sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Samassa veneessä


Torilla hyörii ihmisiä, jotka nauttivat, katsellen, kävellen
ja jääden tutkimaan myyntikojujen tavaroita.
Aika kuluu unelman lailla, hiukan hymyillen,
suunnistaen puheensorinassa kohti seuraavaa tuntia,
rauhallisesti ja kiireettä.
Johtuneeko siitä, että iäkkäämpää väkeä on liikkeellä.
Tuttujakin saattaa näkyä, joten tarkkana vaan.
Kahvilakojun penkit ovat täynnä, jotkut odottavat vuoroaan,
että pääsevät lepuuttamaan jalkojaan ja toiset eivät malta
lepuuttaa jalkoja vuorollaan. On niin paljon nähtävää.

Torikauppias kyselee kuulumiset ja kertoilee omansa.
Kysyy ohimennen, että mitähän asiakas tarvitsee?
Huomaamatta kaupat syntyvät ja kummallekin jää hyvä mieli.
Kaupanteko tuntuu olevan vain sivuseikka.
Tärkeintä on olla mukana.

Katselen idyllisen aamupäivän tapahtumia
ja teen yllätyksekseni havainnon.
Väkijoukossa on myös ihmisiä, jotka ovat ikään kuin paikalla
mutta eivät läsnä.
Jos kuvittelisi, että tori olisi taulu niin ehkä irrallaan kuvasta.

Näiden irrallisten silmät katsovat ja puhe sujuu rutiinilla,
ulkolukuna mutta levottomasti ja epäröiden.
Aivan kuin he kehonkielellään pyytäisivät anteeksi
olemassaoloaan.
Elämä on toisaalla, eikä ole oikein olla tässä ja nyt.
Kuin valtava elämän myrsky heittelisi ajatuksia pitkin ja poikin
ja huolten hyökyaallot olisivat upottamassa
toivon kipinöitä syvyyksiin.

Tulee mieleen, että kuinkahan moni on samassa tilanteessa?
Kukin meistä varmaan vuorollaan.
Elämän myrskyjen riepottelemina,
ajelehtimassa päivästä toiseen, peläten pahinta.
Peläten vajoavansa kun aalto toisensa jälkeen
vyöryy pään yli.
Aaltoina esimerkiksi sairaus, työttömyys, köyhyys,
osaamattomuuden tunne, yksinäisyys, masennus,
ihmissuhteet, perheen hajoaminen, pelko tulevaisuudesta,
päihteet, kaiken toivon menettäminen
ja lukematon määrä muita asioita.

Elämän myrskyn kourissa oleva ihminen
saattaa näyttää ulkonaisesti olevan ihan kunnossa
mutta on todellisuudessa haaksirikkoutumassa henkisesti.

Mistä apu?
Kuinka moni hakee apua ja kuinka moni yrittää
kamppailla yksin?
Yksin on vaikea selviytyä pelottavien asioiden kanssa.
Kukaan ei ole kertomassa miten.

Uudessa testamentissa kerrotaan, että Jeesus tyynnytti myrskyn.
Hän nukkui veneessä kaikessa rauhassa,
kunnes opetuslapset herättivät hänet, koska pelkäsivät
veneen uppoavan.
Jeesus nuhteli tuulta ja myrsky tyyntyi.
Kenenkään veneessä ei tarvinnut enää pelätä.

Pyydän itse apua elämän vaikeissa hetkissä, joita en ymmärrä.
Ehkä ei ole tarkoituskaan ymmärtää.

Ymmärrän vain, että olemme kaikki samassa veneessä
Jeesuksen kanssa.
Kun myrsky nousee, ei ole parempaa paikkaa.





Jyrki Puttonen 







keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Tekoja ihmisarvon puolesta

Vain reilu viikko sitten bloggasin apua pyytävistä ihmisistä. Pohdiskelin keitä auttaa ja millä tavoin. Sanoja ja ajatuksia aikani pyöriteltyäni totesin "Taidan taaskin jättää linjapäätökset tekemättä ja jatkan kulkua maaston mukaan." Nyt minun on myönnettävä, että en kertonut kaikkea.


Joskus vuosia sitten olen tehnyt linjavalintoja ja päätynyt Kirkon ulkomaanavun kuukausilahjoittajaksi sekä koululuokan kummiksi Suomen Lähetysseuran kautta. Ajattelin noiden valintojen olevan minulle sopiva tapa "hoitaa asia". Mutta kuten edellisbloggauksestani ilmenee kaikilta osin asia ei osaltani ole hoidossa, vaan kysymykset palaavat mieleen yhä uudestaan. Ehkä syystä. 

Viime viikolla pohdintaan toi uuden lisän postiluukusta kolahtanut Tekoja -lehden Yhteisvastuu numero 1/Helmikuu 2019. Lehden kannessa Rebecca katsoo minua. Ei, hän ei pyydä mitään. Hän ei kysy mitään, hän ei itke eikä hymyile. Hän katsoo minua ja minä häntä. Tässä me olemme ja vaikka sanaakaan ei sanota, me kohtaamme. Kun selaan lehteä kohtaan monia muitakin ihmisiä ja pääsen näkemään häivähdyksen heidän elämästään, unelmistaan, vaikeuksistaan, kysymyksistään. Mitä se merkitsee tässä ja nyt? 

Vanha sanonta "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää" tuntuu todelta. Mutta haluan uskoa, että toinen totuus sisältyy sanoihin "joka tietoa lisää, se toivoa lisää". Rebeccan elämässä tieto tulee koulusta ja koulutuksesta. Se antaa hänelle toivoa toisenlaisesta elämästä, mahdollisuuksista, joita hänen vanhempansa eivät edes pysty kuvittelemaan. 

Rebecca, nuori tyttö Kenian Turkanasta, katsoo minua ja minä häntä. Hän ei kysy mitään, mutta minun on kysyttävänä itseltäni: "Voinko auttaa?" Tai tarkemmin: "Miten voin auttaa?" Voin kulkea hetken matkaa Rebeccan kanssa osallistumalla Yhteisvastuukeräykseen. Keräyksen tuotosta osa suunnataan Turkanan lasten koulutukseen.


Tekoja -lehden välistä putkahti esiin liite  "VAIN IHMISIÄ - kohtaamiskortit". Lukiessani Inhimillisten kohtaamisten muistilistaa, tajusin, että kysymykseni rahan lahjoittamiseta tai lahjoittamattomuudesta ovat yksinkertaisia ja helppoja. Toisen ihmisen todellinen kohtaaminen on paljon vaikeampaa.








sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Väärinymmärtämisen armolahja


Onko se uutinen, jos helsinkiläinen kirkkoherra puhuu Jeesuksesta? 
Tätä on pohdittu ahkerasti muuallakin kuin Helsingin Vuosaaren seurakunnassa, jonka kirkkoherra Jussi Mäkelä pari viikkoa sitten aiheutti pienimuotoisen kohun. Mäkelän Vuosaari-lehden seurakuntaliitteessä julkaistu kirjoitus nosti kiivaan keskustelun siitä, miten seurakunta voi tai saa lähestyä seurakuntalaisia.

Itse kirkon piirissä ikäni pyörineenä voisin kutsua kirkkoherra Mäkelän kirjoitusta perinteiseksi, vähän vanhahtavaksi evankelioivaksi herätyskristilliseksi julistukseksi. Ei siis mitään ihmeellistä minulle. Mutta miten ”vanhahtava, evankelioiva herätyskristillisyys” sitten avautuu tavalliselle, ehkä seurakuntaan vielä neutraalistikin asennoituvalle vuosaarelaiselle? 

Kirkkoherra Mäkelän vuosaarelaisille jaetussa seurakuntaliitteessä julkaistu kirjoitus alkaa näin. "Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et? Sillä jokaisen ihmisen on vastattava tähän kysymykseen ennemmin tai myöhemmin. Eikä kukaan voi vastata siihen sinun puolestasi. Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen."

Varsin pitkän ja Raamatun viittauksilla höystetyn kirjoituksen pohdinta jatkuu perinteisten kristillisten julistusteemojen mukaisesti. Ei riitä, että olemme hyviä ihmisiä. Olemme pelastusta tarvitsevia syntisiä.  Kääntykää. Jos lykkäät päätöstä, voi menettää ikuisen elämän. Isä on kuitenkin armollinen ja avaa oven, jos tunnustat syntisi ja uskot Jeesukseen. (Koko teksti löytyy Vuosaaren seurakunnan Facebook-sivulta osoitteesta: https://www.facebook.com/vuosaarenseurakunta/posts/2284031228274191?__tn__=-R.)

Ei siis mitään uutta minulle, ehkä ei outoa sinullekaan. Mutta varmasti erikoista tekstiä harvoin seurakunnan tilaisuuksiin eksyvälle. Hämmennyksen ydinkysymys lieneekin siinä, onko kirkkoherra tekstiä kirjoittaessaan oivaltanut oikein kohderyhmänsä?  Puhuako näin uskollisimmille seurakuntalaisille, jotka ymmärtävät pelästymättä asian. Vai puhuako käännytyssanomaa – kuten kirkkoherra ehkä on ajatellut – juuri niille vuosaarelaisille, jotka sitä ilmeisimmin tarvitsisivat! 

Tuon jälkimmäisen lähestymistavan valinta johtaa tänä päivänä helposti siihen, että väärin ymmärtämisen armolahjalla varustetut innostuvat sosiaalisessa mediassa ja muualla innolla hyökkäämään kirkkoa ja kaikkea kirkkoon liittyvää kohti. Jos he oikein onnistuvat, saadaan lehtiin jopa taas helposti ”näin moni erosi kirkosta” -otsikoita.

Yllätys ei siis ole, että kirkkoherra Mäkelän lähestymistapa ei ole kaikkia miellyttänyt, ei edes kaikkia oman seurakunnan luottamushenkilöitä. Osa on ajatellut, että pieleen meni, jos nuijalla päähän lyödään. Ei kirkko enää ole sellainen.

KRS:n toiminnanjohtaja Ulla Saunaluoma (oik) ja varatoiminnanjohtaja Kalle Virta Sanan Suvipäivillä.

Kohu on synnyttänyt myös aitoa pohdintaa nykyaikaisen evankelioimistyön sisällöstä. Kotimaa 24:ssä esimerkiksi Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja Ulla Saunaluoma toteaa, että ”evankelioimista tarvitaan kirkossa edelleen mutta tarvitaan myös ymmärrystä sen luonteesta nykyajassa. Aivan samoin kuin muussa puhumisessa, on tiedettävä, keille puhuu ja mitä sanoja kulloinkin on hyvä käyttää, jotta tulisi kuulluksi. Meidän pitää löytää ne tavat, joilla tänä päivänä puhutaan kristinuskon ydinasioista. Ne ovat armo ja rakkaus, ja niiden merkitys kirkastuu, kun puhutaan Jeesuksesta. Nykyihminen tarvitsee armahdetuksi ja hyväksytyksi tulemista. Syyllistämällä ja pelottelemalla ei meidän Herramme asia edisty. Tuomitsevaa puhetta Jeesus käytti vain puhuessaan fariseuksille ja kirjanoppineille, ei tavallisille ihmisille”, Saunaluoma sanoo.

Ulla Saunaluoma pohtii myös minua edelleenkin ja toistuvasti kiehtovaa aihetta eli sitä, miten Raamatun käännösversiot ohjaavat meitä nykyaikana helposti väärille poluille. 
Saunaluoman mukaan ymmärtämistä vaikeuttaa esimerkiksi vanhahtava ja epätarkka kieli. Vanhasta käännöksestä kieleemme on jäänyt hämmentävänäkin joskus koettu vaatimus ”tehkää parannus”, kun alkukielessä on kyse ollut kotiin kutsumisesta.

***
Sain viikolla päätökseen tuoreen Finlandia-palkinnon voittaneen kirjan ”Taivaanpallo”. Kirjailija Olli Jalosen teos kuvaa loisteliaasti tieteen ja uskon kamppailua 1600-luvun maailmassa. 

Kirja kuvaa alkeellisissa oloissa Saint Helenan saarella asuvan pienen pojan varttumista uskon ja tieteen ristipaineissa. Kotitalonsa pihapuun mukaan lempinimensä saanut Angus –- Kuolleenpuun-Angus – kohtaa pikkupoikana kotisaarelleen tähtiä tutkimaan tulleen kuuluisan englantilaisen tähtitieteilijä Edmond Halleyn ja haluaa elämässään kasvaa hänen kaltaisekseen.

Angus pääsee monien vaiheiden jälkeen Halleyn oppipojaksi Lontooseen ja joutuu koko ajan pohtimaan maailman suuruutta, ihmeellisyyttä ja monimutkaisuutta.
Kirja on täynnä elämänviisauksia. Angus oppii kaiken aikaa lisää kuuntelemalla ja seuraamalla.

Tämän päivän blogitekstiini sopinee tämä lyhyt Angusin pohdinnan lainaus, joka kuvaa hyvin sitä, miten tärkeää on ymmärtää paitsi oman viestinsä kohderyhmä mutta myös oman viestinsä sävy.  

”Faktum on faktum, olen oppinut sen hienon sanan herra Halleylta, mutta ajatellut itse, että jos äänensä värittää sanoessaan vähänkin väärin, ei edes faktum ole faktum vaan letkautus ja asemansa väärin ymmärtämistä.”

Hannu-Pekka Laiho




keskiviikko 6. helmikuuta 2019

More thoughts on immigrants


The Finns are a remarkably homogeneous nation. Just about everyone went to a similar kind of school, differences in income are relatively small, although growing, and no region is radically different from any other region. So 93% of the population have a great deal in common with each other.

On the other hand, the seven per cent who are of foreign origin are from an enormous variety of backgrounds. Some are indeed foreign: they have foreign citizenship. Others are of foreign origin: they now have Finnish citizenship. Many have dual citizenship. Some are married to Finns, others are married to people from their country of origin. Some speak Finnish at home, others a wide variety of languages, such as Estonian, Russian, English and Arabic. Over half are Christian, some are Muslim, some have no religion. Some have no residence permit yet, others are EU citizens with a limitless right to stay. Some are refugees from war-torn countries, others are westerners with a university background. Some migrants from the Third World are illiterate, others are from the upper class of their Third World country of origin.

It goes without saying that their ability to integrate varies considerably. Those who are married to a Finn have a huge advantage: they have a ready network of friends and relatives through marriage. Others simply don’t have any Finnish friends. A foreigner can be blissfully unaware of what is going on here: I wonder how many were aware that Matti Nykänen died earlier this week, or had even heard of him? Many foreigners do not follow the Finnish media.

We have a tendency to generalise. Generalising is a way of making sense of our complicated world. Media stories can give a false picture of the true situation. Most immigrants portrayed in the media are young men from the Third World. It is also widely believed that there are a lot of Somalis in Finland. In fact the largest immigrant group is the Russian community: four times as many people speak Russian as their mother tongue than Somali.

It is not wise to generalise too much about foreigners in Finland, or anywhere else for that matter. At the same time, we can at least generalise about a few of foreigners’ basic needs and wishes, because they are the needs and wishes of all mankind: the need to be accepted, to be treated fairly, to feel safe; the desire for a comfortable home, good food and good company and a useful occupation.  

In my next blog (6th March), I shall suggest a way of speeding up immigrants’ integration into Finnish society.
Chris Montgomery

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Nainen&pahvikuppi ja muita kertomuksia


Puuvalonaukiolla kulkiessa voit tuskin välttyä huomaamasta häntä, jota ei minään pidetä. Istuuhan hän siinä jalkojensa päällä  päivästä päivään, tunnista toiseen, säässä kuin säässä, nainen pahvikuppi edessään.

Keravan aukiolla et voi välttyä näkemästä ja kuulemasta häntäkään, joka oranssiliiveissään tarjoaa ostettavaksi Iso Numero lehteä. Vaikket lehteä ostaisikaan, hän hymyilee ja kiittää saamastaan huomiosta: "Some other time!"

Ehkä olet junassa huomannut hänetkin, vanhalta vaikuttavan sanattoman miehen, joka kävelee vaunun päästä päähän ja jakaa matkustajille moneen kertaan taiteltuja ja avattuja papereita. Papereihin on tekstattu viesti: "Minulla sairas lapsi, tarvitsen rahaa." Hetken päästä hän palaa vaunun toisesta päästä ja kerää paperit talteen käsi ojossa.

Tai jos seisot bussipysäkillä, saatat tulla puhutelluksi. Nuori siististi pukeutunut mies  kääntyy puoleesi ja kysyy kohteliaasti: "Anteeksi rouva/herra, olisiko teillä antaa pari euroa."

Mahdollisesti olet tavannut nuoren opiskelijankin, joka läjä piirustuksia ja pikkumaalauksia sylissään soittaa ovikelloasi. Hän katsoo sinua silmiin ja saattaa sanoa muutaman sanan: "Opiskella, myydä näitä, ostaa..."

Eikä tässä vielä kaikki. Sähköpostissasi lukemattomat tuntemattomien lähettämät viestit odottavat sinua. Ehkä on parempi, että ne jäävätkin lukemattomiksi ja tuhoat ne avaamatta.

Tarvitsevia ihmisiä on loputtomiin. Jotkut heistä pyyntöineen voit sivuuttaa kuin et heitä huomaisikaan. Toiset pysäyttävät sinut fyysisesti siinä paikassa ja vaativat jonkinlaista reagointia. Toiset pysäyttävät sinut jälkikäteen. Omia ajatuksiaan on vaikea ohittaa. Niinpä pysähdyt, niin kuin minä nyt, katsomaan näitä ihmisiä ja heidän pyyntöjään. 

Mitä teen? Mitä jätän tekemättä? Mikä on minun vastuuni näistä lähimmäisistä ja heidän voinnistaan?  Ohjaako kultainen sääntö minua toimimaan kuten toivoisin toisten toimivan minua kohtaan?

On totta, on toden totta, että minä en voi kaikkia tarvitsevia auttaa. Etkä sinä. Emmekä me yhdessäkään. Enkä edes tiedä, mikä heitä parhaiten auttaisi. Parantaako rahan antaminen enemmän minun mielialaani kuin heidän hyvinvointiaan?  Olisiko järkevämpää tehdä raha- ja tavaralahjoituksia  hyväntekeväisyysjärjestöille tai olla käytännössä mukana niiden vapaaehtoistyössä? Juuri nyt on alkamassa Yhteisvastuu keräys, josko tämän kevään keskittäisinkin apuni siihen? Vai tulisiko ryhtyä poliittisesti aktiiviseksi vaikuttajaksi, köyhien, kodittomien, paperittomien, yhteiskunnan turvaverkkojen läpi putoavien puolesta puhujaksi? Tai pitäytyisinkö verojen maksamisessa ja lähimpien lähimmäisten auttamisessa? Taidan taaskin jättää linjapäätökset tekemättä ja jatkan kulkua maaston mukaan.

Noin viisikymmentä vuotta  sitten odottelin Helsingin rautatientorilla syksyn sateisena myöhäisiltana bussia. Viereeni hoiperteli nuori mies, joka pyysi rahaa matkalippuun. Yritin olla reagoimatta mitenkään, vaikka jokunen kolikko olisi taskussa ollutkin. Samassa bussi tuli, aukaisi ovensa ja astuin sisään. Takaani pysäkiltä kuulin sateessa värjöttelevän pyytäjän huudahduksen: "Kuinka sä voit tehdä mulle näin?"

Sittemmin hiukseni ovat harmaantuneet ja rypyt syventyneet, ymmärrystä ja viisauttakin on karttunut monesta asiasta. Vaan ei tästä. En ymmärrä, mitä tulisi tehdä tai jättää tekemättä. Sen sentään nyt ymmärrän, etten ymmärrä.

Kysymykset pitävät pintansa. Joskus ne unohtuvat hetkeksi, mutta palaavat taas ajatuksiin yhtä varmasti kuin nainen pahvisen kahvikuppinsa kanssa. Keravan Puuvalonaukiolle.

Näitä mietti