keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Mittä minä olin?

















Huomenna on Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä. 
Elias Lönnrotin elämäntyön ja hyvän suomen kielen juhlapäivä. 

Kun minä olin pieni, me asuimme Valkoisen talon yläkerrassa. Valkoinen talo oli yhtä aikaa koti ja vanhempien työpaikka. Kun äiti teki töitä alakerrassa, hän otti minut mukaan tai sain leikkiä avaralla pihamaalla.

Eräänä päivänä olin kadonnut pihamaalta ja äiti lähti etsimään minua. Olin lähtenyt omin luvin retkelle, katsomaan maitokaupan näyteikkunaa. 

Maitokaupassa oli käyty monta kertaa äidin kanssa, joten osasin sinne itsekin. Kaupan ikkunassa oli kahvipaketteja, ne olivat siellä samanlaisina aina ja olisivat kai vieläkin, ellei taloa olisi purettu tehtaan laajennuksen tieltä. 

Kun äiti löysi minut ja kun kävelimme käsi kädessä kotipihalle, olin kysynyt: ”Mittä minä olin?” 

Tämä on minun pieni tarinani tänään. Jokainen kertomus alkaa pienestä tarinasta. Kaikista kertomuksista ei tule eepoksia. Silti, ne voivat olla kertomisen arvoisia. 
















Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot (1802-1884) kokosi runoja, hän astui pirtteihin ja tupiin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Ei ainoastaan lapsuusmuistoja, vaan kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 

32-vuotiaana Lönnrot rakensi kuulemastaan ja muistiin kirjoittamistaan runoista Kalevalan ensimmäisen version. Se antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. 

Helmikuun viimeisenä vuonna 1835 allekirjoittamassaan esipuheessa sanotaan: 
                      Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 


















Kalevalan ensipainos ilmestyi 184 vuotta sitten. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. 

Uuden Kalevalan vuonna, heinäkuussa hän solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. Maria Piponius oli sivistynyt, lahjakas nainen, laulavan herännäisyyden edustaja. Marian hengellinen elämänkatsomus vaikutti osaltaan siihen, että Elias Lönnrotista tuli myös suomalaisen virsikirjan uudistaja. Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme.  

Huomenna juhlitaan Kalevalaa. 

Ellette ehdi mukaan juhliin, kertokaa tai merkitkää muistojanne ja tarinoita elämästä. Käyttäkää suomen kieltä, hyvin ja kauniisti, sillä oma kieli on kallisarvoinen aarre. 

Uudet kertomukset kasvavat pienistä tarinoista ja muistoista, jotka kaikki ovat arvokkaita. Kysykää vaikka: ”Missä minä olin?”

Lukekaa Kalevalaa, myös sitä 1835 julkaistua ensimmäistä versiota. Saatatte yllättyä iloisesti. 

Herännenkö, heittänenkö,
Luonenko, lopettanenko
Vai vasta alottanenko? 
Viel olis sa’an sanoja, 
Tuhat virren tutkimusta, 
Joit ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot, 
Eikä vaimot varsinkana. 

Vaan ei koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen. 
Eikä laulaja hyväkän
Laula tyyni virsiänsä. 
Mont’ on muutaki muretta,
Paljo huolta huommisesta. 
Nälkä mulla näin sanovi: 
Suut’ elä kullatta kuluta, 
Pieksä kieltä penningittä, 
Laulaja laki palavi, 
Runoin kulkku kuivettuvi
Vaan ei korvan kuunteliain. 

Vaan kuitenki, kaikitenki, 
Virren laulon, laulun laiton, 
Oksat karsin, tien osasin. 
Siitä sinne tie menevi,
Rata uusi urkenevi,
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille, 
Nuorisossa nousevassa,
Polvessa ylenevässä. 
                      Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 

Hyvää Kalevalanpäivää toivottaa Liisa 



Kuvat ovat kirjoittajan, otoksia helmikuulta 2019 Levin ja Sammun tuvan maisemissa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Onko kirkkokolehdilla tulevaisuutta?


Käteisen käyttö vähenee vauhdilla. Onneksi harmaa talous kärsii tästä. Mutta onpa ilmiöstä haittaa myös lipaskerääjille: ”minulla ei ole käteistä mukana”. Seteleiden puute alkaa näkyä myös kirkkokolehdeissa.

Kolehdin pitkä historia ulottuu alkukristillisyyteen saakka. Apostolien kirjeissäkin seurakuntalaisia kehotetaan laupeudentyöhön köyhien ja vähäosaisten hyväksi.

Selvän rahan pyytäminen on näppärä tapa kantaa kolehti. Papin liikuttava uhrilahjapuhe ei pääse unohtumaan, kun haavi tulee saman tien kohdalle. Silmänpalvontakin nostaa tuottoa: puolituttu vieruskaveri vahtii haukkana, kuuluuko haavista kilahdus vai kahahdus. Käteisen rahan toimittaminen seurakunnalta saajan tilille toki maksaa mutta ei tolkuttomasti.

Kolehtihaaville on korvikkeita mutta niissä on ongelmansa. Tekstiviestilahjoituksesta operaattori vie muhkean osan. Tilillepanokortti unohtuu pöytälaatikkoon. Pankkikorttien höylääminen tuo  jonot kirkon käytäville. Mobiilimaksaminen etsii vielä uomaansa. Amerikkalaisilla on kaikessa rahastamisessa pettämättömät systeemit. Niin kolehdinkeruussakin: haaviin pudotetaan shekkejä, joista ilmenee maksaja ja summa. Fariseuksille tarjoutuu mahdollisuus nostaa profiiliaan.

Kirkkokolehti vaatii muutakin uudistamista kuin keräystavan. Tuottojen lisäämiseksi seurakuntalaisille tulee tarjota vaihtoehtoja. Suomalainen ei pidä siitä, että joku muu määrää ylhäältä päin, mihin kunkin pitäisi rahansa antaa. Ei varsinkaan, kun monen kolehtikohteen osalta joutuu kysymään, miten tämäkin on päässyt mukaan. Raamatun vertauksissa seurakunta samaistuu lammaslaumaan. Kirkkokansa näyttää sisäistäneen lampaan roolinsa niin hyvin, ettei paimenen hölmöltäkään kuulostavaa kolehtikehotusta kyseenalaisteta. Haaviin pudotetaan siis vitonen riippumatta kohteesta.

Ylipäätään kolehtien saajat tuntuvat pitävän vuotuisia kolehtivuorojaan saavutettuina etuina, joihin kajoaminen tuottaa tuskanparahduksia samaan tapaan kuin pyrkimykset perata yritystukia. Itseäni muun muassa ihmetyttää Suomen Lähetysseuran lukuisten kolehtipyhien määrä ja niiden sijoittelu ”parhaaseen katseluaikaan”. Tasapuolisuus kirkon muita virallisia lähetysjärjestöjä kohtaan ei näytä tässä mitenkään toteutuvan.

Kun esittää arvostelua, on velvollisuus tuottaa ideoita paremmasta maailmasta. Minkälainen kirkkokolehdin siis pitäisi olla 2020-luvulla?

Ryhtyisin rakentamaan sellaista messukulttuuria, jossa kukin saa itse päättää kolehtikohteensa. Seurakunta voi toki tarjota vaihtoehtoja, joista ja joiden ulkopuolelta voi valita itseään puhuttelevia lahjoituskohteita. Kun on itse valinnut rahojensa määränpään, kolehtivitonen saattaa vaihtua isompaan seteliin.

Jokaisessa messussa pitää tietenkin olla kolehtiosio, jonka alussa muistutetaan uhrilahjan varhaiskristillisistä juurista. ”Kolehdinkantajat” jakaisivat ihmisille kolehtilappuja ja tarvittaessa kyniä. Hiljaisen rukoushetken aikana kukin seurakuntalainen miettii sen päivän lahjoituskohteen ja –määrän ja merkitsee ne kolehtilappuunsa. Tämä sujautetaan taskuun, käsilaukkuun tai lompakkoon pudotettavaksi kotona olevaan ”kolehtimaljaan”. Maljan voi tyhjentää vaikkapa kerran kuukaudessa ja tilittää rahat luvattuihin kohteisiin. Helppoa kuin heinänteko eivätkä ulkopuoliset vedä välistä osuuttaan.

Yhteisvastuukeräyksessä tämä ajatus on jo tavallaan käytössä. Kerääjät ojentavat muistilapun käteisen puutteessa kärvistelevälle ohikulkijalle.

Uudenlaista uhraamisen kulttuuria on hyvä opetella jo senkin takia, että verovaroilla elävä seurakunta voi olla historiaa nopeammin kuin arvaammekaan.

Mauri Airila peilaa ajan ilmiöitä taustaansa ja kokemustaan vasten – joskus pilke silmäkulmassa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Epämukavuusalueelle ja sen yli!

Joudumme varmasti jokainen joskus sellaisiin tilanteisiin, joissa olemme epämukavuusalueellamme. Tilanne saattaa olla meille täysin uusi tai vaikea, emmekä tiedä, kuinka siinä tulisi toimia. Tai kyse saattaa olla jostakin heikkoudestamme, kipeästä kohdasta, jota olemme pyrkineet kaikin mahdollisin tavoin välttelemään. Olen itse huomannut, että epämukavuusalueelle meneminen ja epätietoisuuden ja ahdistuksen sietäminen ovat kasvattaneet minua monin tavoin. Aluksi tuntuu, ettei millään uskaltaisi tai haluaisi. Olisiko joku tapa välttää tämä? Voisiko ehkä joku muu tehdä sen puolestani?

                       
Itse pelkään ampiaisia paljon. En muita hyönteisiä niinkään, mutta ampiaisia minun on vaikeaa sietää. Viime kesänä olin kaverini kanssa kahdestaan perheeni mökillä, ja suututimme vahingossa toisen mökin sisällä olevan ampiaispesän. Löimme oven kiinni ja lähdimme pois, mutta kymmeniä ampiaisia jäi parveilemaan oven eteen. Ajattelimme, että kyllä ne siitä rauhoittuvat ja menevät takaisin pesäänsä, mutta ilmeisesti ne eivät enää löytäneetkään takaisin, sillä vielä aamulla ne olivat ovella. Meidän piti kuitenkin saada ovi lukittua ennen lähtöämme ja se vaati menemistä ampiaisten sekaan. Silloin ajattelin, että tätäkö tämä aikuisen elämä on? En voi laittaa isääni tai ketään muutakaan hoitamaan asiaa, vaan minun täytyy itse tehdä se. Onneksi kaverini tsemppasi minua ja puimme päälleni kaikki mahdolliset mökkivaatteet, jotta olisin turvassa parveilevilta ampiaisilta. Onneksi ne olivat aamulla kiinnostuneempia pesään pääsemisestä kuin minusta, joten pääsin lukitsemaan oven, vaikka ne pörräsivätkin ympärilläni. Kun homma oli hoidettu, juoksin äkkiä karkuun, tosin voittajana! Jälkeenpäin minua tärisytti ja kuumotti, mutta samalla olin niin ylpeä itsestäni, kun olin pystynyt siihen!

Aikuisuuteen kuuluu olennaisena osana vastuunkantaminen. On asioita, joita meidän täytyy tehdä siitä huolimatta, että ne ovat vaikeita ja hankalia. Itse olen huomannut hyvinvointini ja itsevarmuuteni kasvaneen, kun olen rohkeasti päättänyt, että en voi sälyttää vastuutani muiden kannettavaksi ja ottanut vaikeitakin haasteita vastaan. Olen saanut paljon uusia onnistumisen kokemuksia, jotka ovat vahvistaneet ja rohkaisseet minua, kun olen vain uskaltanut. Sitä kautta olen saanut kasvaa ihmisenä ja maailmani on laajentunut. Myös epäonnistumisista olen oppinut, nimittäin sen, että maailma ei kaadu. Vaikka tulisi tehtyä virheitä ja mokattua, niin yleensä aina asiat on korjattavissa ja seuraavalla kerralla on taas astetta viisaampi.

On kuitenkin hyvä kuunnella itseään. Liika kuormitus on liikaa, jatkuva epävarmuus ja epämukavuus ovat haitallisia, eikä niitä kauaa jaksaisikaan. Ajattelen, ettei meidän ole pakko veren maku suussa suorittaa ja pinnistellä epämukavuusalueellamme. Sitä paitsi jotkut asiat ovat sellaisia, ettei niihin yksinkertaisesti ole (ainakaan vielä) valmis. Rohkaisisin kuitenkin jokaista meistä miettimään, millaisia pieniä askeleita voisin ottaa? Mitkä olisivat itselleni sopivia haasteita? Entä mihin minun ei vielä ole pakko lähteä? Itse en esimerkiksi ole uskaltautunut ajamaan autoa Helsingissä, vaikka olen jo vuosia siellä asunut. Enkä uskaltaudu vieläkään, mutta ehkä jonakin päivänä!
                             

- Emmi Gong

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Samassa veneessä


Torilla hyörii ihmisiä, jotka nauttivat, katsellen, kävellen
ja jääden tutkimaan myyntikojujen tavaroita.
Aika kuluu unelman lailla, hiukan hymyillen,
suunnistaen puheensorinassa kohti seuraavaa tuntia,
rauhallisesti ja kiireettä.
Johtuneeko siitä, että iäkkäämpää väkeä on liikkeellä.
Tuttujakin saattaa näkyä, joten tarkkana vaan.
Kahvilakojun penkit ovat täynnä, jotkut odottavat vuoroaan,
että pääsevät lepuuttamaan jalkojaan ja toiset eivät malta
lepuuttaa jalkoja vuorollaan. On niin paljon nähtävää.

Torikauppias kyselee kuulumiset ja kertoilee omansa.
Kysyy ohimennen, että mitähän asiakas tarvitsee?
Huomaamatta kaupat syntyvät ja kummallekin jää hyvä mieli.
Kaupanteko tuntuu olevan vain sivuseikka.
Tärkeintä on olla mukana.

Katselen idyllisen aamupäivän tapahtumia
ja teen yllätyksekseni havainnon.
Väkijoukossa on myös ihmisiä, jotka ovat ikään kuin paikalla
mutta eivät läsnä.
Jos kuvittelisi, että tori olisi taulu niin ehkä irrallaan kuvasta.

Näiden irrallisten silmät katsovat ja puhe sujuu rutiinilla,
ulkolukuna mutta levottomasti ja epäröiden.
Aivan kuin he kehonkielellään pyytäisivät anteeksi
olemassaoloaan.
Elämä on toisaalla, eikä ole oikein olla tässä ja nyt.
Kuin valtava elämän myrsky heittelisi ajatuksia pitkin ja poikin
ja huolten hyökyaallot olisivat upottamassa
toivon kipinöitä syvyyksiin.

Tulee mieleen, että kuinkahan moni on samassa tilanteessa?
Kukin meistä varmaan vuorollaan.
Elämän myrskyjen riepottelemina,
ajelehtimassa päivästä toiseen, peläten pahinta.
Peläten vajoavansa kun aalto toisensa jälkeen
vyöryy pään yli.
Aaltoina esimerkiksi sairaus, työttömyys, köyhyys,
osaamattomuuden tunne, yksinäisyys, masennus,
ihmissuhteet, perheen hajoaminen, pelko tulevaisuudesta,
päihteet, kaiken toivon menettäminen
ja lukematon määrä muita asioita.

Elämän myrskyn kourissa oleva ihminen
saattaa näyttää ulkonaisesti olevan ihan kunnossa
mutta on todellisuudessa haaksirikkoutumassa henkisesti.

Mistä apu?
Kuinka moni hakee apua ja kuinka moni yrittää
kamppailla yksin?
Yksin on vaikea selviytyä pelottavien asioiden kanssa.
Kukaan ei ole kertomassa miten.

Uudessa testamentissa kerrotaan, että Jeesus tyynnytti myrskyn.
Hän nukkui veneessä kaikessa rauhassa,
kunnes opetuslapset herättivät hänet, koska pelkäsivät
veneen uppoavan.
Jeesus nuhteli tuulta ja myrsky tyyntyi.
Kenenkään veneessä ei tarvinnut enää pelätä.

Pyydän itse apua elämän vaikeissa hetkissä, joita en ymmärrä.
Ehkä ei ole tarkoituskaan ymmärtää.

Ymmärrän vain, että olemme kaikki samassa veneessä
Jeesuksen kanssa.
Kun myrsky nousee, ei ole parempaa paikkaa.





Jyrki Puttonen 







keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Tekoja ihmisarvon puolesta

Vain reilu viikko sitten bloggasin apua pyytävistä ihmisistä. Pohdiskelin keitä auttaa ja millä tavoin. Sanoja ja ajatuksia aikani pyöriteltyäni totesin "Taidan taaskin jättää linjapäätökset tekemättä ja jatkan kulkua maaston mukaan." Nyt minun on myönnettävä, että en kertonut kaikkea.


Joskus vuosia sitten olen tehnyt linjavalintoja ja päätynyt Kirkon ulkomaanavun kuukausilahjoittajaksi sekä koululuokan kummiksi Suomen Lähetysseuran kautta. Ajattelin noiden valintojen olevan minulle sopiva tapa "hoitaa asia". Mutta kuten edellisbloggauksestani ilmenee kaikilta osin asia ei osaltani ole hoidossa, vaan kysymykset palaavat mieleen yhä uudestaan. Ehkä syystä. 

Viime viikolla pohdintaan toi uuden lisän postiluukusta kolahtanut Tekoja -lehden Yhteisvastuu numero 1/Helmikuu 2019. Lehden kannessa Rebecca katsoo minua. Ei, hän ei pyydä mitään. Hän ei kysy mitään, hän ei itke eikä hymyile. Hän katsoo minua ja minä häntä. Tässä me olemme ja vaikka sanaakaan ei sanota, me kohtaamme. Kun selaan lehteä kohtaan monia muitakin ihmisiä ja pääsen näkemään häivähdyksen heidän elämästään, unelmistaan, vaikeuksistaan, kysymyksistään. Mitä se merkitsee tässä ja nyt? 

Vanha sanonta "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää" tuntuu todelta. Mutta haluan uskoa, että toinen totuus sisältyy sanoihin "joka tietoa lisää, se toivoa lisää". Rebeccan elämässä tieto tulee koulusta ja koulutuksesta. Se antaa hänelle toivoa toisenlaisesta elämästä, mahdollisuuksista, joita hänen vanhempansa eivät edes pysty kuvittelemaan. 

Rebecca, nuori tyttö Kenian Turkanasta, katsoo minua ja minä häntä. Hän ei kysy mitään, mutta minun on kysyttävänä itseltäni: "Voinko auttaa?" Tai tarkemmin: "Miten voin auttaa?" Voin kulkea hetken matkaa Rebeccan kanssa osallistumalla Yhteisvastuukeräykseen. Keräyksen tuotosta osa suunnataan Turkanan lasten koulutukseen.


Tekoja -lehden välistä putkahti esiin liite  "VAIN IHMISIÄ - kohtaamiskortit". Lukiessani Inhimillisten kohtaamisten muistilistaa, tajusin, että kysymykseni rahan lahjoittamiseta tai lahjoittamattomuudesta ovat yksinkertaisia ja helppoja. Toisen ihmisen todellinen kohtaaminen on paljon vaikeampaa.








sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Väärinymmärtämisen armolahja


Onko se uutinen, jos helsinkiläinen kirkkoherra puhuu Jeesuksesta? 
Tätä on pohdittu ahkerasti muuallakin kuin Helsingin Vuosaaren seurakunnassa, jonka kirkkoherra Jussi Mäkelä pari viikkoa sitten aiheutti pienimuotoisen kohun. Mäkelän Vuosaari-lehden seurakuntaliitteessä julkaistu kirjoitus nosti kiivaan keskustelun siitä, miten seurakunta voi tai saa lähestyä seurakuntalaisia.

Itse kirkon piirissä ikäni pyörineenä voisin kutsua kirkkoherra Mäkelän kirjoitusta perinteiseksi, vähän vanhahtavaksi evankelioivaksi herätyskristilliseksi julistukseksi. Ei siis mitään ihmeellistä minulle. Mutta miten ”vanhahtava, evankelioiva herätyskristillisyys” sitten avautuu tavalliselle, ehkä seurakuntaan vielä neutraalistikin asennoituvalle vuosaarelaiselle? 

Kirkkoherra Mäkelän vuosaarelaisille jaetussa seurakuntaliitteessä julkaistu kirjoitus alkaa näin. "Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et? Sillä jokaisen ihmisen on vastattava tähän kysymykseen ennemmin tai myöhemmin. Eikä kukaan voi vastata siihen sinun puolestasi. Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen."

Varsin pitkän ja Raamatun viittauksilla höystetyn kirjoituksen pohdinta jatkuu perinteisten kristillisten julistusteemojen mukaisesti. Ei riitä, että olemme hyviä ihmisiä. Olemme pelastusta tarvitsevia syntisiä.  Kääntykää. Jos lykkäät päätöstä, voi menettää ikuisen elämän. Isä on kuitenkin armollinen ja avaa oven, jos tunnustat syntisi ja uskot Jeesukseen. (Koko teksti löytyy Vuosaaren seurakunnan Facebook-sivulta osoitteesta: https://www.facebook.com/vuosaarenseurakunta/posts/2284031228274191?__tn__=-R.)

Ei siis mitään uutta minulle, ehkä ei outoa sinullekaan. Mutta varmasti erikoista tekstiä harvoin seurakunnan tilaisuuksiin eksyvälle. Hämmennyksen ydinkysymys lieneekin siinä, onko kirkkoherra tekstiä kirjoittaessaan oivaltanut oikein kohderyhmänsä?  Puhuako näin uskollisimmille seurakuntalaisille, jotka ymmärtävät pelästymättä asian. Vai puhuako käännytyssanomaa – kuten kirkkoherra ehkä on ajatellut – juuri niille vuosaarelaisille, jotka sitä ilmeisimmin tarvitsisivat! 

Tuon jälkimmäisen lähestymistavan valinta johtaa tänä päivänä helposti siihen, että väärin ymmärtämisen armolahjalla varustetut innostuvat sosiaalisessa mediassa ja muualla innolla hyökkäämään kirkkoa ja kaikkea kirkkoon liittyvää kohti. Jos he oikein onnistuvat, saadaan lehtiin jopa taas helposti ”näin moni erosi kirkosta” -otsikoita.

Yllätys ei siis ole, että kirkkoherra Mäkelän lähestymistapa ei ole kaikkia miellyttänyt, ei edes kaikkia oman seurakunnan luottamushenkilöitä. Osa on ajatellut, että pieleen meni, jos nuijalla päähän lyödään. Ei kirkko enää ole sellainen.

KRS:n toiminnanjohtaja Ulla Saunaluoma (oik) ja varatoiminnanjohtaja Kalle Virta Sanan Suvipäivillä.

Kohu on synnyttänyt myös aitoa pohdintaa nykyaikaisen evankelioimistyön sisällöstä. Kotimaa 24:ssä esimerkiksi Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja Ulla Saunaluoma toteaa, että ”evankelioimista tarvitaan kirkossa edelleen mutta tarvitaan myös ymmärrystä sen luonteesta nykyajassa. Aivan samoin kuin muussa puhumisessa, on tiedettävä, keille puhuu ja mitä sanoja kulloinkin on hyvä käyttää, jotta tulisi kuulluksi. Meidän pitää löytää ne tavat, joilla tänä päivänä puhutaan kristinuskon ydinasioista. Ne ovat armo ja rakkaus, ja niiden merkitys kirkastuu, kun puhutaan Jeesuksesta. Nykyihminen tarvitsee armahdetuksi ja hyväksytyksi tulemista. Syyllistämällä ja pelottelemalla ei meidän Herramme asia edisty. Tuomitsevaa puhetta Jeesus käytti vain puhuessaan fariseuksille ja kirjanoppineille, ei tavallisille ihmisille”, Saunaluoma sanoo.

Ulla Saunaluoma pohtii myös minua edelleenkin ja toistuvasti kiehtovaa aihetta eli sitä, miten Raamatun käännösversiot ohjaavat meitä nykyaikana helposti väärille poluille. 
Saunaluoman mukaan ymmärtämistä vaikeuttaa esimerkiksi vanhahtava ja epätarkka kieli. Vanhasta käännöksestä kieleemme on jäänyt hämmentävänäkin joskus koettu vaatimus ”tehkää parannus”, kun alkukielessä on kyse ollut kotiin kutsumisesta.

***
Sain viikolla päätökseen tuoreen Finlandia-palkinnon voittaneen kirjan ”Taivaanpallo”. Kirjailija Olli Jalosen teos kuvaa loisteliaasti tieteen ja uskon kamppailua 1600-luvun maailmassa. 

Kirja kuvaa alkeellisissa oloissa Saint Helenan saarella asuvan pienen pojan varttumista uskon ja tieteen ristipaineissa. Kotitalonsa pihapuun mukaan lempinimensä saanut Angus –- Kuolleenpuun-Angus – kohtaa pikkupoikana kotisaarelleen tähtiä tutkimaan tulleen kuuluisan englantilaisen tähtitieteilijä Edmond Halleyn ja haluaa elämässään kasvaa hänen kaltaisekseen.

Angus pääsee monien vaiheiden jälkeen Halleyn oppipojaksi Lontooseen ja joutuu koko ajan pohtimaan maailman suuruutta, ihmeellisyyttä ja monimutkaisuutta.
Kirja on täynnä elämänviisauksia. Angus oppii kaiken aikaa lisää kuuntelemalla ja seuraamalla.

Tämän päivän blogitekstiini sopinee tämä lyhyt Angusin pohdinnan lainaus, joka kuvaa hyvin sitä, miten tärkeää on ymmärtää paitsi oman viestinsä kohderyhmä mutta myös oman viestinsä sävy.  

”Faktum on faktum, olen oppinut sen hienon sanan herra Halleylta, mutta ajatellut itse, että jos äänensä värittää sanoessaan vähänkin väärin, ei edes faktum ole faktum vaan letkautus ja asemansa väärin ymmärtämistä.”

Hannu-Pekka Laiho




keskiviikko 6. helmikuuta 2019

More thoughts on immigrants


The Finns are a remarkably homogeneous nation. Just about everyone went to a similar kind of school, differences in income are relatively small, although growing, and no region is radically different from any other region. So 93% of the population have a great deal in common with each other.

On the other hand, the seven per cent who are of foreign origin are from an enormous variety of backgrounds. Some are indeed foreign: they have foreign citizenship. Others are of foreign origin: they now have Finnish citizenship. Many have dual citizenship. Some are married to Finns, others are married to people from their country of origin. Some speak Finnish at home, others a wide variety of languages, such as Estonian, Russian, English and Arabic. Over half are Christian, some are Muslim, some have no religion. Some have no residence permit yet, others are EU citizens with a limitless right to stay. Some are refugees from war-torn countries, others are westerners with a university background. Some migrants from the Third World are illiterate, others are from the upper class of their Third World country of origin.

It goes without saying that their ability to integrate varies considerably. Those who are married to a Finn have a huge advantage: they have a ready network of friends and relatives through marriage. Others simply don’t have any Finnish friends. A foreigner can be blissfully unaware of what is going on here: I wonder how many were aware that Matti Nykänen died earlier this week, or had even heard of him? Many foreigners do not follow the Finnish media.

We have a tendency to generalise. Generalising is a way of making sense of our complicated world. Media stories can give a false picture of the true situation. Most immigrants portrayed in the media are young men from the Third World. It is also widely believed that there are a lot of Somalis in Finland. In fact the largest immigrant group is the Russian community: four times as many people speak Russian as their mother tongue than Somali.

It is not wise to generalise too much about foreigners in Finland, or anywhere else for that matter. At the same time, we can at least generalise about a few of foreigners’ basic needs and wishes, because they are the needs and wishes of all mankind: the need to be accepted, to be treated fairly, to feel safe; the desire for a comfortable home, good food and good company and a useful occupation.  

In my next blog (6th March), I shall suggest a way of speeding up immigrants’ integration into Finnish society.
Chris Montgomery

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Nainen&pahvikuppi ja muita kertomuksia


Puuvalonaukiolla kulkiessa voit tuskin välttyä huomaamasta häntä, jota ei minään pidetä. Istuuhan hän siinä jalkojensa päällä  päivästä päivään, tunnista toiseen, säässä kuin säässä, nainen pahvikuppi edessään.

Keravan aukiolla et voi välttyä näkemästä ja kuulemasta häntäkään, joka oranssiliiveissään tarjoaa ostettavaksi Iso Numero lehteä. Vaikket lehteä ostaisikaan, hän hymyilee ja kiittää saamastaan huomiosta: "Some other time!"

Ehkä olet junassa huomannut hänetkin, vanhalta vaikuttavan sanattoman miehen, joka kävelee vaunun päästä päähän ja jakaa matkustajille moneen kertaan taiteltuja ja avattuja papereita. Papereihin on tekstattu viesti: "Minulla sairas lapsi, tarvitsen rahaa." Hetken päästä hän palaa vaunun toisesta päästä ja kerää paperit talteen käsi ojossa.

Tai jos seisot bussipysäkillä, saatat tulla puhutelluksi. Nuori siististi pukeutunut mies  kääntyy puoleesi ja kysyy kohteliaasti: "Anteeksi rouva/herra, olisiko teillä antaa pari euroa."

Mahdollisesti olet tavannut nuoren opiskelijankin, joka läjä piirustuksia ja pikkumaalauksia sylissään soittaa ovikelloasi. Hän katsoo sinua silmiin ja saattaa sanoa muutaman sanan: "Opiskella, myydä näitä, ostaa..."

Eikä tässä vielä kaikki. Sähköpostissasi lukemattomat tuntemattomien lähettämät viestit odottavat sinua. Ehkä on parempi, että ne jäävätkin lukemattomiksi ja tuhoat ne avaamatta.

Tarvitsevia ihmisiä on loputtomiin. Jotkut heistä pyyntöineen voit sivuuttaa kuin et heitä huomaisikaan. Toiset pysäyttävät sinut fyysisesti siinä paikassa ja vaativat jonkinlaista reagointia. Toiset pysäyttävät sinut jälkikäteen. Omia ajatuksiaan on vaikea ohittaa. Niinpä pysähdyt, niin kuin minä nyt, katsomaan näitä ihmisiä ja heidän pyyntöjään. 

Mitä teen? Mitä jätän tekemättä? Mikä on minun vastuuni näistä lähimmäisistä ja heidän voinnistaan?  Ohjaako kultainen sääntö minua toimimaan kuten toivoisin toisten toimivan minua kohtaan?

On totta, on toden totta, että minä en voi kaikkia tarvitsevia auttaa. Etkä sinä. Emmekä me yhdessäkään. Enkä edes tiedä, mikä heitä parhaiten auttaisi. Parantaako rahan antaminen enemmän minun mielialaani kuin heidän hyvinvointiaan?  Olisiko järkevämpää tehdä raha- ja tavaralahjoituksia  hyväntekeväisyysjärjestöille tai olla käytännössä mukana niiden vapaaehtoistyössä? Juuri nyt on alkamassa Yhteisvastuu keräys, josko tämän kevään keskittäisinkin apuni siihen? Vai tulisiko ryhtyä poliittisesti aktiiviseksi vaikuttajaksi, köyhien, kodittomien, paperittomien, yhteiskunnan turvaverkkojen läpi putoavien puolesta puhujaksi? Tai pitäytyisinkö verojen maksamisessa ja lähimpien lähimmäisten auttamisessa? Taidan taaskin jättää linjapäätökset tekemättä ja jatkan kulkua maaston mukaan.

Noin viisikymmentä vuotta  sitten odottelin Helsingin rautatientorilla syksyn sateisena myöhäisiltana bussia. Viereeni hoiperteli nuori mies, joka pyysi rahaa matkalippuun. Yritin olla reagoimatta mitenkään, vaikka jokunen kolikko olisi taskussa ollutkin. Samassa bussi tuli, aukaisi ovensa ja astuin sisään. Takaani pysäkiltä kuulin sateessa värjöttelevän pyytäjän huudahduksen: "Kuinka sä voit tehdä mulle näin?"

Sittemmin hiukseni ovat harmaantuneet ja rypyt syventyneet, ymmärrystä ja viisauttakin on karttunut monesta asiasta. Vaan ei tästä. En ymmärrä, mitä tulisi tehdä tai jättää tekemättä. Sen sentään nyt ymmärrän, etten ymmärrä.

Kysymykset pitävät pintansa. Joskus ne unohtuvat hetkeksi, mutta palaavat taas ajatuksiin yhtä varmasti kuin nainen pahvisen kahvikuppinsa kanssa. Keravan Puuvalonaukiolle.

Näitä mietti