä… ”Apua, missä on roskakori, tämä täytyy sylkeä pois!”

Michikan kerrottua sattumuksestaan pyysin häntä näyttämään jäljellä olevaa suklaalevyä. Minua alkoi hymyilyttää nähdessäni tekstin ”Lakritsisuklaa”. Pian nauroimme kippurassa molemmat Michikan ensi kosketukselle suomalaiseen herkkuun. Odotapa kun pääset maistamaan salmiakkia!

Kulttuurivaihtoa tapahtui erityisesti kokkaamisessa. Yhdessä leivottiin niin mustikkamuffineita, rahkapiirakkaa, lakoilla koristeltua suklaakakkua kuin glögi-juustokakkuakin. Aivan erityisen ihastunut Michika on tuoreisiin korvapuusteihin. Hänen elämänsä ensimmäiset korvapuustit olivatkin hänen itse leipomiaan. Kun Michikan sisko kävi Suomessa vierailulla, hän vei kotiin tuliaisiksi Muumi-tuotteiden lisäksi perunajauhoja, mustikoita, vaniljasokeria ja leipäjuustoa sekä lakkahilloa.

Japanilainen näkökulma ruokakulttuuriimme on tehnyt minulle hyvää. Michikan silmin katsottuna meillä on mahtava aarre luonnon antimissa. Marjoja voi jopa omalta takapihalta poimia suoraan suuhun, ja kuinka kaunis ja maukas tuore kanttarelli onkaan! Sieniretki oli Michikalle ennen kokematon elämys, ja Google-kääntäjä oli ahkerassa käytössä etsiessämme englanninkielisiä nimiä lukuisille marjoille.

Tietysti meidän perhe tahtoi myös tutustua japanilaisiin ruokiin. Hauskin tilanne sattui, kun asetuimme aterioimaan länsi-japanilaista perinneruokaa, okonomiyakia. Pinnalle ripoteltiin ohuen ohuita kalalastuja. Kuuman annoksen päällä höyhenenkevyet lastut alkoivat liikkua: ”Älkää huoliko, mikään lautasellanne oleva ei ole enää elossa.”

Tulipa tehtyä myös japanilaisversio kääretortusta. Taikinaan lisättiin vihreää teetä jauhettuna (=Macha), täytteeseen makeita papuja, ja päälle vielä Machaa. Nam!
Keravalla asuu nykyään yhä useampia kansallisuuksia. Haastan teitä kaikkia tutustumaan muualta tuleviin ja harrastamaan ruokakulttuurivaihtoa heidän kanssaan! Itse olen ehdottanut yhteiskokkausta eräälle irakilaiselle perheelle. Ehkä kuulette siitä seuraavassa jutussa…

Kristiina Nyman

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Elämäni kuvaesityksen rakentamista – Tässä ja nyt!


Olin tällä viikolla muistotilaisuudessa, jossa omaiset olivat koonneet koskettavan kuvaesityksen vainajan elämästä aina mustavalkoisista lapsuudenkuvista uusiin värikkäisiin vanhuudenkuviin asti. Kuvaesitys oli kaunis ja välitti upeasti erilaisia tunnelmia sekä rakensi kuvaa vainajan elämästä täysillä elettynä. Kuvaesitys sai minut miettimään muun muassa omaa elämääni ja oivalsin, että tämä on se mitä minä haluan: tulla vanhaksi. En tietenkään vielä, mutta aikanaan.

Nykyään tuntuu, että ihailemme korostetusti nuoruutta. Nuoruuden kauneutta, kestävyyttä, vapautta ja seikkailuja. Media on täynnä klikkiotsikoita siitä, kuinka näyttää nuorekkaalta, laihtua ja saada rypyt katoamaan. Mutta entä vanhuus? Se unohtuu liian helposti kaiken tämän alle. Kasvaminen, vanhentuminen ja vanhana oleminen ovat kaikki myös arvokkaita asioita. Vanhetessamme saamme oppia paljon uutta niin maailmasta kuin itsestämmekin. Kokemuksen karttuminen ja sen jakaminen nuoremmille sukupolville on jotain sellaista, jonka arvostuksesta nykyinen kulttuurimme voisi oppia paljonkin.

Vanhuutta arvostettaessa tunnustetaan eletyn elämän arvo ja merkitys. Nähdään, että myös me voimme oppia jotakin uutta niiltä, jotka ovat saaneet ja joutuneet kokemaan jotakin aivan muuta kuin me itse. He ovat eläneet erilaisessa maailmassa ja nähneet maailman kehittyvän ja muuttuvan niin hyvässä kuin huonossakin. Tarkoitukseni ei ole vähätellä nuoruutta ja korostaa vanhuutta sen kustannuksella, sillä molemmat ovat arvokkaita.

Sitä paitsi on ihanaa olla nuori. On upeaa, vaikkakin samalla pelottavaa, odottaa tulevaisuudeltaan pieniä ja vähän suurempiakin asioita. En kuitenkaan itse haluaisi ikuista nuoruutta enkä haluaisi palata ajassa taaksepäin. Päinvastoin! Haluan kasvaa ensin äidiksi ja sen jälkeen aikanaan mummoksi. Haluan nähdä, kuinka lapseni kasvavat, muuttavat pois kotoa ja perustavat omat perheensä. Haluan olla vanha ja ruttuinen ja iloita omista lapsenlapsistani ja eletystä elämästäni. Haluan katsella hymynkare huulillani oman elämäni kuvaesitystä, muistella lämmöllä mennyttä ja iloita käsillä olevasta hetkestä.

Tosin juuri tätä voin tehdä nytkin jo. Kuvaesitykseni ei vain vielä ole valmis. Toivottavasti vielä monta kaunista hetkeä odottaa tulevaisuudessani ikuistamistaan. Toivon myös, että jokaisen meidän elämässämme on tulevaisuudessa asioita, joita odottaa ja joista iloita. Kunhan vain muistamme olla menemättä asioiden edelle ja nauttia myös tästä hetkestä. Tässä ja nyt.

- Emmi Gong

lauantai 19. tammikuuta 2019

Heikki, Henrik, Henry, Henkka, Hessu, Heka, Henrikki…



Kirjoitan tätä Heikinpäivän iltana, onnea kaikille päivänsankareille!
Henrikin, Heikin päivä on yksi suomalaisen kalenterin vanhimmista, omalla paikallaan jo 1600-luvulta alkaen. Heikki on ensimmäinen sydäntalven härkäviikkojen merkkipäivistä. Talven selkä taittuu, karhu kääntää kylkeään. 

Ensimmäinen Henrikki on tietysti Henrik-piispa, Suomeen ristiretken tehnyt jumaluusoppinut. Piispan matka päättyi Köyliönjärven jäälle, Lalli-talonpojan kostaessa perheensä kärsimän vääryyden – näin kertoo legenda, Pyhän Henrikin surmavirsi. Kristillisen kylvön sanotaan alkaneen ensimmäisestä ristiretkestä vuoden 1150 tienoilla, kun piispa Henrik tuli Suomeen, kastamaan suomalaisia kristinuskoon. 

Henrikistä tuli suomalaisten suojeluspyhimys, ainoa, sillä Mikael Agricolan aikana suomalaiset jättivät katolisuuden ja siirtyivät luterilaisen kirkon huomaan. Kansankielinen kansankirkko kehittyi ja teki suomalaisista kansakunnan. Suomi liitettiin ristiretkien aikaan Ruotsin kuningaskuntaan, valtioiden välinen yhteys katkesi vasta Suomen sotaan 1808-1809. 

Miksi kertaan tämän kaiken? Tulin – lähes ohimennen – kysyneeksi nuorelta opiskelijalta, milloin kristinusko tuli Suomeen. Vastauksena oli hämmentynyt katse ja arvaus, jota en toista. Täti kysyi liian vaikeita?

Kirkkohistoria ei omina kouluvuosinani ollut mikään viihteellinen oppiaine. Sitä luettiin kellastuneenvärisestä, köyhästi kuvitetusta oppikirjasta ja kirkkoisät ja patriarkat muistuttivat toisiaan niin paljon, että Gezeliuksia ja muut piispat menivät sekaisin. Opettaja teki parhaansa, me oppilaat emme aina. Eikö niillä vieläkään ole parempia kirjoja? 


Aikuisena olen kiinnostunut kirkkohistoriasta ja kirkkojen historiasta. Kirkon – siis seurakuntien – tarina kulkee muun historian rinnalla ja kertoo suomalaisten matkasta sivistysvaltion kansalaisiksi. Kun perehtyy kirkon vaiheisiin, huomaa, miten paljosta kirkko ja sen etulinjassa työtään tehneet papit, kappalaiset ja lukkarit ovat ennen vastanneet. 

Joka talosta piti jonkun tulla sunnuntaisin sanankuuloon – saamaan kristillistä opetusta, mutta myös kuulemaan kuulutukset. Jumalanpalvelus oli kohtauspaikka, sanan kylvön paikka, mutta myös uutiskanava. Lukkarit opettivat kansaa lukemaan, virsikirjojen pitkät värssyt harjaannuttivat lukutaitoa ja opettivat varmaan myös musiikkia. Saarnan jälkeen luettiin kuulutukset, kaikilta elämän aloilta, maallisen ja hengellisen vallan asioista. 


Kaipaisimmeko me suomalaiset uutta ristiretkeä?  Suomalainen uskoo pärjäävänsä tässä ajassa ilman seurakuntaansa, ilman kirkkoaan. Kirkonmäelle ei enää uutisten toivossa tarvitse suunnistaa. Lukemaan ja laulamaan oppii muutenkin, lukkarin virsikannel on historiaa. Joku jopa epäilee äidinkielensä merkitystä. 

Pitäisikö vanhojen kirkkoisien tulla meitä uudelleen opettamaan? Vaikka kirkkohistoria ei aina maistunut, historian käännekohdat me kyllä opimme. Tiesimme, milloin kristinusko tuli Suomeen ja miten. Kuka tekisi uuden ristiretken ja opettaisi suomalaisille perusasiat oman maansa ja kielensä historiasta? Opettaisi arvostamaan omaa kieltä ja kulttuuria.  

Piispa Henrikin tarina oli tärkeä etappi kehitykselle, jonka ansiosta suomalaisilla on elävä ja rikas kulttuuri. Kirkon merkitys kulttuuripääoman kartuttajana on ollut ratkaiseva. 

Onnea – vaikka pienellä viiveellä – kaikille piispa Henrikin mukaan nimensä saaneille!


 Kuvat ovat otoksia eri vuosilta, tammikuulta. 

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kahvi on menneisyyttä



Vuoden ensimmäinen aamu oli ihan tavallinen Uudenvuodenpäivä
paitsi että, olin tehnyt Uudenvuoden päätöksen, 
en siis lupausta.

Olin jo aiemmin syksyllä pohdiskellut, 
onko kahvinjuonti minulle tarpeellista. 
Olisiko 45 vuotta kahvinjuontia, 
muutamia kahvilakkoja lukuunottamatta riittävästi?
Voisiko nyt lopettaa ja vaihtaa maltilliseen teenjuontiin.
Sitäpaitsi teehen vaihtamalla liittyisi suureen 
teenjuojien enemmistöön joka maailmassa on. 


No, ehkä suurin syy kahvinjuonnin lopetukseen 
oli kahvin liika juominen.
Päivän annos saattoi olla 8-10 kupillista, 
joka aiheutti välillä närästystä, välillä huonosti nukkumista 
ja jopa ajatusten poukkoilua.

Niinpä päätin vuodenvaihteessa lopettaa ja katsoa kuinka äijän käy.
Onko helppo rasti vai tuleeko jotain yllättäviä käänteitä?
Voiko pieni kahvikupillinen pomputtaa isoa ihmistä, miten tahtoo?
Pystynkö hallitsemaan itseäni 
ja muuttamaan elintapojani ja tottumuksiani.

No, mitäs luulet?

Tammikuun ensimmäisenä aamuna nousin levänneenä ylös
ja lampsin keittiöön keittämään vaimolle kahvit ja itselleni teetä.
Olo oli ihan tavallinen, ei mitään erikoista.
Se johtui varmaankin siitä että, 
elimistöni odotti pahaa aavistamattomana ja täysin tietämättömänä, 
aamuista kahvimukillista.
Teetä kuitenkin tuli tilalle.
Earl Greytä, jossa on hyvä ja voimakas maku.
Join vielä päivän mittaan muutaman mukillisen teetä 
ja ihmettelin kun kaikki olikin suhteellisen helppoa.

Seuraavana päivänä sama juttu.
Paitsi että korvikkeeksi, teen lisäksi,
huomasin syöväni suklaata.
Siitä tulee niin paljon mielihyvää 
ettei kahvi putkahda ensimmäisenä mieleen.

Seuraavina päivinä piti ottaa muutaman kerran päänsärkylääkettä 
kun otsaa alkoi jomottelemaan.
Se oli tuttua jo kahvilakko ajoilta.
Ihan kuin kahvi olisi ilmoittanut että,
omapa on päänsärkysi kun et nautiskele päivittäistä kahviannostasi.

Ympäristölle tuntui kahviton ihminen olevan paljon suurempi ongelma 
kuin esimerkiksi: laktoositon gluteiiniton, hiilihydraatiton jne.
Kaverit kyselivät uteliaana, 
että olenko lopettanut mahdollisen sairauden takia.
Kun selvisi että, olen vain lopettanut koska olen lopettanut, 
alkoi vedonlyönti siitä kuinka nopeasti kahvittomuus loppuu.
Muutamat epäilivät että mukissani oli kahvia 
ja että teepussin lanka ja pidike olisivat hämäyksenä mukin kyljessä.
Ajattelin itsekseni että kekseliäisyyden puutteesta 
ei kahvinjuojia ainakaan voi syyttää.

Positiivisia vaikutuksia on tullut jonkin verran. 
Unen laatu on parempi ja nukun hieman enemmän kuin ennen.
Olen pirteä ja jaksan keskittyä asioihin. Kärsimättömyys on vähentynyt. 
Sen huomasin kun jonottelin erääseen konserttiin ilmaislippua 
vajaan tunnin eikä tuntunut missään.

Sokerina teekupin pohjalla, 
jotenkin tuntuu siltä että maku- ja hajuaisti toimii paremmin.
Se voi olla tietenkin pelkkää kuvittelua mutta 
se on mukavaa kuvittelua, ilman kahvia.





Jyrki Puttonen


sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Videoita ja suodatinkahvia

Luin erään amerikkalaisen työntekijän kuvausta hänen työurastaan videovuokraamossa. 25 työvuoden jälkeen vuokraamo sulki ovensa lopullisesti. Kirjoittaja kertoi oppineensa kuolevasta liiketoiminta-alasta monta asiaa. Yksi niistä oli se, että asiakkaille käynti videovuokraamossa oli monitahoinen investointi.

Käynti videovuokraamossa vaatii aikaa, matkan taittamista, oman mielialan pohdintaa ja lopullisen päätöksen tekemistä. Elokuvavalintaa ei voinut kotoa käsin enää peruuttaa. Pikkuhiljaa television online-tarjonta oli kuitenkin tekemässä selvää videovuokraamoista. Mukavuus, helppous ja valmiit suositukset ovat tehneet elokuvan lainaamisesta tai Netflixin katsomisesta ylivertaisen tuotteen.

En itsekään käynyt enää moneen vuoteen videovuokraamossa. Muistan näitä käyntejä kuitenkin useasta kotikaupungistani ja eri ikävaiheista aina lapsuudesta keski-ikään asti. Kesällä matka taittui usein pyöräillen, talvisin sohjon läpi. Jos mukana oli muita, saatettiin hyllyn edessä käydä syvällistä pohdintaa: "Mä en nyt haluu mitään synkkää...", "Mä inhoon tuota...", "Tää on kuulemma ihan sikahyvä...".

En mitenkään erityisesti kaipaa "vanhoja hyviä aikoja" takaisin, mutta en myöskään oikein löydä erityistä lisäarvoa liian helpossa, lähes rajoittamattomassa tarjonnassa. Rajattomankin vapauden taustalta kuuluu joskus hiljainen tyhjyyden tynnyrin kumina.

On helppoa kitistä vapauden merkityksettömyydestä, kunhan ensin omaa näitä vapauksia. Terveydelliset, liikunnalliset tai taloudelliset rajoitteet saavat kenet tahansa arvostamaan aitoja mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja nauttia elämästä hyvinvoivana ja terveenä.

Vapaus toteuttaa itseään ei kuitenkaan itsessään tuo elämään sisältöä. Merkityksellinen elämä ei ehkä loppujen lopuksi löydykään tuhannen elokuvan valikoimasta. Pienet tai suuret rajoitteet arjessa voivat puolestaan saada arvostamaan niitä asioita, joita näiden rajojen sisällä on mahdollista saavuttaa.

Kahvilassa, kirjastossa tai seurakunnan tilaisuudessa käynti voi virkistää mieltä ja avata silmiä näkemään meitä ympäröiviä pieniä rikkauksia. Merkityksen etsiminen mikrokosmoksesta saa maailman avautumaan uudella tavalla. Koen liikkumisen riemua kävelyillä Kerava-joen tutuissa maisemissa. Ystävien ja sukulaisten tapaaminen arjessa voi olla yhtä tärkeää kuin kesäinen luksuslomamatka.















Joskus saan nauttia Caffè Lattesta, toiste taas termoskahvia tutun Keravan aseman edessä. Näiden hetkien merkityksellisyys ei kuitenkaan synny vain kahvipavuista, vaan kiitollisuudesta elämää kohtaan. Ihmettelen, mistä tätä armoa riittää.
Seppo Sainio

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Some thoughts on being an immigrant


Some influential people in the EU over the years have theorised over the possibility that national identities could eventually disappear, to be replaced by a European identity. According to the theory a strong national identity leads too easily to nationalism, which is harmful and leads to wars. Better a newer, looser, all-inclusive European identity. Who knows, in the long term they may be right. National identity is after all a relatively new thing in European history – Europeans have been identifying themselves strongly via their nationhood for only about two hundred years. In the short term, however, they are surely wrong: national identity means at least as much now as it did in the EU’s infancy in the 1950s.  

About seven percent of the Finnish population are defined as having a foreign background. It is a somewhat difficult definition to make, since there are different ways of measuring it: for example, according to citizenship or mother tongue. Still, the figure gives us a rough idea of how many, or rather how few people of foreign origin there are in Finland: only about one person in fourteen, considerably less than that in the provinces although somewhat more in the capital area.

Some people who move abroad integrate more or less completely into the local community, some rather less so. Some stay in some kind of expatriate ”bubble”, surrounded by other expats. All sorts of factors can make it easier or harder for an immigrant to integrate, such as the attitude of the local people, the immigrant’s own attitude, whether the immigrant is married to a local or not, whether they are of the same religion or not as the locals, whether they learn the local language or not, whether the immigrant is of a different skin colour or not, and so on. What unites immigrants is a sense of being different, of being ”other” in some way. Having lived in Finland for twenty-one years now, I’m beginning to wonder whether the sense of being ”other” ever goes away.

I suspect it does not. You can live most of your adult life in another country, but you cannot escape the fact that you were brought up elsewhere, that you spent your formative years in a different country with a different culture. You cannot shake those years off, nor should you: they are an essential part of what makes you. It may be different for younger immigrants who spend at least some of their youth in their new country. Still, their skin colour, foreign name or religion might mean that they stand out despite appearing to be fully integrated.

In numerous situations I have felt I stood out as the only foreigner. Sometimes I know I was, such as in the Kerava over-40s football team or in theology lectures at university. One’s attitude to this is key: is it a challenge or an opportunity? I have chosen the latter: the experience of living abroad is an endless source of matters of cultural and linguistic interest. Only the other day I was discussing with my colleagues why Finns tend to answer, eg. ”I was born in 1968” when asked how old they are. Is this because the Finn assumes that the Finn they are speaking to enjoys doing basic arithmetic? A Brit answers simply, ”I’m 51.” Is this because the Brit assumes the other Brit cannot do basic arithmetic? Such questions can be a source of endless speculation.

I suspect that every single person feels slightly different from the crowd: slightly older or younger, of a higher or lower social class, better or worse educated, richer or poorer, more or less popular or attractive or confident than the people around them. Being of foreign origin is simply one more category we use to define ourselves and others. We all feel a need to be accepted by the people around us. At the same time we should accept what we are and be proud of it.
Chris Montgomery, pastor